Täytepostaus

Ei ole paljon ollut sanottavaa viime aikoina😀 Moneen kertaan olen Facebookin puolella todennut, että koko ajan on kiire eikä blogi ole ollut tehtävälistan kärkipäässä. Ei se ole edelleenkään, mutta pakkohan tätä nyt on täytepostauksen verran päivittää, jotta edes itse muistaa tämän olevan olemassa.

Kiireisen äidin arki on melkoista humppaa. Valtaosan vuorokauden tunneista vie työelämä, jossa tahti on niin kiivasta, että ajoittain tuntuu olevan kuin tuuliajolla kaikkien tehtävien keskellä. Psykiatria on viime vuosina muuttunut valtavasti ja kaukana ovat ne ajat, jolloin istuttiin jalat pöydällä ja tuijotettiin kelloa. Kyllä, sellaisiakin vuoroja on ihan oikeasti ollut😀 Tänä päivänä on toisenlaisia haasteita kuin menneinä aikoina. Omien sairauksien kanssa tuossa tiivistahtisessa sykkeessä säilyminen on hyvin kuormittavaa ja työpäivien jälkeen olo onkin niin kuollut, että sitä toivoo vain lottovoittoa.

Jokaisella keski-ikäisellä on toki omat haasteensa. En väitä olevani millään muotoa erityinen tai maailman ainoa äiti, jonka jälkikasvu harrastaa. Eivät nämä stressitekijät ole ainutlaatuisia. Oletettavasti ne kuuluvat ruuhkavuosiin ja nyt vain eletään hektisesti. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että toisen lapsen harrastus siirtyi toiselle paikkakunnalle ja hänen treenien ja pelien vuoksi nyt sitten ajellaan rallia hyvinkin raskaalla aikataululla. Kyllähän sitä lasten takia taipuu. Tai ainakin on pakko taipua❤

Elämänhallinnan asiantuntijana on kyllä aika kädetön olo oman stressin kanssa. Kauheasti on hienoja asioita olemassa, hyviä neuvoja ja vinkkejä, mutta kas kummaa, kuinkas sitä yhtäkkiä huomaakin olevansa vihamielinen, uupunut, ärtynyt, raivoisa ja niin stressaantunut, että kiihkeän verenkierron kuulee kolmen kilometrin päähän. Ei paljon auta kukkaniittyjen ajattelut ja lempeät hengitysharjoitukset, kun aivot kiehuvat ylivirittyneinä ja ainoa asia mikä kiinnostaa, on vedellä ohikulkijoita avokämmennellä takaraivoon.

Sellaista se stressi on. Aiheuttaa ärtymystä, verisuonitukoksia, aivoinfarkteja ja psykoottisia poissaolokohtauksia. Noin kärjistetysti. Kannattaako siihen imuun lähteä?- No ei tietenkään.

En kirjoita neuvoja stressin vähentämiseksi. Jokainen tietää, että stressi lievenee vain tekemällä töitä sen eteen, että kuormittavat tekijät muuttuvat vähemmän raskaiksi.  Ei tarvita linnunlaulua eikä laineiden liplattelua. Vain toimenpiteitä. Sellaisia toimia, jotka helpottavat selviytymistä. Siitähän tässä elämässä kuitenkin vain on kyse. Selvitymisestä.

Voimia ja jaksuhaleja hyvät ihmiset😀 Kyllä se tästä.

 

Huumauspiirakka

Ensinnäkin pahoittelut hävyttömän rumasta kuvasta. Niin on järkyttävä, että nolottaa😀  Jos nyt kuitenkin voidaan sivuuttaa tämä epäesteettinen otos ja siirrytään suoraan siihen, että maku on enemmän kuin kymppi. Sehän se elämässä on tärkeintä. Sisältö nimittäin❤

Ajattelin tehdä perinteisen mausteisen kahvikakun. Sellaisen komeauraisen ja jykevän tornimallisen, kyllä te tiedätte😀  Kävi kuitenkin niin, että komerossa oli käynyt varkaita enkä löytänyt ammattileipurin välineistöä ja se ainoa kuivakakkuvuoka oli mennyt paikkaan X. Oli siis pakko tyytyä matalaan vuokaan, joten hylkäsin kakkuajatuksen ja siirryin suoraan piirakkaan. Ja kyllä kannatti vaihtaa sekä suunnitelmaa että toteutusta, koska tässä tuotoksessa on maut ja tunnelmat niin kohdallaan, että ihan silmäkulma kostuu.

Por favor ja hyvää joulua. Ainakin tuoksun perusteella😀

  • 100 g huoneenlämpöistä voita
  • 1 dl kookossokeria
  • 2 munaa
  • 2 tl psylliumia
  • 1 dl kaurajauhoa
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl jauhettua inkivääriä
  • 1 tl kanelia
  • 1 tl neilikkaa
  • 2 banaania
  • 1 dl rusinoita
  • ripaus suolaa

Vatkaa voi ja kookossokeri vaahdoksi. Lisää munat ja kuivat aineet. Lopuksi muussattu banaani ja rusinat. Asettele huumaava taikina leivinparilla vuorattuu vuokaan ( itsellä kakkupohjavuoka, 24cm. Pienempikin kyllä käy, niin tulee pulleampi lopputulos) ja paista uunin keskitasolla, 180 asteessa noin 35-40 minuuttia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvitukseton omenapaistos

Jaahas. Blogi on ollut hiljaa taas tovin. Kummasti tuo arkielämän hektisyys vie energian eikä ole mielenkiintoa laittaa tänne jauhelihan paistovinkkejä😀 Sen suurempiin saavutuksiin kun ei tällä hetkellä kykene.

Tavanomainen tuotos se tämäkin on. Hyvin perinteinen ja aina niin maistuva omenapaistos❤ Nythän on paras aika turvottaa itseään hiilihydraatin ja rasvan kanssa, joten olkaa hyvät. Se on herkkua😀

  • paljon omenoita 
  • 1 dl kookossokeria 
  • 150 g voita
  • 1 tl vaniljaa
  • 5 dl kaurahiutaleita ( G )

Pilko omenat uunivuokaan. Kiehauta kattilassa muut aineet. Asettele kauramössö omppujen päälle ja paista uunin keskitasolla 180 asteessa puoli tuntia. Oho, se oli noin helppoa🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarveaineita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kulho puolillaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Namia❤

 

Kroonikon puheenvuoro

Kaikilla ihmisillä on satunnaisesti vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Ne kuuluvat oleellisena osana normaaliin elämään eikä yhdenkään ihmisen elämä ole pelkkää nousukiitoa ja skumppahuumaa vuodesta toiseen. Jos muuta väitetään, niin se on valheellista tuotantoa.

Sitten on niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan kompurointia koko rahan edestä. Krooniset ja elämänlaatua heikentävät sairaudet vaikeuttavat perusarjen hallintaa tauotta. Hetken kun kuvittelee olevansa jotenkin kaiken ylipäällikkö, tulee puskasta turpaan niin, että taas ollaan kumossa ja kunnolla. Toki tätäkin kaatumista ja ylösnousua kutsutaan elämäksi. Joskus kuitenkin toivoisi, että olisi edes hetken aikaa tasaista ja saisi elää häiriöttä.

Merkittävin asia kroonikon elämässä on se, ettei ajaudu katkeruuteen. Olisi äärimmäisen helppoa ja tavallaan myös houkuttelevaa käpertyä ja saastuttaa itsensä synkillä ajatuksilla. Mikäs sen mauttomampaa kuin esiintyä säälihuomiota keräväänä määkijänä. Kyllä te tiedätte ne ihmiset.

Teillä muilla on niin helppoa, mutta minä joudun tässä nyt taistelemaan koko ajan, yhyy ja nyyh.

Rasittavaa. Ihan jo pelkkänä ajatusleikkinä.

Krooninen sairastaminen toki vaatii erityistoimenpiteitä ja tolkutonta huomiota. Se vaatii jatkuvaa tarkkailua, kehon viestiliikenteen tulkintaa ja se vaatii etenkin luopumista. Ei voi elää spontaania ja huoletonta elämää eikä voi hetkeksikään unohtaa niitä tekijöitä, jotka vaativat kaiken. Täytyy olla terävänä. Koko ajan.

Joskus uuvuttaa. Tekee mieli paiskata murheet takaovesta tunkiolle ja unohtaa haasteet. Jättää huomiotta ne tekijät, joita on väijyttävä valppaana. On ihanaa fantasioida tympeyden keskellä normaalista elämästä ja siitä, minkälaista arki oireettomilla ja terveillä on. Hetkellisen mässäämisen jälkeen tulee kuitenkin paluu realiteetteihin ja on vain pakko kerätä itsensä kokoon. Ei ole vaihtoehtoja.

Krooninen sairastaminen näkyy ja kuuluu myös sosiaalisessa elämässä. Huonovointisena ei mennä töihin eikä tavata ihmisiä. Myrkylliset ihmissuhteet on ollut pakko heivata jo aikoja sitten pois ihan sen vuoksi, että yhtään ylimääräistä kuormittavuutta ei tarvita. Kaikenlaiset sovitut tapahtumat on voinut unohtaa, koska ei voi luottaa omaan oloonsa edes paria tuntia enempää. Saatika sitten, että suunnittelisi kahvittelua suurempaa. Ei. Ei vain voi. Ystävyysuhteet eivät juurikaan kestä sitä, että toinen osapuoli läähättää sohvalla ja peruu toistuvasti tapaamisia.

Sekin on ollut pakko hyväksyä, että sosiaalinen verkosto on kapeutunut. Ihmisiä vihaavalle se ei ole ongelma, mutta muille ehkä melkoinen menetys😀 Harmillista kuitenkin kaikille, koska muutaman ihmisen jokainen kuitenkin tarvitsee elämäänsä. Kenenkään ei ole hyvä olla koko ajan yksin❤

Surullista on se, että terveysvammaisen elämää ei ulkopuoliset ymmärrä. En tarkoita, että sairauksista täytyisi tehdä mitään draamaa, mutta sekin riittäisi, jos ihmiset edes minuutiksi yrittäisivät asettua kroonikon housuihin. Se valtava työ, jonka jokaisen päivän eteen joutuu saa tehdä, imaisee niin himmeän määrän virtaa, ettei siinä enää jaksa kauheasti innostua muusta. Energia on jaettava ja valitettavasti se menee ensisijaisesti selviytymiseen. Ei korkokenkäkeskusteluihin.

Toisaalta on turha olettaa, että muilla riittäisi ymmärrystä sellaiseen, mitä ei ole itse kokenut. Ei perusterve ihminen ymmärrä, miltä tuntuu joka aamu arpoa omaa vointia ja miltä tuntuu kamppailla liitännäissairauksia vastaan joka päivä. Toisaalta terveet eivät kyllä myöskään tiedä sitä, miltä osavoitto tuntuu ja miten upeana elämänä näyttäytyy sen jälkeen, kun kompleksinen ongelma on selätetty. Se on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi viedä. Eivät edes ne, jotka hevonkukkua jauhessaan tiedä mistään mitään.

Sairaudet voivat tehdä heikoksi, hauraaksi ja kyvyttömäksi. Tai sitten valtavan vahvaksi ja jykeväksi. Sellaiseksi emotionaaliseksi tankiksi, ettei ihan pienestä nytkähdä. Sen voi ihan itse valita❤

images

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö?😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua🙂

Rakkaat rasvahapot

Kalan syöminen on kaikkien terveysvaikuttajien arvion mukaan terveellistä ja tarpeellista. Suositusten mukaan sitä tulisi syödä ainakin kaksi kertaa viikossa. Mielellään sitä söisi vaikka päivittäin, mutta jotenkin mielikuva epäpuhtaasta lohilötköstä ei oikein houkuta. Maun ja monipuolisuuden vuoksi lohi olisi oikein hyvä kaveri lautaselle, mutta ei vain pysty kuin satunnaisiin suorituksiin. Isäni tosin loimuttaa maailman parasta lohta ja silloin, kun on sen aika, en ajattele elohopeakertymiä enkä merimyrkkyjä. Olen hiljaa ja syön🙂

Onhan niitä toki muitakin kaloja kuin lohi. On myös valtavalla kilohinnalla myytävää, villinä pärskinyttä fisua, mutta kenellä perusköyhällä on varaa sellaista hankkia. Vielä vähemmän on mahdollisuuksia lähteä itse kasvattamaan ja pyytämään. On siis tyydyttävä tarjontaan.

Ihanien rasvahappojen vuoksi olen suosinut vuosia kalaöljyvalmisteita. Ihan sen vuoksi, että en saavuta muutoin kalatavoitteita. Tässä taannoin vaihdoin öljyvalmistajaa pitkällisen pohdinnan jälkeen. Tutkin ja tuumailin tuotesisältöjä ja rasvahappokoostumuksia valtavalla volyymilla ja päädyin Ecolomegaan.

Aboa Medica lähetti testattavaksi nestemäistä valmistetta enkä voi kuin kaikella lämmöllä suositella❤

Nestemäisessä muodossa kalaöljy on monikäyttöisempi kuin kapselit. Öljyä voi hyödyntää käyttämällä sitä vaikkapa salaatin seassa. Maku on pehmeä ja sitruunaisen raikas. Ei lainkaan perinteisen kalaöljyn makuista ja mikä merkittävintä, nauttimisen jälkeen ei synny lainkaan jälkituntemuksia. Kyllä te tiedätte, kun ruokatorvessa pörisee😀

Arvostan suunnattomasti laatua ja puhtautta. Tästä öljystä löytyy molemmat❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Metaboliamatkalla taas

Elämä ilman aineenvaihduntaa ei ole vain sitä, että on lihava. Se on ensisijaisesti sitä, että keho on tuhannen tukossa ja olo on kaikkea muuta kuin energinen. Kiukuttaa käydä hitaalla juuri sen jähmeyden ja tunkkaisuuden vuoksi.

Tavoite ei ole saavuttaa matalaa rasvaprosenttia eikä mahtua entisiin housuihin. En tarvitse motivaatiolauseita enkä tsemppiä. Tarvitsen tutkijatakin ja suurennuslasin, jotta saan ratkaistua tämän ongelman. Haluan, että keho toimisi edes hennosti niin, että sen toimet olisivat ennustettavissa. En tarvitse pärsikivää hikoilua enkä tolkuttomia vessaloikkimisia. Se riittää, että tämä fucking tunkkaisuus väistyisi ja koko kehoa piinaava tulipalo päättyisi.

Kaikki lähtee siitä, että itse olen ongelman aiheuttanut ja itse sen myös korjaan. Tulen selvittämään metaboliakoukerot ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Aivan varmasti. Menkööt siihen vaikka 300 vuotta, mutta periksi en perkele anna😀

Tähän mennessä on saavutettu stabiili tila. Paino ei ole enää noussut. Se on valtavan iso asia, koska jos noususuhdanne olisi vielä viikonkin jatkunut, niin olisin joutunut ostamaan isomman talon. Tunnen, että painohuippu on saavutettu ja kevään hervoton stressijakso ei oletusarvoisesti lisännytkään massaa ja siitä olen tietenkin hyvin tyytyväinen.

Uni

Kaikkein tärkein asia aineenvaihdunnan herättelyssä on laadukas ja riittävä uni. On tietenkin aivan yksilöllistä, miten paljon kukakin sitä pötköttämistä tarvitsee, jotta vointi on virkeä ja reipas. Itse olen elinvoimainen yhdeksän tunnin unien jälkeen. Vähemmän on vähemmän ja enemmän on plussaa.

Uniasiat ovat niin tärkeitä, että niiden merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. On noudatettava säännöllistä rytmiä ja priorisoitava yöuni kaiken edelle. Kelvollisen yöunen jälkeen kroppa toimii paremmin yhteistyössä ja päivän haasteiden kohtaaminen ei vaadi ponnisteluja.

Verensokeri

Diabeetikkona olen verensokerin tarkkailun moniosaaja. Mikäli onnistun pitämään verensokerin tasaisena ja optimaalisella tasolla, kehokin toimii paremmin ja joustaa ilman tukkoisuutta. Verensokeria ei aina voi hallita ja ikävät yllätykset ( mm. insuliinipumpun tukkeutuminen tässä yhtenä päivänä ) vievät taas tovin aikaa, jotta ollaan jälleen tasapainossa.

Verensokeri rakastaa sitä, että nukun kunnolla. Se rakastaa myös kohtuullista liikuntaa, säännöllistä ravintoa,  oikeissa makrosuhteissa.

Ravinto

Tämä onkin sitten se suurin haaste tällä matkalla. Jos saisin valita, niin söisin kerran päivässä ja muutoin tekisin kaikkea muuta. Syöminen ei kiinnosta siinä määrin, että haluaisin uhrata sille valtavasti aikaa. Sen asian työstäminen on edelleen käynnissä, mutta olen tehnyt päätöksen, että pää on hiljaa, kun kroppa puhuu😀 Eli pysyn tiukasti kiinni siinä, että huomioin riittävän syömisen ja ajoitan aterioinnit myöskin sopivasti päivän aktiviteetin mukaan. Se on aivan himmeää hienosäätöä ja hyvin työlästä, kun täytyy huomioida sekä verensokerin vaatimukset että aineenvaihdunnalliset komponentit. Ei ole helppoa, mutta olen päättänyt selvitä.

Liikunta

Keho ei kestä rankkaa rasitusta. Sen hyväksyminen on vielä auttamattomasti kesken. Eilen viimeksi kävin salilla ja tietenkin ajattelin, että ihan pikkuisen ja hennosti, mutta todellisuudessa vetelin pudotussarjoja aivan liian voimakkaalla intensiteetillä. Rangaistus tuli tietenkin ja autonominen hermosto heitti taas volttia. Päivä meni koomassa sängyssä eikä siinä sitten tehty muuta.

Leppoisaa kävelyä, pientä puuhailua ja kevyttää lihaskuntoharjoittelua. Tätä siis työstetään edelleen ja se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Vaihtoehtoja ei ole, joten ei paljon auta urputtaa. Shut up woman!🙂

Stressinhallinta

Pahinta mahdollista tuhoa aineenvaihdunnalle on stressaaminen. Täytyy olla cool koko ajan. Ei rähistä eikä sähistä sellaisista asioista, joihin ei voi vaikuttaa. En esimerkiksi voi muuttaa universumin toimintaa mieleiseksi, joten aika hölmöä kiukutella sen oikuttelusta. En myöskään voi hallita ihmisten toimia ja on vain hyväksyttävä hitaat kassajonot, tumpeloivat autoilijat ja käytännönjärjettömät ratkaisut. Näissä kriisitilanteissa otan tietoisen niskalenkin omasta ärtymyksestä ja hengitän. Hengitän ainakin 400 kertaa ja jatkan matkaani. En huomioi ympäristön kaaosta enkä ihmisten tyhmyyksiä.

kontrolli

Matka on pahasti kesken. Se alkoi jo hyvin alkuvuodesta, kunnes tuli odottamaton kriisitilanne. Koiran vakava sairastuminen ja lähiomaisen syöpä olivat sellaisia asioita, jotka menivät oman matkan edelle ja oli vain pakko selvitytyä siitä kaaoksesta. Sillä selviytymisellä oli toki hintansa ja kun stressi helpotti, oma terveys petti pahasti. Autonomisen hermoston vaikeudet kestivät useita viikkoja ja vointi oli pahimmillaan tasoa teho-osasto. Onneksi kuitenkin endokriinisen kasvaimen mahdollisuus poissuljettiin ja pystyin keskittymään paijaamaan autonomista hermostoa.

Elämässä tulee väistämättä haasteita ja ontumisia. Kroonisesti monisairaana nämä vastoinkäymiset vaativat erityishuomiota- ja toimia. Terve ihminen kestää painetta paremmin, sairas ei. On hyväksyttävä oma vammaisuus ja vajaatoimivuus. Ei voi toimia kuin terve, koska on sairas.

Siinä se koko terveystavoittelun pointti on. Ei voi elää kuin terve. 

Aamusuklaa <3

Viileähkö kesäaamu tarvitsee ehdottomasti suklaista sulostuttajaa ja mielialan nostattajaa❤ Raakasuklaa toimii tähän tarkoitukseen äärimmäisen hyvin ja etenkin kun sen tekee mahdollisimman helposti ja erinomaisista raaka-aineista, ei mikään voi mennä pieleen.

Ennen varsinaista suklaahehkutusta täytyy kiekua muutama lause salarakkaasta😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hän on siinä❤

Cashewtahna on melkein syntisen hyvää. Se on pehmeää, kermaista, maukasta, täyteläistä. Eikä siinä vielä kaikki. Se on myös monikäyttöistä🙂 Oma suosikkini on banaanisiivut pienellä tahnasipaisulla❤  Smoothien sekaan tahna sopii oikein hyvin rasvakomponenttina ja antamaan kermaista tekstuuria. Sitä voi käyttää leivontaan, ruoanlaittoon, puuron sekaan tai syödä salaa ihan sellaisenaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aika tuhmaa❤

Tahna soveltuu erinomaisesti myös suklaan sekaan. Se antaa upeaa vivahdetta ja mieletöntä makua. Tässä reseptissä on käytetty hieman vähemmän raakakaakojauhetta, lähinnä sen vuoksi, että ajatuksena oli tavoitella ”maitosuklaamaista” tunnelmaa ja hienosti se saavutettiinkin. Mikäli haluaa tuhdimpaa, niin sitten vain lisäilemään kaakaojauhetta ja enemmän hunajaa, jos tahtoo imelämpää herkkua🙂

  • 1 dl kaakaovoita
  • 3 rkl cashewtahnaa
  • 2 rkl raakakaakojauhetta
  • ripaus suolaa
  • 1 tl kotimaista luomuhunajaa
  • 1.5 dl mulperimarjoja

Sulata kaakaovoi vesihauteessa. Lisää joukkoon cashewtahna, suola ja raakakaakaojauhe. Sekoita hyvin ja lisää lopuksi mulperit mukaan. Asettele muotteihin, pakasta, nauti ja rakastu❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lihavuuden tunne

Lihavuus on ihana teema❤ Se koskettaa jollain hennolla otteella kaikkia ja jokaisella on mielipiteitä sekä itse lihavuuteen että sen häätämiseen. Keskustelut aiheen ympärillä ovat mielenkiintoisia ja etenkin ääripäiden keskinäinen sanailu on joskus jopa koomista seurattavaa. Toisaalla ollaan hyväksymässä valtavaa ylipainoa ja toisessa kulmassa kiljutaan vähärasvaisuuden etuja. Välimaastoon jää sitten kaikki muut muodot.

Sehän on tiedossa, että ylipaino on terveyshaitta. Näyttöön perustuvaa tutkimustietoa on niin valtavasti, että sitä vastaan on turha lähteä jankkaamaan. Ylipaino ei ole terveellistä, sairaalloinen lihavuus vielä vähemmän. That’s it.

Minä väitän tällä koko massallani, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei halua olla lihava. Se ei ole sellainen asia, jota tavoitellaan ja jonka perään kirjoitellaan motivaatiolausahduksia ja hastageja. Ei ole! Jokainen haluaa olla terveessä painossa ja virkeän energinen.

Lihava ihminen on aika usein onneton. Todellisia tuntemuksia saatetaan syrjäyttää korostamalla itsensähyväksymistä ja avointa otetta itseensä.

” Minä hyväksyn itseni ja olen onnellinen näin. ”

Onko se rehellistä vaiko harhauttavuuteen pyrkivää, se jää sitten yksilötasolla mietittäväksi.

Postasin eilen lihavuuskuvan Facebookiin ja Instagramiin. Vain ja ainoastaan siksi, että edes yksi kesäkoohottaja säästyisi samalta terveyshelvetiltä ja rauhoittuisi sen verran, ettei saisi kehoaan sekaisin. Samalla jäin miettimään omaa suhdetta lihavuuteen ja itseeni. Miltä se tuntuu? Miltä lihavuus tuntuu?

Lihavuuden tunne on jotenkin epämääräinen. Entisessä elämässä ylipaino merkitsi virhekäyttäymistä ja heikkoutta. Syyllisyys oli läsnä ja muutoksia yritettiin tehdä vihan voimalla. Fucking läski, hyi ja yök. 

Elämänmuutoksen myötä suhde ylipainoon muuttui tietenkin muuttuvan kehon myötä ja siinä vaiheessa, kun vatsapalikat kiilsivät kilpaa elinvoiman kanssa, koko lihavuuden käsite katosi. Se ei ollut enää läsnä. Se lakkasi olemasta. Terveyspommin saattelemana sekä paino että teema palasi elämään, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Ensimmäistä kertaa elämässä.

Erilaista oli se, että viha oli poissa. En inhonnut paisuvaa kehoa enkä syyttänyt sitä mistään. Yritin ja yritän edelleen taukoamatta miettiä keinoa, että saisin kehoni toimimaan ja takaisin käyttöön. Sen kehon, jonka eteen tein hävyttömän paljon töitä. Yksi virheliike aiheutti sen, että menetin otteeni sekä itseeni että terveyteen ja niitä sakkoja tässä maksellaan edelleen.

Tuntuu jotenkin kummalliselta, että pitäisi inhota itseään, vaikka onkin järjettömän paksussa kunnossa. Eihän se nyt helvetti soikoon ole reisien vika, että aluksen ohjaaja meni vetämään täysillä seinään.

Lihavuus tuntuu lempeältä. Sellaiselta ymmärtäväiseltä ja ratkaisukeskeiseltä. Se tuntuu siltä, että olen saanut valtavasti nöyryyttä, avarakatseisuutta, ongelmanratkaisukykyä ja periksiantamattomuutta.

Se ei tunnu vihalta, inholta, ällötykseltä, raivolta, itkulta, surulta, epävarmuudelta eikä rankaisulta.

Olen oppinut priorisoimaan terveyden kaiken toiminnan edelle ja saanut valtavasti elämänkokemusta, jota ei mistään muualta olisi voinut kirjatietona hankkia. Lihavuus on laittanut polvilleen, se on antanut turpaan monta kertaa ja se on myös nostanut taas pystyyn. Vahvempana ja määrätietoisempana kuin koskaan.

Lihavuus tuntuu haasteelta, joka täytyy selättää.

13321785_1114522321919182_1205617545792287920_n

Tämä on sama kuva, jonka jo laitoin jakoon eilen. Sillä erotuksella, että se on nyt mustavalkoinen :D 

Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori”😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä❤