Dieettinotkahdus

Kuusi viikkoa dieettiä meni kuin oppikirjoissa. Tuli loma, joka ei mennyt niinkään suunnitelmallisesti. Epäsäännöllistä syömistä, makrojen epätasapaino, liiallista rasitusta. Loma itsessään oli ihana, mutta dieetin ja aineenvaihdunnan kannalta ei niinkään. Paino hieman nousi, mikä nyt ei ollut millään tavalla hätkähdyttävää. Olo oli hyvinkin nesteinen, kun saavuin kotiin. Odotin, että se tunkkaisuus lähtisi kunnon yöunilla ja normaali arjella. Parisen päivää tässä nyt odotellessa voin vain todeta, että jumissa ollaan edelleen.

Raajat ovat turvoksissa. Silmäpussit estävät näkyvyyden ja nilkkojen tuttu paisuvaisuus on tullut takaisin. Pohkeet ovat yhtä pölkkyä varpaisiin asti. Aineenvaihdunta tukossa, ateriat eivät etene vatsasta mihinkään ja annoskoot ovat väistämättä pienentyneet. Vatsa ei vedä ja on vaikeuksia saada syöytyä riittävästi. Lisäksi verensokeri on saanut omituiset hepulit ja menen matalilla arvoilla koko ajan. Hiilareita on pakko ottaa silloin, kun verensokeri näyttää kahden lukemia. Ei paljon kysellä, että mitenkäs makrojen kanssa menee.

Tästä takapakista huolimatta olo positiivinen. Tiesin tähän projektiin lähtiessä, että tulen kohtaamaan vaikeuksia ja alun onnistumisen jälkeen jotenkin osasin odottaa avokämmenen iskua. Tämä on niin tätä. Ongelmissa rypemistä ja ainaista kompuroimista. Siihen on niin tottunut, ettei kannata kiihtyä tai heittää hanskoja tiskiin. Se kun ei edistä eikä auta asiaa.

Positiivinen tunne oli tänä aamuna se, kun pyykkiä lajitellessa kuulin yhtäkkiä jylhän kuminan keskivartalosta ja oivalsin sen johtuvan nälästä. Fiilistelin hetken tuota vuosia kadoksissa ollutta tunnetta ja kipitin puurokattilan äärelle. Se oli osoitus siitä, että jossain siellä turvotuksen ja tunkkaisuuden takana on olemassa aineenvaihdunta ❤

Homma etenee samalla suunnitelmalla kuin ennenkin. Ainoastaan vähennän nyt treenejä hetkeksi ja pidän vaikka kokonaan taukoa. Olettaisin, että loman aikana koohotetut kilometrit ovat olleet liikaa vammaiselle keholle ja tämä stoppitila saattaa johtua siitä, että keho kaipaa lepoa. Sitä tuli kuitenkin stepattua päivittäin viitisen tuntia vaihtelevalla intensiteetillä, joten viikon vouhotus näkyy ja tuntuu väistämättä.

Puntarilla en ajatellut käydä nyt hetkeen. Ihan vain siksi, että sen kyllä tuntee sitten, kun aineenvaihdunta taas hyrähtää liikkeelle. Turha sen puntarin päällä on pompata vain todetakseen, että onpas tuhti tunnelma. Sen tietää kyllä ilman lukemiakin 😀 Eikä se vaaka oikeastaan ole merkittävässä roolissa muutoinkaan, ainoastaan mittari sille, että teenkö asiat oikein ja toimiiko metabolia. Ulkonäölliset seikat kun eivät ole tärkeitä. Ainoastaan se, että keho toimisi toivotulla tavalla.

Kyllä se tästä taas iloksi muuttuu. Elämään kun kuitenkin kuuluu erinäiset joustot ja notkahdukset, joten olisi energian ja elämän hukkaamista, jos nyt tämän takia pillittäisi ja sättisi itseään. Aivan yhtä ihana ok olen näillä turvonneilla sormillakin 😀

Kuvituskuvana otos Chamonixista. Ihan vain siksi, että maisemat olivat huumaavat ❤OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Punkerodieetti

Tässä on nyt menossa pienimuotoinen projekti. Ensin mietin, että annanko sille nimen ja ”julkisuuden” vai ähellänkö ihan itsekseni. Päädyin siihen, että miksi ihmeessä pitäisi pihdata tapahtumia, kun muutoinkin olen blogissa jakanut hyvinkin henkilökohtaisia terveysasioita. Siitähän tässäkin on kyse. Terveydestä ❤

Olen nyt viidettä viikkoa dieetillä. Halusin ottaa käyttöön tuon termin, koska se edustaa itselleni projektia, jolla on alku, keskivaihe ja loppu. Kyseessä kun ei ole mikään elämäntapamuutos, ainoastaan pelkkä dieetti. Olen tehnyt aikoinaan, mahdollisesti noin 10 vuotta sitten, elämänmuutoksen ja käynyt silloin läpi totaalisen remontin niin lautasella kuin liikunnassakin. Tuon prosessin saatoin aikoinaan loppuun ja tähän dieettiin ei nyt liity minkäänlaisia muutostarpeita tai emotionaalisia työstötehtäviä. Ne on jo hoidettu vuosia sitten.

Mahdollisesti juuri siksi kaikki on helppoa. En ole kärsinyt ruokahimoista enää vuosikausiin, joten en ole joutunut tämän projektin kanssa kitumaan ja kieltäytymään mistään. Tai no, suklaan hylkäsin totaalisesti ja ilmankin näköjään pärjää 😀 Tämä dieetti sisältää reipasta syömistä, maltillista liikuntaa, kehon signaalien huomioimista, nukkumista ja leppoisaa chillailua. Hyvin tylsää ja maltillista menoa siis 😀 Ei kikkailuja eikä salaisuuksia.

Ongelmahan tässä on ollut viime vuodet onneton aineenvaihdunta. Sössin sen huolella solmuun 2012, jolloin jo hoikasta varresta lähdin pöllöajatukseen, että nyt tiristetään tamma viimeisen päälle rasvattomaan kuntoon. Kaikki meni niin persiilleen kuin vain voi mennä ja emäjunttina ihmisenä en suostunut taipumaan kehon lepopyyntöihin. Kesti siis useamman vuoden, että ymmärsin asettaa levon ja lössöilyn etusijalle ja antaa kropalle oikeasti sitä sen vaatimaa lepoa. Viime marraskuussa tuntui siltä, että erinäiset hermosto-ongelmat ja kehon tunkkaisuus alkoi hiljalleen hiipua ja silloin syntyi ajatus, että olisikohan vielä mahdollista saada aineenvaihdunta takaisin.

Kilpirauhasen räjähtämisen ja massiivisten ylikuntojen jälkeen kroppa paisui pullataikinan lailla 30 kiloa. Kannoin monta vuotta ylipainoa mukanani. Kannan edelleen ja siksi tämä projekti käynnistyikin. Monta vuotta kun olin mennyt melkoisilla miinuskaloreilla, suurin haaste oli lisätä hiljalleen energiansaantia. Joulukuussa aloitin tietoisesti lisäämään energiaa. Noin 100 kcal per viikko ja maltillisesti. Kroppa ei tykännyt yhtään, paino nousi. Olin kuitenkin täysin vakuuttunut, että olen oikealla tiellä ja keho tarvitsee rakkauden lisäksi ruokaa 😀 Helmikuun alkuun asti tätä reilumpaa syömistä kesti ja kun keho näytti peukkua, alkoi sitten tämä varsinainen projekti.

Viides viikko ja painoa on pudonnut nyt 6.4 kiloa. Se on aivan järjetön tulos ja onhan se ihan älytöntä, että monen vuoden tukkoisuuden jälkeen tulee hentoa hikeä ja vessaloikkaamisia. Sellainen kireä pöhötys on nyt poistunut ja olo on energisen virkeä. Rasvaprosentti kun on kovin korkea, niin pudotettavaa on vielä rutkasti. Tavoitteena ei ole päästä 17 % rasvoihin. Tavoite on saada aineenvaihdunta toimimaan ja päästä terveydelle haitallisesta rasvamassasta eroon. Hyvin maltilliset ajatukset siis.

Ruokalautasella näkyy reilusti rehuja. Siellä näkyy myös hiilihydraatteja verensokerin ehdoilla, siellä on kiiltäväpintaista rasvaa, bodaajan proteiinia ja siellä on erityisesti riittävästi kaikkea. Makrojaukauma on hyvin henkilökohtainen ja vaihtelen sitä päivittäisen tarpeen mukaan. Tuo diabetes kun sanelee kaikki ehdot ja sen mukaan on mentävä hyvin nöyränä ja hiljaisena.

En noudata mitään ”ohjelmaa” tai kenenkään muun laatimaa listaa. Olen omatoiminen, melko taitava ja tietoakin ravintoaineista on kohtuullisesti, joten osaan laatia itselleni monipuolisen ja juuri niihin omiin tarpeisiin toimivan järjestelmän. Kukaan ulkopuolinen kun ei voi tietää kehon hormonitoimintoja, verensokerin heilumisia, rasitustilaa, hermostohumppaa, yöunien määrää, sitä, tätä ja tuota. Paletti on kasassa itsellä ja hyvin näyttää nyt toimivan 🙂

Liikun maltillisesti. Täysin kehon ja vireystilan ehdoilla. Uupuneena en paisko rautaa enkä sössötä aerobisen kanssa. Sen olen tässä vuosien saatossa nyt vihdoin oppinut, että keho käskee ja minä vain vikisen sen tahdissa. Treenejä tulee keskimäärin kolme viikkoon ja jos vointi sallii, niin sutkutan yhden aerobisen siihen päälle. Hyötyliikuntaa kertyy työmatkakävelyn ja koiran lenkittämisen kautta. En enää pidä tärkeänä sitä, että salille on pakko päästä. Ajattelen enemmänkin, että sinne on mahdollisuus mennä ja jokainen treenikerta on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä sitä, mitä niin kovasti rakastaa.

Nämä menneet viikot ovat opettaneet valtavasti. Joskus on ollut tuskaista, kun aterioita tulee koko ajan, mutta palaute siitä, että on syönyt valtavasti, on niin mahtava, että se antaa intoa jatkaa sen sijaan, että skippaisi ruoka-aikoja. Perusluonne kun on vielä niin periksiantamaton, että pienen jumputuksen jälkeen haarukka liikkuu aina livakasti, koska olen päättänyt selvittää metaboliasotkuni. Ihan itse kun ne on järjestetty, niin ihan itse ne myös siivotaan.

Hyvältä tuntuu ja pitkästä aikaa olo on toiveikas oman kehon suhteen. Tervetuloa energisyys ja elinvoima ❤

17103774_1304268726283144_1177017958776958450_n

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Terveyden tunne

Mielensäpahoittajille tiedoksi, että tämä postaus ei sisällä minkäänlaista taloudellista etua tai hyötyä. Euroakaan en tästä saa ja kirjoitan vain ja ainoastaan henkilökohtaisesti. En ole salaliitossa enkä minkäänlaisessa yhteistyösuhteessa tekstissä mainitun yrityksen kanssa. Ei tarvitse siis kiukutella ja ajatella, että taas se eukko saa jotain sellaista, mitä joku muu ei saa. En saa ja ihan itse kustannan kaiken. Nih.

Tämä teksti siis siksi, että satunnaisesti saan tympeää palautetta siitä, miten helppoa bloggaajalla on, kun tekee yhteistyötä ja saa ilmaiseksi kaikkea. Sinänsä ymmärrän toki mielipahan ja harmin, mutta tämä osoite on täysin väärä paikka sylkeä näitä kiukkuja. Ensinnäkään en ole mikään oikea bloggari ja toisekseen en tee yhteistyötä kenenkään kanssa. Täysin itsenäinen ja yksinäinen toimija. Noin ja sitten itse asiaan 😀

Olen määkinyt blogissa, Facebookissa ja Instgramissa terveysongelmista. En jaksa enää käydä läpi historiaa uudelleen, tekstit löytyvät tarvittaessa täältä blogista. Tämän hetken ongelmana on autonomisen hermoston häiriöt, jotka aiheuttavat veetutuksen lisäksi toimintakyvyn laskua ja ajoittain katatonista pakkolepoa. Toiminnalliselle ihmiselle on tuskaa maata paikoillaan. Pahimpina hetkinä en voi muuta kuin läähättää ( kutsun hengitysharjoituksia sillä nimityksellä, koska se kuulostaa ja näyttää primitiiviseltä läähättämiseltä 😀 ) ja toivoa, että hermostohumppa menee ohi.

Hermostohepuleita voi ennakoida minimoimalla stressiä. Se sama toimenpide koskee myös treenistressiä. Keho kun ei sitä ymmärrä, että onko se raudan räplääminen hyvää vai huonoa rasitusta. Hermoston mielestä kaikki koohottaminen on vaarallista ja sen takia se heittää itsensä ylivirittyneeksi. Hermostotilassa pulssi hakkaa tolkuttomasti, verensokeri sahaa, samoin verenpaine. Hengitys on raskasta ja kaikenlainen liikehdintä aiheuttaa hullumman olotilan. Myös suolisto- ja vatsaoireet kuuluvat kuvioon. Olo on hienosti sanottuna pyllystä.

Työelämässä oleva perheellinen ei juurikaan välty kaikelta stressiltä. Toki kaikki turhat tekijät tulee eliminoida, mutta missään vakuumissa eläminen ei onnistu. On otettava vastaan yllätystekijöitä ja muuttuvia olosuhteita. On joustettava, tehtävä poikkeustilanteiden aiheuttamia äkkikäännöksiä, on siedettävä sykkimistä. Tietenkin arjen organisointi on avainasemassa hyvinvoinnissa, mutta aina sekään ei riitä ja tiivis paketti lössähtää.

Kaikenlaisia toimenpiteitä olen tehnyt voidakseni paremmin. Olen vähentänyt treenien määrää ja intensiteettiä. Osaan levätä nykyään oikein hienosti ja elämäni tärkein tehtävä on nukkua yöt hyvin. En kiihdytä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Toki sähisen edelleen, mutta en niin voimallisesti kuin ennen 😀 En siedä ihmissuhteita enää juurikaan ja sosiaalinen verkosto on kapeutunut hyvin olemattomaksi. Ei vain voi revetä joka suuntaan. Työ kuluttaa niin paljon, että vapaa-ajan lepo on kultaakin kalliimpaa. Näillä toimilla olen saanut terveyteen jonkinlaista tasapainoa, vaikka edelleenkin ollaan huteralla pohjalla.

Uutuutena tässä paketissa on Neurosonic.

Uniongelmat, stressi ja selittämättömät kivut johtuvat elimistössämme olevasta epätasapainosta. Neurosonicissa käytettävä moderni teknologia tuottaa matalataajuusvärähtelyä, jolla korjataan stressin aiheuttamaa epätasapainoa. Värähtely on tehokasta ja sen korjaava vaikutus on välitön ja kokonaisvaltainen. Kaikki perustuu siis liikkeeseen, värähtelyyn, kuten kehonkin toiminnat.

Yritän jotenkin sanoa maltillisesti, että JUMANKAUTA ❤ Niin upea hoitomuoto, että olen aivan hurmostilassa. Autonominen hermosto rakastaa matalataajuusvärähtelyä ja tämän hoidon avulla olen ollut täysin toimintakykyinen ja toimiva. Ei minkäänlaista hytkytystä tai oireilua. Myös treenien tehoa olen voinut lisätä ja bonuksena päälle erinomaiset yöunet. Olo on pitkästä aikaa terve, elinvoimainen ja energinen.

Hoidon jälkeen olo on rento, kepeä, rauhallinen. Silti energinen, virkeä ja innostunut. Samaan aikaan pehmeän raukea ja hilpeä olo. Jotenkin sellainen terve olo, jota ei ole ollut vuosiin.

Kokemusperäisesti suosittelen stressaantuneille, uniongelmaisille ja etenkin hermostovammaisille ❤

Hoitopaikat

15825943_1247486501961367_1749368225688506566_n

Vuosikatsaus

Niin se vuosi on sittenkin päättymässä. Voisi ehkä sanoa, että paskin kausi ikinä. Ensin oli olkapääleikkaus, joka sinänsä meni oikein hyvin ja kuntoutuminen käynnistyi mukavasti. Kevät toi tullessaan synkkiä asioita. Rakas karvalapsi sairastui vakavasti ja aiheutti melkoista myllerrystä. Samaan tahtiin isälläni todettiin syöpä. Jotenkin sitä selvisi akuuttivaiheesta ja sitten olikin oman ontumisen vuoro. Autotonominen hermosti veti sellaisen humpan päälle, että makasin viikkotolkulla katatonisessa tilassa. Lääkäri epäili endokriinista kasvainta ja tutkimuksia odottaessa tuli kyllä mieleen, että eiköhän tämä nyt jo riittäisi. Onneksi löydökset olivat puhtaat ja huonovointisuus selittyi ”vain” tolkuttomalla stressillä ja autonomisen hermoston ongelmilla.

Palasin töihin. Tilanne oli helpottanut ja hermosto hyrisi enää vain puoliteholla. Työstressi oli tolkuton, loman alkaessa loppukesästä olin ihan varma, että joku sisäelin lähtee lentoon. Syksy jatkui hulluna, marraskuussa oli pipo niin kireällä, että mietin jo vakavasti irtisanoutumista ja syrjäytymistä. Joulukuu on onneksi ollut vähän helpompi ja nyt uskaltaa jo hengittää.

Koko vuosi on mennyt sykkiessä. Järjetöntä suorittamista, minuuttiaikataululla menemistä ja muksujen tarpeiden huomioimista omien jäädessä syrjään. Kaikista vaikeuksista huolimatta olen kuitenkin onnistunut treenaamaan koko ajan jonkinlaisella teholla ja viikkojen tauoista huolimatta jumppaa on mahtunut elämään. Se kun on niin tärkeä voimavara kaiken hulinan keskellä ❤

Ensi vuodelle en aseta minkäänlaisia tavoitteita. En uhraa edelleenkään minuuttiakaan siihen, kuinka suuri valtamerilaiva takapuoleni on tai kuinka vyötärössä on pulleutta. Ei voisi vähempää kiinnostaa minkäänlainen kehokeskeisyys. Sitä kun on vuosia sitten saattanut päätökseen sekä emotionaalisen että fyysisen laihdutusprosessin, ei ole enää minkäänlaista tarvetta lähteä työstämään yhtään mitään. En ole aloittamassa dieettiä enkä ole muuttamassa elintapoja. Syömiset ja juomiset ovat oikein hyvässä suhteessa, kiitos kysymästä 😀

Treenien suhteen ei myöskään ole tavoitteita. Salaa toki toivon, että voisin aukoa salin ovea vähintään kolme kertaa viikossa ilman rangaistuksia. En kuitenkaan jaksa stressata siitäkään, että tuleeko tehtyä koko kroppa viikossa vai jääkö ojentajat jollakin viikolla väliin. Who cares.

Elinikäinen tavoite on pysyä toimintakykyisenä. Se on myös vuoden 2017 haave. Siitä saa olla kiitollinen, jos pystyy käymään yhden kokonaisen viikon töissä ilman saikkua. Kolme  hyvää viikkoa on jo hurja ajanjakso 😀

Toimintakyvyn ylläpitämiseksi lepään entistä enemmän. Nukun yöt hyvin, näytän sosiaalisille velvollisuuksille keskisormea ja huolehdin perheenjäsenistä. Aivan sama, miten kapeaksi verkosto käy, kunhan eukko itse pysyy pystyasennossa.

Tervettä ja reipasta uutta vuotta. Taputellaan tämä huono vuosi tähän ja mennään virkeänä eteenpäin 🙂

Voikaa hyvin ❤

welcome-new-year-2017-whatsapp-messages

Sotkukakku

Tästä kakusta tuli monien mutkien kautta melkoinen menestys 😀 Ensin teki mieli mokkapaloja, sitten piti saada banaanipiirakkaa ja siitä päästiinkin  mutakakkufantasiaan ja seuraavaksi imeskelin jo kaulinta, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla. Kaapit tyhjinä ja niin veltto olo, etten suostunut lähtemään kauppaan himojen perässä. Oli siis mentävä tyhjillä aineksilla.

Ja hyvin sitä mentiinkin. Oikein onnistunut tuotos. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että kakku ei ole mitenkään erityisen äkkimakea. Mikäli sellaisia haaveita on, niin suosittelen lisäämään kookossokerin määrää tai mahdollisesti käyttämään vaikkapa hunajaa lisänä. Lisäksi tuntui tyhmältä työntää uuniin raakakaakaojauhetta, mutta selityksenä se, ettei kaapissa ollut muuta kaakaojauhetta, joten jos joku käyttää leivontaan suositeltua kaakaota, niin kannattaa huomioida maussa ja määrässä hento ero raakavalmisteen ja perusjauheen välillä.

Ja sitten itse asiaan ❤

Pohja:

  • 4 kananmunaa
  • 1 dl kookossokeria
  • 1 prk creme fraichea ( 28% )
  • 50 g voita
  • 2 tl psylliumia
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 dl kaurajauhoa
  • 3 rkl raakakaakaojauhetta
  • ripaus suolaa

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää rasvaosat ja kuivat aineet. Taikina vuokaan ja uunin keskitasolle noin puoleksi tunniksi. Asteita 180. Paistoalustana käytin neljän munan kakkupohjavuokaa ( joulupukille terkkuja, että paistovuokia saa tuoda 😀 ), joka oli vuorattu leivinpaperilla.

Täyte:

  • kaksi pientä banaania
  • vajaa desi cashewtahnaa
  • 3-4 rkl raakakaakaojauhetta
  • ripaus suolaa

Survo banaanit sileäksi muussiksi, lisää muut aineet. Halutessaan voi lisätä makeutta, itse en sitä kaivannut. Banaani ja cashew ovat jo riittävän makeita omaan suuhun.

Rumahan tämä on taas, kuinkas muutenkaan. Pahoittelut jälleen kamalista kuvista 😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PC097521.JPG

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Heikkohaimaisen hätähuuto

Sisältää vihamielistä ja kiihkeää tekstiä. Mikäli haluat olla Zen, niin suosittelen skippaamaan tämän vuodatuksen 😀

Kävipä sitten niin, että uljaasti palvellut insuliinipumppu sammui viime viikon perjantaina. Ensin iski paniikki. Mää kuolen nyt!  Sitten tuli itku ja potku, aivan kohtuuttomat hätäraivarit ja sitten ulvottiinkin peiton alla. Oikein epävakaa reaktio siis. Toisaalta ymmärrän itseäni äärimmäisen hyvin. Pettymys oli niin valtava, kun tietenkin oivalsin sen, että joudun käyttämään hätäjärjestelmänä huonoja kyniä. Tiesin jo sillä sekunnilla, että nyt alkaa valtava alamäki.

Pumppuhoidolla olen ollut about 10 vuotta. Olen saanut tuntea olevani oman taudin hallitsija ja ohjaaja. Pumppuhoidon avulla epästabiili hoitotasapaino loksahti kohdalleen ja uusi ajanjakso sairaushistoriassa alkoi. Viimeiset vuodet olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että pumppu on mahdollistanut spontaanin elämän ja erityisesti sen, että olen voinut treenata. Monipistoshoidolla se ei onnistunut, koska koko ajan mentiin ylös ja alas. Aivan valtavia hypoglykemioita ja tajunnan rajamailla hengailua.

Nyt olen ollut perjantaista asti paskoilla kynillä. Verensokeri on ollut koko ajan pääsääntöisesti 30 tietämissä. Olen tykittänyt yöt ja päivät insuliinia ja yrittänyt löytää jonkinlaista tasapainoa. Sitä ei ole vielä löytynyt. Olo on aivan haitarista. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Pahinta tässä on se, että keskiviikolle luvattu pumppu ei saapunut ja pettymyksen määrä oli aivan suunnaton. Tällä hetkellä en ole enää pettynyt. Enemmänkin niin raivona, että aortta repeää kohta.

Veetuttaa se, että näinkin elintärkeän laitteen kanssa ei pitäisi perseillä yhtään. Ensinnäkin jo se, että laitelähetystä saa odotella Hollannista useita päiviä ja toisekseen se, että luvatuista asioista ei pidetä kiinni. Erittäin huonoa mainosta Medtronicille. Tietenkään tuollaista isoa yritystä ei kiinnosta helvettiäkään yksittäisen käyttäjän kokemukset ja tarpeet. Eihän se missään tunnu, että elämältä meni tukirakenteet ja kaikki se työ, jonka olen tehnyt hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi valui nilkkoihin. Ei ketään kiinnosta. Ei sekään, että näin helvetillisessä olotilassa en ole työkuntoinen ja tästä saatanan odottelusta syntyy taloudellista tappiota.

Perkele.

Ai että, kun tekee hyvää kiroilla 😀

Yhden naisen jylhällä äänellä totean, että huonoa asiakaspalvelua. Huonoa informaatiota. Huonoa toimintaa. Kyllä se niin on, että se mikä luvataan, myös pidetään eikä jätetä asiakkaita lojumaan eteiseen. PISTE.

Tämä on nyt seitsemäs päivä, kun verisuonet ovat ylikuormittuneita, munuaiset huutavat armoa ja koko keho kiljuu tasapainoa enkä voi tehdä mitään. Olen riippuvainen siitä laitteesta, joka ei varmaan koskaan saavu ovelle. Nyt en voi muuta kuin tuijottaa ikkunasta ja odottaa lähettifirman autoa. Voin vain mittailla ketoaineita sen 10 kertaa päivässä ja piikittää sormenpäät verille sokeritarkkailun vuoksi. En voi kuin velloa vitutuksessa ja toivoa, että edes jotain tapahtuisi.

#fuckthisshit

15192668_1264753686896044_3733348795925412377_n

Täytepostaus

Ei ole paljon ollut sanottavaa viime aikoina 😀 Moneen kertaan olen Facebookin puolella todennut, että koko ajan on kiire eikä blogi ole ollut tehtävälistan kärkipäässä. Ei se ole edelleenkään, mutta pakkohan tätä nyt on täytepostauksen verran päivittää, jotta edes itse muistaa tämän olevan olemassa.

Kiireisen äidin arki on melkoista humppaa. Valtaosan vuorokauden tunneista vie työelämä, jossa tahti on niin kiivasta, että ajoittain tuntuu olevan kuin tuuliajolla kaikkien tehtävien keskellä. Psykiatria on viime vuosina muuttunut valtavasti ja kaukana ovat ne ajat, jolloin istuttiin jalat pöydällä ja tuijotettiin kelloa. Kyllä, sellaisiakin vuoroja on ihan oikeasti ollut 😀 Tänä päivänä on toisenlaisia haasteita kuin menneinä aikoina. Omien sairauksien kanssa tuossa tiivistahtisessa sykkeessä säilyminen on hyvin kuormittavaa ja työpäivien jälkeen olo onkin niin kuollut, että sitä toivoo vain lottovoittoa.

Jokaisella keski-ikäisellä on toki omat haasteensa. En väitä olevani millään muotoa erityinen tai maailman ainoa äiti, jonka jälkikasvu harrastaa. Eivät nämä stressitekijät ole ainutlaatuisia. Oletettavasti ne kuuluvat ruuhkavuosiin ja nyt vain eletään hektisesti. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että toisen lapsen harrastus siirtyi toiselle paikkakunnalle ja hänen treenien ja pelien vuoksi nyt sitten ajellaan rallia hyvinkin raskaalla aikataululla. Kyllähän sitä lasten takia taipuu. Tai ainakin on pakko taipua ❤

Elämänhallinnan asiantuntijana on kyllä aika kädetön olo oman stressin kanssa. Kauheasti on hienoja asioita olemassa, hyviä neuvoja ja vinkkejä, mutta kas kummaa, kuinkas sitä yhtäkkiä huomaakin olevansa vihamielinen, uupunut, ärtynyt, raivoisa ja niin stressaantunut, että kiihkeän verenkierron kuulee kolmen kilometrin päähän. Ei paljon auta kukkaniittyjen ajattelut ja lempeät hengitysharjoitukset, kun aivot kiehuvat ylivirittyneinä ja ainoa asia mikä kiinnostaa, on vedellä ohikulkijoita avokämmennellä takaraivoon.

Sellaista se stressi on. Aiheuttaa ärtymystä, verisuonitukoksia, aivoinfarkteja ja psykoottisia poissaolokohtauksia. Noin kärjistetysti. Kannattaako siihen imuun lähteä?- No ei tietenkään.

En kirjoita neuvoja stressin vähentämiseksi. Jokainen tietää, että stressi lievenee vain tekemällä töitä sen eteen, että kuormittavat tekijät muuttuvat vähemmän raskaiksi.  Ei tarvita linnunlaulua eikä laineiden liplattelua. Vain toimenpiteitä. Sellaisia toimia, jotka helpottavat selviytymistä. Siitähän tässä elämässä kuitenkin vain on kyse. Selvitymisestä.

Voimia ja jaksuhaleja hyvät ihmiset 😀 Kyllä se tästä.

 

Huumauspiirakka

Ensinnäkin pahoittelut hävyttömän rumasta kuvasta. Niin on järkyttävä, että nolottaa 😀  Jos nyt kuitenkin voidaan sivuuttaa tämä epäesteettinen otos ja siirrytään suoraan siihen, että maku on enemmän kuin kymppi. Sehän se elämässä on tärkeintä. Sisältö nimittäin ❤

Ajattelin tehdä perinteisen mausteisen kahvikakun. Sellaisen komeauraisen ja jykevän tornimallisen, kyllä te tiedätte 😀  Kävi kuitenkin niin, että komerossa oli käynyt varkaita enkä löytänyt ammattileipurin välineistöä ja se ainoa kuivakakkuvuoka oli mennyt paikkaan X. Oli siis pakko tyytyä matalaan vuokaan, joten hylkäsin kakkuajatuksen ja siirryin suoraan piirakkaan. Ja kyllä kannatti vaihtaa sekä suunnitelmaa että toteutusta, koska tässä tuotoksessa on maut ja tunnelmat niin kohdallaan, että ihan silmäkulma kostuu.

Por favor ja hyvää joulua. Ainakin tuoksun perusteella 😀

  • 100 g huoneenlämpöistä voita
  • 1 dl kookossokeria
  • 2 munaa
  • 2 tl psylliumia
  • 1 dl kaurajauhoa
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl jauhettua inkivääriä
  • 1 tl kanelia
  • 1 tl neilikkaa
  • 2 banaania
  • 1 dl rusinoita
  • ripaus suolaa

Vatkaa voi ja kookossokeri vaahdoksi. Lisää munat ja kuivat aineet. Lopuksi muussattu banaani ja rusinat. Asettele huumaava taikina leivinparilla vuorattuu vuokaan ( itsellä kakkupohjavuoka, 24cm. Pienempikin kyllä käy, niin tulee pulleampi lopputulos) ja paista uunin keskitasolla, 180 asteessa noin 35-40 minuuttia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvitukseton omenapaistos

Jaahas. Blogi on ollut hiljaa taas tovin. Kummasti tuo arkielämän hektisyys vie energian eikä ole mielenkiintoa laittaa tänne jauhelihan paistovinkkejä 😀 Sen suurempiin saavutuksiin kun ei tällä hetkellä kykene.

Tavanomainen tuotos se tämäkin on. Hyvin perinteinen ja aina niin maistuva omenapaistos ❤ Nythän on paras aika turvottaa itseään hiilihydraatin ja rasvan kanssa, joten olkaa hyvät. Se on herkkua 😀

  • paljon omenoita 
  • 1 dl kookossokeria 
  • 150 g voita
  • 1 tl vaniljaa
  • 5 dl kaurahiutaleita ( G )

Pilko omenat uunivuokaan. Kiehauta kattilassa muut aineet. Asettele kauramössö omppujen päälle ja paista uunin keskitasolla 180 asteessa puoli tuntia. Oho, se oli noin helppoa 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarveaineita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kulho puolillaan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Namia ❤