Somesyke

Hyvänen aika sentään! Miten tämä on mahdollista, että eukolla on läppäri sylissä ja blogi edessä 😀 Edellisestä kerrasta on vuosisata aikaa ja nyt jostain syystä tuli tarve näpytellä tekstiä.

Oikeastaan varsinainen asia liittyy sosiaaliseen mediaan ja siihen, kuinka hävyttömän huomion se nykyihmiseltä varastaa. Olen ollut itsekin siinä hirveässä imussa ja kiihdyttänyt heikkokuntoista kehoa aivan suotta erinäisten somekanavien kautta. Ihminen on näköjään aika perustyhmä toimissaan eikä osaa ajatella objektiivisesti ajankäyttöään.

Peruspäivähän alkaa niin, että samalla kun silmä aukeaa, räpsähtää myös Facebook auki. Sitä plärätään välittömästi ja aika usein ensimmäiset kiihtymiset ja WTF-ajatukset tulevat jo ennen ylösnousua. Siitä sitten kauhealla raivolla kahvit naamaan tai syliin, autoon ja kohti työpaikkaa. Tietenkin jokaisessa liikennevalossa täytyy avata luuri ja tarkistaa, että onko jossain joku evoluution kannalta merkittävä väittely menossa. Intagramissa on varmasti joku uusi kuva, joka täytyy saada tietoon. Facessa joku tumppukilpailu, johon on pakko osallistua. Mahdollisesti jollain on uusi parisuhde juuri tänään klo 06:48. Pakko saada tietää. PAKKO!

Työpaikalla on onneksi niin kiire, että ainoa hetki kurkkia Faceen on se, kun mahdollisesti pääsee käymään vessassa kerran päivässä. Puoli minuuttia omaa aikaa eli puoli minuuttia someaikaa. Virtsasta viis! Kotimatkalla taas sama ruuhkanylkyttäminen ja toisella kädellä luurissa lojumista. Viimeistään ennen kotipihaa tulee raivarit, jos ei ruuhkasta, niin sitten siitä somesta.

Iltaakaan ei saa viettää somessa rauhassa. Lapsia sinne ja tänne, remontti kesken, taas vessa-aikaa se puoli minuuttia ja kun vihdoin pitäisi kellahtaa yöunille, on tarkastettava päivän kiihtymykset sieltä somesta, kun niitä ei enää muutoin muista. Kuka sitä nyt tyynenä tahtoisi nukahtaa.

Onko hienoa elämää? Onko?

No ei. Tein tässä jokunen aika sitten päätöksen, että nyt ***** loppuu tämän sykkiminen ja nämä somen aiheuttamat formula-ajot aivoissa. Haastoin itseni pätkäpaastoilemaan ja viettämään tunteja ilman luuria. Toistan. Siis tunteja. Tiedättekö mitä tapahtui?

Tapahtui niin päivinä, että ampiaispesä päässä rauhoittui. Omituinen kiihkeystila katosi ja elämään tuli kaikesta stressistä huolimatta hämmästyttävä rauha. Oikean elämän ihmistet muuttuivat äärimmäisen tärkeiksi. Sitä tuli kysyttyä sellaisia omituisia asioita, kuin mitä kuuluu tai miten menee. Tuli huomioitua ilman jännitettä toisten tarpeita ja mikä merkittävintä,  tuli tunne, että oma elämä on jees juuri sellainen kuin se pätkäpaaston aika avautui. Tärkeät ihmiset tuntuivat entistä tärkeämmiltä ja se suhiseva paine ja riittämättömyyden tunne muuttui lempeydeksi. Yhtäkkiä elämään asettui rauha. Sellainen lähes psykoottinen hiljaisuus, jota en ollut tervehtinyt vuosiin.

Tämä kaikki vain siksi, että jätin iLuurin huomiotta ja suuntasin energian läsnäoloon. Ei siis mitään itsensä löytämistä tai mullistavaa elämänmuutosta. Vain se, että olin ilman sosiaalista mediaa suuremman osan päivästä. Niin pieni, mutta niin iso asia.

Suosittelen vahvasti lisäämään elämänlaatua somen vähetämisen kautta. Ei ole pakko olla koko ajan saatavilla eikä varsinkaan ole pakko koko ajan tehdä itseään näkyväksi. Selväähän se on, että meidän elämä on niin uniikkia ja herkkää, että ei sitä kannata käyttää Facebookin idioottikeskusteluja seuraten. Onhan sitä nyt muutakin tekemistä. Vaikkapa noin miljoona mielenkiintoisempaa kohdetta, joihin voi suunnata huomion.

Some on ja pysyy. Oikeat ihmiset eivät.

23319333_1598805003490909_8898246054860844329_n

Mainokset

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Päätöksenteon vaikeus

Nääh. Olen miettinyt viime aikoina blogin ja Facebookin sulkemista. Jotenkin sellainen tunne, että kaikki on sanottu eikä mitään uutta ole tulossa. Arkielämän hektisyys vie kaiken energian ja kesäloman jälkeen on tulossa työelämässä sellaisia muutoksia, että virtaa ei varmasti ole jaossa enää kirjoittamiseen. Niin paljon kuin siitä pidänkin, se on kääntynyt nyt kuormittavaksi tekijäksi.

Tyypillisenä naaraana en osaa tehdä päätöksiä ja jahkailen 😀 Toisaalta olisi kiva aktivoitua ja ottaa uusi ote kirjoittamiseen. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään mitään sanottavaa.

Elämä sutii eteenpäin muuttumattomana. Samat kaurapuurot, samat maastavedot, samat työvuorot. Krooniset teemat, ilman hekumallisia huippuja. Päivät ja viikot vain kuluvat eikä mikään muutu. Ei siksi, että haluaisin mitään muutoksia. Elämä on ihan fine nyt näinkin. Ainoastaan tämä bloggaaminen on se kysymys, johon en löydä vastausta.

Ikävöin niitä aikoja, jolloin olin innostunut oman terveyden tonkija. Nyt kun sekin ongelma on ratkaistu ja vointi on stabiili, ei ole tarvetta kuluttaa aikaa metabolian metsästämiseen. En jaksa ottaa enää mitään kantaa ravintokeskusteluun tai ylipäänsä edes seurata trendejä. Vahvasti sellainen fiilis, että maailma voisi nyt pysähtyä myös terveysalan toimijoiden kohdalla.

Yksityisyrittäminen päättyi lopullisesti myös. Mentaalivalmennukset ovat loppuneet enkä tarjoile enää minkäänlaisia palveluja. Syynä yksinkertaisesti ajan ja energian puute. Päätyö haasteellisesti käyttäytyvien potilaiden parissa riittää eikä innostusta enää ole jaettavaksi työpäivien jälkeen.

En tiedä onko kenelläkään ehdotuksia tai ajatuksia tämän blogin suhteen. Mielelläni niitä ottaisin vastaan, jos sellaisia tulee. Oma kuuppa kun kolisee tyhjänä enkä osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä blogin suhteen 🙂

Uusinta

Edellisen postauksen voittajat eivät koskaan ilmoittautuneet, joten laitetaan arvontahousut uudelleen jalkaan ja laitetaan lahjakortit seuraaville. Mikäli nämäkään voittajat eivät ota yhteyttä, niin luovutan suosiolla 😀

Arpaonni suosi seuraavia henkilöitä:

mariatuominen
08/04/2017 10:35 Muokkaa
C-vitamiini! Ainoa mitä olen kokeillut heidän tuotteista. Peukku. Edullinen, riittoisa ja tehty fermentoimalla maissista (eikä esim homeista tekemällä t. homeherkkä). Jeeees!

Jouliina Asikainen
08/04/2017 12:38 Muokkaa
Magnesium ja sinkki, näillä pysyy lihakset vetreenä ja akne kurissa. Tähän saakka käyttänyt luontaistukku.fi lisiä, mut mielenkiinnosta vihdoin olis mielenkiintoista kokeilla puhdas+ tuotteita

Laittaisitteko sähköpostiin yhteystiedot puhelinnumeroineen, niin laitetaan kortit voimaan 🙂

luolalaboratorio ( ät ) gmail.com

Kiitos ja hei 😀

Puhdas arvonta

Elämä on niin hienoa, että sen kunniaksi laitetaan pienimuotoinen arvonta pystyyn 😀 En laita jakoon aikaani enkä tyhmiä tarinoita, vaan jotain ihan oikeaa ja tarpeellista. Olen hehkuttanut rakkaussuhdettani PuhdasPlus-tuotteisiin pidemmän aikaa ja koska olen kaikin puolin periaatteen nainen enkä tietenkään suosittele mitään sellaista, jonka takana en voi seistä ryhdikkäänä, laitetaan tätä herkkua jakoon muillekin ❤

Arvostan suunnattomasti tuotteiden puhtautta ja siksi kai onkin helppoa olla hurahtanut. Oma suosikkini on ikääntyvän naisen paras kaveri, mehiläisvoide. Imeytyy humisten ja lopputulos on silkkisen pehmeä. Eihän se tietenkään tee parikymppiseksi, mutta tunne on vähemmän vanha ja se on tärkeintä 😀

17634529_1394325753938836_6989172755495964795_n.jpg

Olisi kovin tylsää tehdä arvonta, jonka sisältö olisi vain se palkinnon saaminen. Ihmiset eivät arvosta mitään ilmaiseksi saatua, joten laitetaan pieni ehto. Ei siksi, että haluaisin aiheuttaa tuskatiloja, lähinnä sen vuoksi, että ei ole olemassa ilmaisia lounaita 😀

Mikä on PuhdasPlussan suosikkisi ja miksi? Jos olet tuoteneitsyt, niin mikä on se valmiste, jota haluaisit kokeilla ja edelleen sama kysymys, että miksi? Ei tarvitse tarinoida kilometritolkulla, mutta sen verran täytyy avata, että viesti on ytimekäs ja selkokielinen.

Palkintona on 99 euron lahjakortti verkkokauppaan. Mukavuuden vuoksi näitä arvotaan kaksi kappaletta, joten voittomahdollisuus on tuplasti suurempi 🙂 Arvonta päättyy ma 17.4.2017 klo 18:00. 

Tähän postaukseen tehdyt kommentit kootaan ja niistä valitaan voittajat. Toimin itse sekä valvojana että päättäjänä, joten laittakaa näppikset huutamaan 😀

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Dieettinotkahdus

Kuusi viikkoa dieettiä meni kuin oppikirjoissa. Tuli loma, joka ei mennyt niinkään suunnitelmallisesti. Epäsäännöllistä syömistä, makrojen epätasapaino, liiallista rasitusta. Loma itsessään oli ihana, mutta dieetin ja aineenvaihdunnan kannalta ei niinkään. Paino hieman nousi, mikä nyt ei ollut millään tavalla hätkähdyttävää. Olo oli hyvinkin nesteinen, kun saavuin kotiin. Odotin, että se tunkkaisuus lähtisi kunnon yöunilla ja normaali arjella. Parisen päivää tässä nyt odotellessa voin vain todeta, että jumissa ollaan edelleen.

Raajat ovat turvoksissa. Silmäpussit estävät näkyvyyden ja nilkkojen tuttu paisuvaisuus on tullut takaisin. Pohkeet ovat yhtä pölkkyä varpaisiin asti. Aineenvaihdunta tukossa, ateriat eivät etene vatsasta mihinkään ja annoskoot ovat väistämättä pienentyneet. Vatsa ei vedä ja on vaikeuksia saada syöytyä riittävästi. Lisäksi verensokeri on saanut omituiset hepulit ja menen matalilla arvoilla koko ajan. Hiilareita on pakko ottaa silloin, kun verensokeri näyttää kahden lukemia. Ei paljon kysellä, että mitenkäs makrojen kanssa menee.

Tästä takapakista huolimatta olo positiivinen. Tiesin tähän projektiin lähtiessä, että tulen kohtaamaan vaikeuksia ja alun onnistumisen jälkeen jotenkin osasin odottaa avokämmenen iskua. Tämä on niin tätä. Ongelmissa rypemistä ja ainaista kompuroimista. Siihen on niin tottunut, ettei kannata kiihtyä tai heittää hanskoja tiskiin. Se kun ei edistä eikä auta asiaa.

Positiivinen tunne oli tänä aamuna se, kun pyykkiä lajitellessa kuulin yhtäkkiä jylhän kuminan keskivartalosta ja oivalsin sen johtuvan nälästä. Fiilistelin hetken tuota vuosia kadoksissa ollutta tunnetta ja kipitin puurokattilan äärelle. Se oli osoitus siitä, että jossain siellä turvotuksen ja tunkkaisuuden takana on olemassa aineenvaihdunta ❤

Homma etenee samalla suunnitelmalla kuin ennenkin. Ainoastaan vähennän nyt treenejä hetkeksi ja pidän vaikka kokonaan taukoa. Olettaisin, että loman aikana koohotetut kilometrit ovat olleet liikaa vammaiselle keholle ja tämä stoppitila saattaa johtua siitä, että keho kaipaa lepoa. Sitä tuli kuitenkin stepattua päivittäin viitisen tuntia vaihtelevalla intensiteetillä, joten viikon vouhotus näkyy ja tuntuu väistämättä.

Puntarilla en ajatellut käydä nyt hetkeen. Ihan vain siksi, että sen kyllä tuntee sitten, kun aineenvaihdunta taas hyrähtää liikkeelle. Turha sen puntarin päällä on pompata vain todetakseen, että onpas tuhti tunnelma. Sen tietää kyllä ilman lukemiakin 😀 Eikä se vaaka oikeastaan ole merkittävässä roolissa muutoinkaan, ainoastaan mittari sille, että teenkö asiat oikein ja toimiiko metabolia. Ulkonäölliset seikat kun eivät ole tärkeitä. Ainoastaan se, että keho toimisi toivotulla tavalla.

Kyllä se tästä taas iloksi muuttuu. Elämään kun kuitenkin kuuluu erinäiset joustot ja notkahdukset, joten olisi energian ja elämän hukkaamista, jos nyt tämän takia pillittäisi ja sättisi itseään. Aivan yhtä ihana ok olen näillä turvonneilla sormillakin 😀

Kuvituskuvana otos Chamonixista. Ihan vain siksi, että maisemat olivat huumaavat ❤OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Punkerodieetti

Tässä on nyt menossa pienimuotoinen projekti. Ensin mietin, että annanko sille nimen ja ”julkisuuden” vai ähellänkö ihan itsekseni. Päädyin siihen, että miksi ihmeessä pitäisi pihdata tapahtumia, kun muutoinkin olen blogissa jakanut hyvinkin henkilökohtaisia terveysasioita. Siitähän tässäkin on kyse. Terveydestä ❤

Olen nyt viidettä viikkoa dieetillä. Halusin ottaa käyttöön tuon termin, koska se edustaa itselleni projektia, jolla on alku, keskivaihe ja loppu. Kyseessä kun ei ole mikään elämäntapamuutos, ainoastaan pelkkä dieetti. Olen tehnyt aikoinaan, mahdollisesti noin 10 vuotta sitten, elämänmuutoksen ja käynyt silloin läpi totaalisen remontin niin lautasella kuin liikunnassakin. Tuon prosessin saatoin aikoinaan loppuun ja tähän dieettiin ei nyt liity minkäänlaisia muutostarpeita tai emotionaalisia työstötehtäviä. Ne on jo hoidettu vuosia sitten.

Mahdollisesti juuri siksi kaikki on helppoa. En ole kärsinyt ruokahimoista enää vuosikausiin, joten en ole joutunut tämän projektin kanssa kitumaan ja kieltäytymään mistään. Tai no, suklaan hylkäsin totaalisesti ja ilmankin näköjään pärjää 😀 Tämä dieetti sisältää reipasta syömistä, maltillista liikuntaa, kehon signaalien huomioimista, nukkumista ja leppoisaa chillailua. Hyvin tylsää ja maltillista menoa siis 😀 Ei kikkailuja eikä salaisuuksia.

Ongelmahan tässä on ollut viime vuodet onneton aineenvaihdunta. Sössin sen huolella solmuun 2012, jolloin jo hoikasta varresta lähdin pöllöajatukseen, että nyt tiristetään tamma viimeisen päälle rasvattomaan kuntoon. Kaikki meni niin persiilleen kuin vain voi mennä ja emäjunttina ihmisenä en suostunut taipumaan kehon lepopyyntöihin. Kesti siis useamman vuoden, että ymmärsin asettaa levon ja lössöilyn etusijalle ja antaa kropalle oikeasti sitä sen vaatimaa lepoa. Viime marraskuussa tuntui siltä, että erinäiset hermosto-ongelmat ja kehon tunkkaisuus alkoi hiljalleen hiipua ja silloin syntyi ajatus, että olisikohan vielä mahdollista saada aineenvaihdunta takaisin.

Kilpirauhasen räjähtämisen ja massiivisten ylikuntojen jälkeen kroppa paisui pullataikinan lailla 30 kiloa. Kannoin monta vuotta ylipainoa mukanani. Kannan edelleen ja siksi tämä projekti käynnistyikin. Monta vuotta kun olin mennyt melkoisilla miinuskaloreilla, suurin haaste oli lisätä hiljalleen energiansaantia. Joulukuussa aloitin tietoisesti lisäämään energiaa. Noin 100 kcal per viikko ja maltillisesti. Kroppa ei tykännyt yhtään, paino nousi. Olin kuitenkin täysin vakuuttunut, että olen oikealla tiellä ja keho tarvitsee rakkauden lisäksi ruokaa 😀 Helmikuun alkuun asti tätä reilumpaa syömistä kesti ja kun keho näytti peukkua, alkoi sitten tämä varsinainen projekti.

Viides viikko ja painoa on pudonnut nyt 6.4 kiloa. Se on aivan järjetön tulos ja onhan se ihan älytöntä, että monen vuoden tukkoisuuden jälkeen tulee hentoa hikeä ja vessaloikkaamisia. Sellainen kireä pöhötys on nyt poistunut ja olo on energisen virkeä. Rasvaprosentti kun on kovin korkea, niin pudotettavaa on vielä rutkasti. Tavoitteena ei ole päästä 17 % rasvoihin. Tavoite on saada aineenvaihdunta toimimaan ja päästä terveydelle haitallisesta rasvamassasta eroon. Hyvin maltilliset ajatukset siis.

Ruokalautasella näkyy reilusti rehuja. Siellä näkyy myös hiilihydraatteja verensokerin ehdoilla, siellä on kiiltäväpintaista rasvaa, bodaajan proteiinia ja siellä on erityisesti riittävästi kaikkea. Makrojaukauma on hyvin henkilökohtainen ja vaihtelen sitä päivittäisen tarpeen mukaan. Tuo diabetes kun sanelee kaikki ehdot ja sen mukaan on mentävä hyvin nöyränä ja hiljaisena.

En noudata mitään ”ohjelmaa” tai kenenkään muun laatimaa listaa. Olen omatoiminen, melko taitava ja tietoakin ravintoaineista on kohtuullisesti, joten osaan laatia itselleni monipuolisen ja juuri niihin omiin tarpeisiin toimivan järjestelmän. Kukaan ulkopuolinen kun ei voi tietää kehon hormonitoimintoja, verensokerin heilumisia, rasitustilaa, hermostohumppaa, yöunien määrää, sitä, tätä ja tuota. Paletti on kasassa itsellä ja hyvin näyttää nyt toimivan 🙂

Liikun maltillisesti. Täysin kehon ja vireystilan ehdoilla. Uupuneena en paisko rautaa enkä sössötä aerobisen kanssa. Sen olen tässä vuosien saatossa nyt vihdoin oppinut, että keho käskee ja minä vain vikisen sen tahdissa. Treenejä tulee keskimäärin kolme viikkoon ja jos vointi sallii, niin sutkutan yhden aerobisen siihen päälle. Hyötyliikuntaa kertyy työmatkakävelyn ja koiran lenkittämisen kautta. En enää pidä tärkeänä sitä, että salille on pakko päästä. Ajattelen enemmänkin, että sinne on mahdollisuus mennä ja jokainen treenikerta on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä sitä, mitä niin kovasti rakastaa.

Nämä menneet viikot ovat opettaneet valtavasti. Joskus on ollut tuskaista, kun aterioita tulee koko ajan, mutta palaute siitä, että on syönyt valtavasti, on niin mahtava, että se antaa intoa jatkaa sen sijaan, että skippaisi ruoka-aikoja. Perusluonne kun on vielä niin periksiantamaton, että pienen jumputuksen jälkeen haarukka liikkuu aina livakasti, koska olen päättänyt selvittää metaboliasotkuni. Ihan itse kun ne on järjestetty, niin ihan itse ne myös siivotaan.

Hyvältä tuntuu ja pitkästä aikaa olo on toiveikas oman kehon suhteen. Tervetuloa energisyys ja elinvoima ❤

17103774_1304268726283144_1177017958776958450_n

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon