Uhka vai mahdollisuus?

Mitäpä kuuluu autoimmuunipaleolle? No, ei mitään. Rajoitettu ruokavalio tuli vähän huonoon hetkeen. Olin heikossa kunnossa jo aloittaessa ja vointi romahti totaalisti sen aikana. Ei missään tapauksessa siis rajoituksien vuoksi, vaan terveyspommi eskaloitui juuri siihen hetkeen. Luovutin suosiolla kahden viikon jälkeen. Koin tarvitsevani puolikuoleman kanssa turvallista perusarkea, koska kaikki energia meni vain siihen, että pysyin elossa. Olin myös Urosporsaan avun varassa enkä olisi voinut vaatia, että hän raapisi olematonta tukkaansa sillä, mitä eukolle syöttäisi. Selityksiä varmaan, mutta näin se nyt kuitenkin meni.

Uusi yritys sitten, kun terveys on taas vakaalla pohjalla. Tämä perusarki on niin taivaallista tällä hetkellä enkä tee minkäänlaisia liikkeitä nyt mihinkään suuntaan. En uskalla. Tuntuu, että kaikilla ”hyvillä ajatuksilla” on aina aivan himmeät seuraukset. Jännittää sekä se, että missä vaiheessa uskallan palata treenien pariin ja millä intensiteetillä kykenen enää tekemään yhtään mitään. Niistä ajoista, jolloin olin hyvässä kunnossa ja melko vähärasvainen, on tultu melkoinen matka siihen, että entinen sporttikissa on nykyään peruslihava. No, ei sillä nyt niin merkitystä, koska tässä iässä ei enää ole kiinnostunut siitä, että ”näyttääks mun p*rse isolta näissä housuissa”. Kyllä, se näyttää juuri siksi isolta, koska se ON iso. Ja ketäs se kiinnostaa? Ei ketään. Onneksi 🙂

Edelleenkään vartalomuodolla ei ole merkitystä psyykkiselle hyvinvoinnille. Ihan onnellinen ja tyytyväinen olen lihavanakin. En häpeä itseäni, voin juosta alasti ulkona reisiläskit heiluen, olen iloisesti alaston. En nolostele enkä inhoa itseäni. Tykkään kovasti ja sehän riittää. Haluaisin tietenkin olla terveen ja urheilullisen näköinen taas. Tietenkin. Se olisi valehtelua, jos väittäisin muuta. Lähinnä pointti on se, että en määrittele omaa arvoani sen perusteella, miltä näytän.

Eikä kenenkään muunkaan pidä arvottaa itseään sen perusteella, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta. Sinä päivänä, kun kykenee katsomaan itseään peilistä hyväksyvästi, elämä vasta alkaa. Jokainen tietää, miltä se itseinho ja kehokeskeisyys tuntuu. Se vie elämältä nyanssit ja tarkoituksen. Terveen ihmisen ei kuulu olla peili- ja vaakaorientoitunut. Sen kuuluu olla tasapainoinen, tyytyväinen ja utelias elämälle. Ei sitku- ja mutkuelämää. Elämistä tänään ja tässä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään jämähtämään sohvalle lihavuushousuissa hankkimaan metabolista oireyhtymää. Yritän lähinnä tuoda esiin sen, että tärkeintä elämässä on se, että itsensä kanssa on oikeasti hyvä olla. Onko se sitten vähän pulleampi habitus tai tuplahaukat, en tiedä. Jokainen määrittelee ne oman elämänsä hyvinvoinnin rajat.

Elämää ei kannata hukata. Se kannattaa käyttää elämiseen. Jos ei tunnu hyvältä, niin muuta niitä tekijöitä, jotka ovat pielessä. Heitä pois, tuhoa, muokkaa, vaihda, laita kiertoon. What ever. Tee ja toimi. Laadi suunnitelma, noudata, toteuta. Jos et osaa yksin, pyydä apua. Maailmassa on miljoonia kunnon ihmisiä. Joku osaa varmasti auttaa. Jos ratkaisu ei ole rahkadieetti, niin sitten se on joku muu. Aina on vaihtoehtoja. Periksi ei pidä antaa. Ei tyytyä siihen puolivaloilla elämiseen. Älä tyydy tyytymättömyyteen. Piste.

Elämä voi olla uhka tai mahdollisuus. Sinä päätät.

1621829_676538195717599_496435405_n kopio

Advertisements

2 comments

  1. Valot vaan päälle ja ajellaan eteenpäin. Välillä tulee ajettua päin seinää mutta pysähtymiselläkin on kai joku tarkoitus luulisin. Siitä sitten taas matkaa jatkamaan kun kykenee. Hyviä juttuja sulla. Kiitos 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s