Saliamatsoni goes Method Putkisto

Niin koitti päivä, jolloin saliamatsoni asettui jumppa-alustalle ja aloitti hengitys- ja venytysharjoitukset. Method Putkisto meni minuun ja minä siihen. Jännitti aivan valtavasti. Poistuminen levytangon ääreltä yläkerran voimistelusaliin oli niin iso asia, että meni jopa yöunet. Omituista vellipylleröintiä. Mietin psykiatrisen asiantuntijan tavoin syitä, seurauksia ja tein ketjuanalyysiä omista ajatuksista. Periaatteen miehenä menin, vaikka olisin halunnut olla menemättä.

Esteitä tälle kurssille oli alustavasti muutama. Ensinnäkin olen epäsosiaalinen. En halua olla joukkotilanteessa, en kertoa ryhmäytymisen syitä enkä olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Sali on siksi oma juttu, että siellä saa olla rauhassa. Kuunnella musiikkia ja olla itsensä kanssa. Ryhmässä täytyy huomioida muut ja muiden tarpeet, olla itsekin osa sitä ryhmää. Toisekseen laumaliikkumisen ajoilta on edelleen epätoivoiset tuntemukset siitä, miten hankalaa on seurata annettuja ohjeita. En pysty keskittymään moneen asiaan samanaikaisesti ja tuntuu ihan toivottomalta huomioida sekä vasen että oikea koipi. ” Siirrä vasen polvi eteen, oikea taakse, hengitä ja heiluta samalla käsiä vastakkaisiin suuntiin ”. Mitä ja hä? Voihan säärystimet. Ei mene jakeluun. Sen osaan, että otan painon syliin, nostan sen ilmaan ja lasken alas. Ylös ja alas. Ei sivuille eikä sinne tai tänne ja tuonne.

Tuo moneen asiaan keskittyminen tuntuu olevan naisten juttu. Siksi se kai tuntuu niin turhauttavalta. Ohjeiden seuraamiseen menee valtavasti energiaa ja itse liikehdintä jää toisarvoiseksi. Surullista, mutta tämän vuoksi en jumppaa yhdessä enkä ohjatusti.

Day I

Ensin taustapläjäys sekä ohjaajista että itse metodista. Oli lantiot, selkärangat ja vatsalihakset. Kaikki vatsa-alueen lihakset, eivät vain ne näkyvät. Tai siis ne, jotka joillakin näkyvät. Toisilla ovat piilossa paksun taljan alla 😀 Informaatio-osuuden jälkeen siirryimme suoraan toimiin. Hengitysharjoituksia, kaikenlaista siihen liittyen. Syvien vatsalihasten etsimistä, löytämisen riemua ja hengityksen rytmittämistä. Se olikin sitten se vaikein osuus. Olla liikkeessä ja huomioida hengitys. Keskittyä moneen osaan. Niinhän siinä kävi, että huomio pysyi liikkeessä ja hengitys oli pinnallista. Paikoillaan pystyy löytämään lantiokorin, neutraalin asennon ja ne muut, joista puhuttiin. Siinä vaiheessa, kun tulee joku muuvi mukaan, niin paketti possahtaa.

Venyttelyosuudet olivat ihanan kivuliaita. Kivun ja nautinnon hento raja heilahteli. Välillä oli lounas suussa, ajoittain pystyi taipumaan vieläkin syvemmälle kipuun. Taas se hengitys tosin unohtui ja heti, kun huomio siirtyi venytystuntumaan, niin hengitys hävisi. Vastaavasti taas kiinnittämällä huomion sisään- ja ulostoimiin, venytys syveni. Jännä yhtälö 😀

Session päätteeksi olo muuttui euforiseksi. Aivan kuin intensiivisen intervallin tai onnistuneen maastavedon jälkeen. Samanlainen tunne, mutta silti erilainen. Tuntui, kuin olisi ollut jossain toisaalla, vaikka oli hyvin tietoisesti läsnä. Koko loppuilta meni huumassa. Erikoisessa tilassa. Saattoi se tosin olla ihan vain väsymystäkin. Olihan siinä ensin bodaus aamulla ja sitten tämä tuntien patjaojentelu päälle.

Day II

Aamu valkeni sillä, että tiedostin omistavani haarat. Oli ilmeisesti venytetty sisäreisiä. Myöskin napa oli kipeä, joten jotain olin tehnyt edellispäivänä oikein. Tapu-tapu ja mitali kaulaan 😀 Toisen päivän sessio alkoi lyhyellä kertauksella ja sitten siirryttiin toimintaan. Tällä kertaa syvävenytykset olivat varsin pistävän viiltäviä ja toivon kuolemaa. Oli vaikeuksia hengittää, kun päässä suhisi helikopteri ja jäytävä syyllisyys siitä, miten ihminen onkaan päästänyt itsensä ja lihaksensa niin huonoon kuntoon.

Teimme etureisiä itku silmässä, rintalihaksia, sisäreisiä ja pohkeita. Rintarangan avaaminen ( oh, kuulostaa obudktiotoimenpiteeltä ❤ ) oli oikeasti tuskaa. Niin kipeää, että ei ollut enää yhtään kivaa. Piti laimentaa liikettä tyynyn avulla ja tunsin itseni mummoluuseriksi. Ketään ei tosin onneksi kiinnostanut ja häpeällinen tuska oli täysin subjektiivista.

Lapaluiden väliin työnnettiin piikkipallo ja sen kanssa kikkailu tuntui taivaalliselta. Yläselän ja vasemman lapaluun välissä on vauriokohta, joka häiritsee kaikenlaisia treeni- ja arkitoimia, joten sen kipupisteen paikallistaminen ja työstäminen tuntui niin hyvältä, että teki mieli laulaa Pave Maijasen koko tuotanto läpi. Kivuliasta nautintoa ❤

Toinen päivä oli siis kivuliaampi ja tuskaisempi. Olettaisin, että myös tehokkaampi.

Loppusanat

Method Putkisto on hyvä juttu. Voin ilolla ja kaikella rakkaudella suositella. Siitä hyötyy jokainen ja liikehdinnän voi tehdä ihan omien tuntemuksien mukaan. Ei ole pakko venyä ääriasentoon ja vielä vähemmän on pakko osata heti kaikkea. Kyse on progressiivisesta harjoittelusta. Nollasta lähdetään ja valmiiksi ei tulla koskaan.

Suosittelut. Kipeät sellaiset ❤

Kiitos Klaukkalan Studio.

Arbeit macht frei <3

Arbeit macht frei ❤

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s