Unelma onnesta

Jokaisella ihmisellä on haaveita. Hyviä, huonoja ja abusrdeja. Ei se väärin ole, jos haluaa olla prinsessa tai lottovoittaja. Niiden varaan ei kuitenkaan kannata elämäänsä rakentaa. Sen sijaan voi miettiä jotain konkreettista päämäärää ja tarkoitusta elämälle. Jotain sellaista, josta voi ajoittain unelmoida. Ajatusleikkiä pienellä ripauksella mahdollisuutta. Se pitää virkeänä ja jotkut väittävät, että jos oikein kovasti toivoo, niin sitä tekee alitajuisesti koko ajan sellaisia valintoja, jotka ohjaavat sen unelman suuntaan.

Minullakin on unelma. Se on jotain tämänkaltaista. Oma nuoruus meni hukkaan ahdistustunnelmissa ja vartaloinhossa. Se jatkui pitkälle aikuisikään ja ne muistot kulkevat mukana loppuelämän. En mieti menneitä itku silmässä, vaan kiitän vaikeusvuosia siitä, että niiden ansiosta nelikymppisen elämä on aivan huikean hienoa. Parikymppisenä se ei ollut sitä. Vielä 15 vuotta sitten oma vartalo oli jotenkin vieras. Seesteinen parisuhde toi jonkinlaista vakautta bailupirkon elämään ja elämä alkoi hiljentyä. Tuli lapset ja rauha. Myös keholle. Vaikkakin tuli vähän treenattua liikaa ja tehtyä kaikenlaisia terveystyhmyyksiä, kehoa en ole enää vuosikausiin pitänyt vihollisena. Se on paras ystävä ❤

Omista kokemuksista, jonkinlaisesta primitiivisestä auttamishalusta sekä psykiatrisen hoitotyön persoonallisuudesta koostuu oma unelma. Haluan olla osa niiden ihmisten elämää, jotka kamppailevat tyytymättömyydessä, vartalovihassa, inhossa ja oman kehon puistatustunnelmissa. Suorastaan vaadin, että voin olla tukena ja apuna. Jokainen ihminen onnistuu saavuttamaan sellaisen olotilan, jossa ei ole läskituskia, itkuraivareita, pahaa oloa eikä puristuksia. Se vaatii töitä. Paljon töitä. Oman minän kaivelua, traumatuntemuksien avaamista, kehonkuvan uudelleen ohjelmointia, ahdistusta, tuskaa ja niiden hallinnan opettelua.

En tiedä vielä, miten ja koska unelmani tulee toteutumaan. Kaikki on avoinna ja keskeneräistä. Jonain päivänä, ennen eläkeikää, se kuitenkin tapahtuu, että olen muutoksessa mukana ohjaajana, avustajana ja jykevänä olkapäänä. Jonain päivänä 🙂

Kuva Googlettimesta.

Kuva Googlettimesta.

 

Mainokset

2 comments

  1. Olipa itselleni hyvinkin ajankohtainen ja koskettava kirjoitus. Olen itse nyt vasta (45-vuotiaana) herännyt, että olen vihannut itsäeni ja omaa vartaloani malkein aina ja nyt alkanut miettimään asiaa ja päässyt siinä jo eteenkin päin. Siinä joutuu olemaan melko lailla avoin itselleen. Toivottavasti pääsisin joskus samanlaiseen tilanteeseen, että omasta kehosta tulisi se paras ystävä.

    1. Toivottavasti se päivä tulee ❤ Töitä se vaatii, että oppii kunnioittamaan omaa kehoa ja saa mielen tasapainoon. Omien puutteiden hyväksymistä ja hyvien asioiden korostamista 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s