Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Mainokset

6 comments

  1. Se on jotenkin niin hemmetin vaikeeta ottaa iisisti kun pää huutaa että salille läski, vaikka ylirasituksen oireet on selvät ja kilppariarvot rajoilla. Mikä siinä on ettei itselleen osaa olla armollinen vaikka muille sitä myötätuntoa riittä vaikka kuinka?Ja miksi muiden persläskit ei vois vähempää kiinnostaa mutta ne omat reisimakkarat tuntuu niin käsittämättömän ällöttäviltä? Mieli on outo, sen kun oppisi muuttamaan miten itsensä näkee niin olisin varmasti onnellisempi, tai ainakaan ei menisi hirveetä määrää energiaa sen miettimiseen että puristaako farkut tänään enemmän kuin eilen.

    1. Henkilökohtaisesti en ole enää vuosiin käyttänyt aikaa reisiruttujen tutkailuun. Ei kiinnosta omat eikä muiden muodot 🙂

      Ikävää on se, että varsin monella elämä valuu hukkaan tyytymättömyydessä. Surullista 😦 Toivottavasti se tasapaino ja armo löytyy 🙂

  2. Huhhuuhh! Täällä toinen Dee-ykkönen ja vaivainen. Melkein tuli itku kun tätä luin. Tsemppiä siulle! Yritän ottaa oppia tuosta mäntyjen nuuskimisesta.. 😀

  3. Oon lukenu tämän kirjoituksen jo monesti, aina sillon ku on vaikeeta ja kroppa ja mieli pistää kapulaa rattaisiin. En tiiä onko mulla ”onni onnettomuudessa”, että oon vasta 20vee neitokainen, kun tässä jo 9 kk kärsitty romahtamisen (ylikunto) jälkeen. Nuorenahan sitä pitäis jaksaa loputtomiin, aamusta iltaan, yötä päivää, tukka tanassa etc. Mutta kun ei vaan jaksa! Tuntuu ettei saa otetta mihinkään, kropan ja mielen välillä on liian paljon välimatkaa. Aina, kun olo paranee, tulee innostuttua liikaa ja sit mennään taas alamäkeen ja lujaa. Mistä löytäis sen armollisuuden itseään kohtaan? Että on ihan ok löhötä sohvan pohjalla sillon ku väsyttää, vaikka kaverit pumppaa salilla. Eniten harmittaa se, että ennen romahdusta oli tavoitteena vaan terveys, hyvinvointi ja voima. Mutta taisi sitten lipsahtaa sinne sairauden puolelle. Nyt sitä tajuaa, miten ajattelematon on ollut monta vuotta. Että kun siitä terveydestä puhuu, niin I was already there! Ei olis tarvinu hifistellä enää yhtään enempää. Riittävästi olis ollut tarpeeks. Raja huippukunnon ja ylikunnon välillä on häilyvä. Joskus sitä on tullut mietittyä, että mikähän treeni oli viime keväänä se, joka työnsi kelkan kielekkeen yli? Nyt harmittaa ja ihan hemmetisti, mutta usko ja luotto siihen, että osaan, pystyn ja VOIN (jos vaan haluan) hoitaa itseni kuntoon. Joku päivä kroppa voi olla vielä terästäkin, tosin fiksummilla ja lempeämmillä keinoilla kuin ennen 🙂

    1. Sehän se onkin merkillistä, että terveys oli jossain menneisyydessä ja sitä kun lähti vielä viilaamaan, niin kaikki kääntyi persiilleen.

      Tsemppiä ja hyvää oloa sinulle 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s