Yhden naisen överit

Jauhan taas samaa asiaa ja toistan itseäni. Ihan vain sen vuoksi, että terveys on niin tärkeä asia, ettei sitä sovi menettää. Aina elämää ei voi ennustaa eikä pidäkään, mutta tietoisesti ei kannata olla tyhmä. Minä olin ja siksi tätä kokemusta on syytä jakaa.

Kolme vuotta sitten notkahdin polvilleni ensimmäisen kerran. Viitteitä oli jo pitkin kesää ollut, mutta en sitä treeni- ja dieettihuumassa huomioinut. Treenikerrat kasvoivat, lautanen kapeni ja ylläpidin järjetöntä vauhtia. Tahdonvoimalla kai, niin sen olen tulkinnut. Kroppa vihjasi, että vauhtia pienemmälle ja lepoa kehoon. En kuunnellut. En myöskään läheisiä enkä asiantuntijoita. Olinhan päättänyt päästä pidemmälle ja korkeammalle. Tulihan se stoppi sitten siinä vaiheessa, kun keho turposi ja vointi huononi ihan vuodepotilaaksi asti. Kilpirauhanen oli sanonut itsensä irti. Samoin lisämunuaiset. Lepäsin kaksi viikkoa ja jatkoin samaa meuhkaamista. Kroppa meni entistä enemmän tukkoon. Mitään en muuttanut toimissani, vaan pistin pöllönä tossua toisen eteen. Rasvamassa lisääntyi tasaisesti, liikunnasta ja tiukasta ruokavaliosta huolimatta tai juuri siksi.

Meni vuosi, toinenkin. Samaa sinkoilua, addiktiossa olemista. Otsassa henkinen meisseli, epäonnistumista ja kiukuttelua. Kroppa paisui, suorituskyky oli nollassa, olo oli superhuono. Toki välissä hyviäkin päiviä, jolloin treenattiin sitten taas kolme kertaa. Hain apua lääketieteestä, anelin armoa, olin ajoittain vuodepotilaana ja silloinkin ainoa ajatus oli päästä vauhtiin. Kiire, hoppu, mennään jo!

Ongelmanratkaisu olisi ollut niin helppo. Sitä ei löytynyt yrttimyymälästä eikä aamuyön juoksulenkeiltä. Kas, se oli ihan omissa lapasissa koko ajan. Olisi pitänyt rauhoittua. Olla vaiti, syödä enemmän, liikkua vähemmän. Nuuskia hiljaa ulkoilmaa, nukkua kunnolla ja nauttia elämän pienistä asioista. Ei pumpata prässiä kipeillä raajoilla, vatkata crossaria seinästä läpi eikä tehdä vielä yhtä pudotussarjaa. Olisi pitänyt vain olla.

Jossittelu ja jeesustelu ei auta mitään. Tänä päivänä olen aivan hyvissä väleissä hölmöilyjeni kanssa ja nuo vaikeusvuodet ovat opettaneet valtavasti elämästä ja ihmisistä. Asioilla on tarkoituksensa ja olen hyväksynyt sen, että piti käydä melkoinen helvetti läpi, jotta oppi meni perille. Olen kiitollinen opetuksesta ja siitä, että kroppa on toipunut edes osittain. Tässä elämässä en tule enää koskaan treenaamaan kovaa ja tavoitteellisesti. En tule saavuttamaan vähärasvaista vartaloa enkä mave-enkkoja. Niille asioille on sanottu kaikella rakkaudella hyvästit eivätkä ne tunnu enää tärkeiltä.

Tärkeintä on olla elossa. Virkeä, onnellinen ja hilpeä. Elämä on pelkkää punaista hattaraa, kun saa herätä aamuisin tyytyväisenä ja kiitollisena. Saa kävellä rauhallisesti, saa hinkuttaa hieman rautaa, saa hengittää ja saa elää.

En tiedä, miten sen sanoisi riittävän kuuluvasti ja kovaa, että älkää hyvät ihmiset hölmöilkö terveyden kanssa. Ei se kannata. Kukaan ihminen ei halua sitä pahoinvoinnin määrää kehoonsa, jonka olen saanut itse kokea ja kantaa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin vauhti ja vartalokeskeisyys. Elämässä on niin hurjasti nyansseja, jotka jäävät kokematta, kun kapeuttaa itsensä. Urheilu ja ravinto ovat isoja asioita ja hyvinvoinnin perusta, mutta kohtuullisesti käytettynä. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen kärsii ja toimii tyhmästi.

Kärsimys ei jalosta. Se opettaa, mutta aina ei ole pakko mennä sen mutkan kautta. Elämässä tulee pyytämättäkin vaikeuksia eteen, joten omilla toimilla niitä ei kannata lisätä. Nuorena varsi jaksaa enemmän, ikääntyessä kaikki hidastuu. Eikä se hitaus väärin ole. Vähemmälläkin vauhdilla ehtii perille, jos on menossa jonnekin. Aina ei ole edes pakko olla menossa. Voi vain olla ja elää❤

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi :D

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi😀

2 comments

  1. Tosi hieno kirjoitus, vaikka aihe onkin vakava ja arka. Itse olen huomannut olossani samoja viitteitä valillä. Se on vaan ulkopuolisena todella vaikeata sanoa, että nyt olisi aika jarruttaa.. monesti se on vaan itse todettava ja huomattava vasta äärimmäisessä tilanteessa. Tsemppiä jatkoon!

    1. Aihe on ikävän yleinen ja siksi siitä täytyy puhua ja kirjoittaa🙂

      Jarruttaminen on vähän sellainen asia, että sen oppii vasta sitten, kun on seinä edessä. Joskus hakkaa useamman kerran päätä seinään, joskus oppii vähemmällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s