Kärppänä vai vuodepuikkona?

Habituksellisesti en voi edelleenkään antaa lausuntoa liikunnan ja lihaskunnon merkityksestä. Amatööritreenaajalla kun ei ole kompetenssia eikä varsinkaan sellaisella, joka on bulgarialaisen kuulantyöntäjän näköinen. Sehän nyt tuntuu olevan jotenkin vain parikymppisten belfieböönien ja ammativalmentajien oikeus tuottaa tarinaa liikunnasta, treenaamisesta ja sen tärkeydestä. Instagramista saa muuten hyvillä filttereillä tehostetta teksiin. Noin vinkkinä niille, joiden lihasmassa ei ole vielä kuukaudessa saavuttanut sellaista tasoa, että se tukisi tositreenaajan kertomusta.

Sen kuitenkin voin mainita, että lihaskunnon ylläpitämisen ja kehittämisen tulisi olla kansalaisvelvollisuus. Jätetään nyt vajaakuntoiset ja pakkolevolliset pois tästä teemasta. Selväähän se on, että on tilanteita ja sairauksia, jolloin ei ole tarkoituksenmukaista panostaa lihastyöskentelyyn. Terveillä se sitten onkin eri asia. 

Ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Kyllähän me sen tiedämme. Oli markat ja pulleat televisiot. Pakkohiihtoa ja jumppakärpäsiä koulussa. Matkat taitettiin kävellen ja ylämäkeen hiihtäen, kaupatkin olivat vaikeakulkuisen maaston takana. Piti tehdä töitä, että sai haluamansa. Nykyään pienet ihmiset narisevat, kun joutuvat kävelemään 300 metriä kouluun ja se oma luokkakin on toisessa kerroksessa. Kyllähän siinä uupuu. Aivan varmasti. Virkeimmät yksilöt saattavat harrastaa jotain trendikästä liikuntaa muutaman kerran viikossa. Harrastusmatkat mennään tietenkin vanhempien velka-autolla, koska jälkikasvu saattaa rasittua liikaa arkiaktiivisuudesta. Johan siinä tulee päivittäin 600 metriä koulumatkaakin. Aika kohtuutonta vaatia, että pitäisi vielä kävellä tai fillaroida harrasteryhmiin.

Missä vaiheessa ihmisestä on tullut mukavuudenhaluinen ja laiskuuteen orientoitunut? Arkipassiivisuus on jo riittävä synti, siihen päälle kun vielä lisätään se, ettei kauppakassia jaksa aikuisuudessa kantaa kotiin asti, niin ollaan kyllä melkoisen lössöelämän äärellä.

Kaikkien ei tarvitse olla tavoitteellisia bodareita, joiden kotiosoite on penkkitangon alla. Ei, ei missään nimessä. Haluaisin korostaa sitä, että arkiaktiivisuus on se, joka merkitsee. Pieniä ponnisteluja pitkin päivää, haasteita keholle ja mielelle. Istumatyöläisen on niin helppo juurtua penkkiin kiinni, joten se työajan ulkopuolinen aika on merkittävässä roolissa. Työmatkakävelyä, rappusia hissin sijaan, kauppamatkat mahdollisesti kävellen ja niin edelleen. Jokainen tietää, että pitäisi liikkua.

Liikkumiseen ja lihaskunnon aktivoimiseen ei tarvita salijäsenyyttä eikä valtavia välineitä kotiin. Kehonpainolla saa huikeita tuntemuksia ja juuri sellaista kuormitusta, joka tuntuu riittävän hyvälle. Netistä löytyy biljoonia treeniohjeita, tarvittaessa myös toinen biljoona valmentajia, jotka mielellään maksusta neuvovat, miten terveyttä voi edistää ja ylläpitää oikeaoppisella lihaskuntoharjoittelulla.

Ei se ole vaikeaa. Vaikeaa on se, että ikääntyessä huomaa rupistuvansa joka suunnasta ja arjessa selviytyminen käy työlääksi. Kaksikymppisenä voi kulkea kumarassa ilman holistisia ongelmia, nelikymppisenä ollaankin sitten apuvälineiden varassa. Kannattaa siis jokaisen miettiä sitä, haluaako olla hyvässä kärppäkunnossa ikääntyessä vai makoilla puikkona vuodeosastolla ennen eläkeikää.

Liikunta on edelleen mahdollisuus. Ei uhka❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s