Luuriton ja suruton

Olen Nina, olen luuriholisti. Näin ainakin kuvittelin olevani. Kävipä nimittäin niin, että sain hienomotorisen häiriön ja rakkaudella pidetty iLuuri lensi kaaressa kivilattialle, hajoten sen tuhannen palasiksi. Kertaalleen jo korjattu lasinäyttö ei tästä lentoloikasta pitänyt ja samalla huitaisulla lähti myös uudelleen kiinnitetty etukansi irti. Senhän tietää, miltä se tuntuu, kun 700 euron rakkauskone sanoo poks. Ensimmäisenä kurkkaus tyhjälle tilille ja sen jälkeen kriisiä käsittelemään.

Tietenkin tunsin heti, miten elämä valui kaakeleihin ja yhtäkkiä olin pudonnut evoluution matkasta. Kaikilla muilla, jopa kapaloikäsillä, on älypuhelimet ja vitkuttimet. Kaikki muut ottavat valokuvia kevätilmiöistä, ilakoivat reaaliaikaisesti Facebookissa ja viettävät sosiaalista ilojuhlaa internetissä. Nina on yksin.

Onneksi vain hetken. Muutaman tunnin vollotuksen jälkeen tilanteen vakavuus sai oikeat mittasuhteet. Kukaan ei ole kuollut, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut enkä ole aiheuttanut kenellekään hengenvaaraa. Vain yksi esine hajosi. Se esine on toki edustanut sosiaalista aktiivisuutta ja mahdollistanut monia kokemuksia. Toisaalta samainen esine on kapeuttanut elämää ja aiheuttanut riippuvuussuhteen.

Päätin kääntää tämänkin vastoinkäymisen omaksi eduksi. Helpompaa se on tehdä niin kuin jäädä ahdistumaan luurittomuutta. Ehjäksi sitä kun ei enää saa eikä uuteen näpyttimeen ole nyt mahdollisuuksia, niin vaihtoehtoja on tasan kaksi. Jäädä jumiin tai mennä eteenpäin.

Ei se ole ollenkaan huono asia, ettei ole tavoitettavissa 24/7. Tekee oikein hyvää opetella taas elämään todellisten asioiden kanssa, ilman jatkuvaa Facebookin väijymistä ja itsensä kiihdyttämistä milloin mistäkin tarpeettomasta teemasta.

Salilla voi käydä ilman, että päivittää olevansa siellä. Edelleen voi treenata hyvin tai huonosti, vaikkei siitä raportoikaan. Bussissa voi matkustaa kirjaa lukien, ilman musiikillista korvasaastetta. Tiedä vaikka erehtyisi olemaan vuorovaikutuksessa jonkun kanssa, kun ei pääse piiloon korvanappien taakse.

Voin syödä rumaa ruokaa ilman, että kuvaan annoksen oikeassa valossa. Omasta naamasta ei tarvitse ottaa otoksia, yhtä rumalta se näyttää vuodesta toiseen kuitenkin eikä muutoksia ole luvassa muuhun kuin ruttuisempaan suuntaan. Mitä niitä juonteita tallentamaan. Ne kyllä pysyvät😀

Maailma rullaa edelleen. Ilman, että puhelin sanoo toistuvasti bling ja ding. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että mihinkään ei ole kiire eikä missään tapahdu mitään niin merkittävää, että täytyisi olla ylivirittyneessä tilassa. Oikeastaan tuntuu siltä, että universumilla oli pieni opetus annettavana somekäyttäytymisestä ja nyt opetellaan olemaan ihmisiksi. Läsnä oikeasti eikä vain toisella kädellä.

Kiitos köyhyys ja kiitos iPhone. Hyvästä yhteistyöstä kiittäen ja lämmöllä muistaen❤

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s