Elämä on luopumista

Juice lauloi aikoinaan, että elämä on kuolemista. No toki sitäkin, mutta jotenkin tuntuu, että kyse on kuitenkin luopumisesta. Ainakin oman elämän kohdalla se on juuri sitä. Luopumista.

Kroonisesti sairaan ihmisen elämässä ei tapahdu paranemisia. Ei edes niitä sensaatiomaisia ihmeparantumisia. Diabetes ei katoa, ei vaikka kuinka yrittäisi temppuilla. Uutta ja toimivaa haimaa ei ole tarjolla, joten rikkinäiseen on tyytyminen. Tokihan sitä voisi viettää elämänsä taistelemalla vastaan, mutta turhaa huutelua se olisi. Tila on pysyvä. Ainoastaan liitännäissairauksia voi ennaltaehkäistä ja omaa elämänlaatua voi parantaa.

Olen sairastanut tautia 1800-luvulta asti. Siltä se ainakin tuntuu😀 Välillä on ollut vaikeampia aikoja, toisinaan helpompia kausia. Pääsääntöisesti olen kuitenkin hoitanut itseäni hyvin ja huolellisesti. Viimeiset vuodet ovat olleet haasteellisia, lähinnä epämääräisen oireilun ja hallitsemattomien heittelyiden vuoksi. Treenasin aikoinaan itseni aivan umpihullun huonoon kuntoon kolmesti, joten tietenkin niistä pelleilyistä jäi merkinnät. Se siis siitä itsensä hoitamisesta.

No, kolmesti piti mokailla. Sen jälkeen tahti hiipui. Vaikka virheistä opinkin, niin vauriot ovat pysyviä. Kilpirauhasen räjähtäminen oli oma vika ja kun se laittoi jarrut kiinni, koko keho meni solmuun. Verensokeri oli pitkään korkealla, aiheuttaen vakavia hermotuhoja. Niin synkkiä, ettei niitä kumiteta millään.

Autonominen neuropatia on seurausta korkeasta verensokerista. Ei yhdestä eikä kahdesta kerrasta, vaan niistä tuhanisista hetkistä, jolloin hiussuonet ovat repeilleet sokerikuorman kanssa ja niistä hetkistä, jolloin hermovauriot ovat syntyneet. Se on seurausta siitä, että väkisin juoksin päin betonia enkä osannut lopettaa ajoissa.

En kuitenkaan syyllistä itseäni. Olen toki syyllinen, mutta vellominen ei vie eteenpäin. Tilanne on nyt omissa käsissä ja vaikka en kauheasti voi autonomisen hermoston hepuleihin vaikuttaa, voin kuitenkin elää niin, ettei tila etene.

Se tarkoittaa luopumista. Irtipäästämistä siitä järjettömän rakkaasta asiasta.

Pellebodaaminen ja voimaharjoittelu ovat olleet vuosikausia elämääni ohjaavia asioita. Olen saattanut niiden kanssa itseni huonoon kuntoon ja vaikka kuinka haluaisin edelleen treenata viisi kertaa viikossa, en vain voi enää. Seuraavana odottaa kulman takana raaja-amputaatio ja sokeutuminen, samoin munuaistuhot. En usko, että haluan sanoa käsipäivää näille ihan vielä. On pakko luopua.

Autonominen hermosto huutaa heti, kun rasitan itseäni. Se ei ymmärrä, että treenaan ilon kautta ja rakastan sitä. Diabetes ei myöskään tulkitse treeniä rakkaudeksi, vaan väittää sen olevan vaaratekijä ja jysäyttää heti adrenaalinia ja kortisolia avuksi. Turha siinä on mutkutella ja sitkutella yhtään. Ei auta.

On annettava periksi. Ainakin, jos haluan vielä elää säälittävää räpellyselämää tovin. On päästettävä irti rakkaudesta, mahdollisuudesta ja unelmasta.

Elämä on luopumista. 

4 comments

  1. Tiedän tunteen; reilu kaksi vuotta sitten ensimmäinen nilkkaleikkaus, jonka piti parantaa aktiivista elämääni entisestään – noin vuosi sitten ortopedin sanat olivat kuin isku vasten kasvoja: kivut jalasta lähtee vain luuduttamalla tai tekonivelellä, sen verran pilalla nilkkanivel on. Ei hymyilyttänyt, elämä meni kerralla uusiksi – raskainta oli luopua kilpaurheilusta; samalla oli opeteltava käsittelemään erilaisilla tavoilla elämän vastoinkäymiset kun sitä ei enää voinut tehdä urheilun avulla. Ortopedi ohjasi myös alkaa varautumaan tulevaisuudessa työn vaihtoon. Tsemppiä tulevaan, siitä kyllä selviää – mutta itselläni se ainakin ottaa aikaa!

  2. Kiitos koskettavasta ja ajatuksia antavasta kirjoituksesta. Minulle jotkin näistä asioista oli tuttuja , kun seurasin äitini elämää neuropatian ja korkeiden verensokerien ja jatkuvien virtsarakon tulehdusten täyttämässä elämässä ja lopulta ambutaatio ja katetri sekä munuaisten täydellinen irtisanoutuminen tehtävästään sekä sokeus. Hän menehtyi 65-vuotiaana v. 1989.
    Kannustuksena sanon sinulle,että siitä ajasta kun äitini eli sokeritautinsa kanssa , ovat ohjeistus ja lääkkeet parantuneet. Toki liikunta oli myös silloin tärkeässä osassa , mutta syömiset olivat lähinnä sitä, että sokeria tuli välttää ja rasvaa.
    Toivotan sinulle ja perheellesi linnunlaulun täyteistä kevättä!

    1. Kiitos Raija kauniista sanoista ❤️ Upeaa kevättä myös sinulle ☺️

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s