Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

4 comments

  1. Ihan järjettömän hyvä kirjoitus! Itsekin ykköstyypin diabeetikkona allekirjoitan tuon kaiken.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s