Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori”😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä❤

2 comments

  1. Monia kertoja minäkin olen pumppua ehtinyt harkita, hoitohenkiökunta ei ole sitä koskaan ehdotellut. Mutta jotenkin tosiaan ahdistaa ajatus että ”joku” olisi kokoajan itsessä kiinni. Mulla hbA1c on siinä 7,5 pintaan pistoshoidolla eli kyllähän siinä parantamisen varaa olisi. Ja hypoihin joutuu välillä popsimaan hiilareita hurjia määriä. Turhia hiilareita, siksi koska on vain arvioinut insuliinimäärät TAAS KERRAN väärin…

    1. Nuo tolkuttomat hyposyömiset olivat juuri se este painonhallinnalle, kun pää täristen tuli vedettyä sitten kaikki kaapit tyhjiksi.

      Pumpun kanssa on helppo ennakoida. Jos ollaan menossa matalalle, pumppu kiinni hetkeksi ja tilanne menee sillä ohi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s