Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö?😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s