Elämä

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Mainokset

Päätöksenteon vaikeus

Nääh. Olen miettinyt viime aikoina blogin ja Facebookin sulkemista. Jotenkin sellainen tunne, että kaikki on sanottu eikä mitään uutta ole tulossa. Arkielämän hektisyys vie kaiken energian ja kesäloman jälkeen on tulossa työelämässä sellaisia muutoksia, että virtaa ei varmasti ole jaossa enää kirjoittamiseen. Niin paljon kuin siitä pidänkin, se on kääntynyt nyt kuormittavaksi tekijäksi.

Tyypillisenä naaraana en osaa tehdä päätöksiä ja jahkailen 😀 Toisaalta olisi kiva aktivoitua ja ottaa uusi ote kirjoittamiseen. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään mitään sanottavaa.

Elämä sutii eteenpäin muuttumattomana. Samat kaurapuurot, samat maastavedot, samat työvuorot. Krooniset teemat, ilman hekumallisia huippuja. Päivät ja viikot vain kuluvat eikä mikään muutu. Ei siksi, että haluaisin mitään muutoksia. Elämä on ihan fine nyt näinkin. Ainoastaan tämä bloggaaminen on se kysymys, johon en löydä vastausta.

Ikävöin niitä aikoja, jolloin olin innostunut oman terveyden tonkija. Nyt kun sekin ongelma on ratkaistu ja vointi on stabiili, ei ole tarvetta kuluttaa aikaa metabolian metsästämiseen. En jaksa ottaa enää mitään kantaa ravintokeskusteluun tai ylipäänsä edes seurata trendejä. Vahvasti sellainen fiilis, että maailma voisi nyt pysähtyä myös terveysalan toimijoiden kohdalla.

Yksityisyrittäminen päättyi lopullisesti myös. Mentaalivalmennukset ovat loppuneet enkä tarjoile enää minkäänlaisia palveluja. Syynä yksinkertaisesti ajan ja energian puute. Päätyö haasteellisesti käyttäytyvien potilaiden parissa riittää eikä innostusta enää ole jaettavaksi työpäivien jälkeen.

En tiedä onko kenelläkään ehdotuksia tai ajatuksia tämän blogin suhteen. Mielelläni niitä ottaisin vastaan, jos sellaisia tulee. Oma kuuppa kun kolisee tyhjänä enkä osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä blogin suhteen 🙂

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Vuosikatsaus

Niin se vuosi on sittenkin päättymässä. Voisi ehkä sanoa, että paskin kausi ikinä. Ensin oli olkapääleikkaus, joka sinänsä meni oikein hyvin ja kuntoutuminen käynnistyi mukavasti. Kevät toi tullessaan synkkiä asioita. Rakas karvalapsi sairastui vakavasti ja aiheutti melkoista myllerrystä. Samaan tahtiin isälläni todettiin syöpä. Jotenkin sitä selvisi akuuttivaiheesta ja sitten olikin oman ontumisen vuoro. Autotonominen hermosti veti sellaisen humpan päälle, että makasin viikkotolkulla katatonisessa tilassa. Lääkäri epäili endokriinista kasvainta ja tutkimuksia odottaessa tuli kyllä mieleen, että eiköhän tämä nyt jo riittäisi. Onneksi löydökset olivat puhtaat ja huonovointisuus selittyi ”vain” tolkuttomalla stressillä ja autonomisen hermoston ongelmilla.

Palasin töihin. Tilanne oli helpottanut ja hermosto hyrisi enää vain puoliteholla. Työstressi oli tolkuton, loman alkaessa loppukesästä olin ihan varma, että joku sisäelin lähtee lentoon. Syksy jatkui hulluna, marraskuussa oli pipo niin kireällä, että mietin jo vakavasti irtisanoutumista ja syrjäytymistä. Joulukuu on onneksi ollut vähän helpompi ja nyt uskaltaa jo hengittää.

Koko vuosi on mennyt sykkiessä. Järjetöntä suorittamista, minuuttiaikataululla menemistä ja muksujen tarpeiden huomioimista omien jäädessä syrjään. Kaikista vaikeuksista huolimatta olen kuitenkin onnistunut treenaamaan koko ajan jonkinlaisella teholla ja viikkojen tauoista huolimatta jumppaa on mahtunut elämään. Se kun on niin tärkeä voimavara kaiken hulinan keskellä ❤

Ensi vuodelle en aseta minkäänlaisia tavoitteita. En uhraa edelleenkään minuuttiakaan siihen, kuinka suuri valtamerilaiva takapuoleni on tai kuinka vyötärössä on pulleutta. Ei voisi vähempää kiinnostaa minkäänlainen kehokeskeisyys. Sitä kun on vuosia sitten saattanut päätökseen sekä emotionaalisen että fyysisen laihdutusprosessin, ei ole enää minkäänlaista tarvetta lähteä työstämään yhtään mitään. En ole aloittamassa dieettiä enkä ole muuttamassa elintapoja. Syömiset ja juomiset ovat oikein hyvässä suhteessa, kiitos kysymästä 😀

Treenien suhteen ei myöskään ole tavoitteita. Salaa toki toivon, että voisin aukoa salin ovea vähintään kolme kertaa viikossa ilman rangaistuksia. En kuitenkaan jaksa stressata siitäkään, että tuleeko tehtyä koko kroppa viikossa vai jääkö ojentajat jollakin viikolla väliin. Who cares.

Elinikäinen tavoite on pysyä toimintakykyisenä. Se on myös vuoden 2017 haave. Siitä saa olla kiitollinen, jos pystyy käymään yhden kokonaisen viikon töissä ilman saikkua. Kolme  hyvää viikkoa on jo hurja ajanjakso 😀

Toimintakyvyn ylläpitämiseksi lepään entistä enemmän. Nukun yöt hyvin, näytän sosiaalisille velvollisuuksille keskisormea ja huolehdin perheenjäsenistä. Aivan sama, miten kapeaksi verkosto käy, kunhan eukko itse pysyy pystyasennossa.

Tervettä ja reipasta uutta vuotta. Taputellaan tämä huono vuosi tähän ja mennään virkeänä eteenpäin 🙂

Voikaa hyvin ❤

welcome-new-year-2017-whatsapp-messages

Heikkohaimaisen hätähuuto

Sisältää vihamielistä ja kiihkeää tekstiä. Mikäli haluat olla Zen, niin suosittelen skippaamaan tämän vuodatuksen 😀

Kävipä sitten niin, että uljaasti palvellut insuliinipumppu sammui viime viikon perjantaina. Ensin iski paniikki. Mää kuolen nyt!  Sitten tuli itku ja potku, aivan kohtuuttomat hätäraivarit ja sitten ulvottiinkin peiton alla. Oikein epävakaa reaktio siis. Toisaalta ymmärrän itseäni äärimmäisen hyvin. Pettymys oli niin valtava, kun tietenkin oivalsin sen, että joudun käyttämään hätäjärjestelmänä huonoja kyniä. Tiesin jo sillä sekunnilla, että nyt alkaa valtava alamäki.

Pumppuhoidolla olen ollut about 10 vuotta. Olen saanut tuntea olevani oman taudin hallitsija ja ohjaaja. Pumppuhoidon avulla epästabiili hoitotasapaino loksahti kohdalleen ja uusi ajanjakso sairaushistoriassa alkoi. Viimeiset vuodet olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että pumppu on mahdollistanut spontaanin elämän ja erityisesti sen, että olen voinut treenata. Monipistoshoidolla se ei onnistunut, koska koko ajan mentiin ylös ja alas. Aivan valtavia hypoglykemioita ja tajunnan rajamailla hengailua.

Nyt olen ollut perjantaista asti paskoilla kynillä. Verensokeri on ollut koko ajan pääsääntöisesti 30 tietämissä. Olen tykittänyt yöt ja päivät insuliinia ja yrittänyt löytää jonkinlaista tasapainoa. Sitä ei ole vielä löytynyt. Olo on aivan haitarista. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Pahinta tässä on se, että keskiviikolle luvattu pumppu ei saapunut ja pettymyksen määrä oli aivan suunnaton. Tällä hetkellä en ole enää pettynyt. Enemmänkin niin raivona, että aortta repeää kohta.

Veetuttaa se, että näinkin elintärkeän laitteen kanssa ei pitäisi perseillä yhtään. Ensinnäkin jo se, että laitelähetystä saa odotella Hollannista useita päiviä ja toisekseen se, että luvatuista asioista ei pidetä kiinni. Erittäin huonoa mainosta Medtronicille. Tietenkään tuollaista isoa yritystä ei kiinnosta helvettiäkään yksittäisen käyttäjän kokemukset ja tarpeet. Eihän se missään tunnu, että elämältä meni tukirakenteet ja kaikki se työ, jonka olen tehnyt hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi valui nilkkoihin. Ei ketään kiinnosta. Ei sekään, että näin helvetillisessä olotilassa en ole työkuntoinen ja tästä saatanan odottelusta syntyy taloudellista tappiota.

Perkele.

Ai että, kun tekee hyvää kiroilla 😀

Yhden naisen jylhällä äänellä totean, että huonoa asiakaspalvelua. Huonoa informaatiota. Huonoa toimintaa. Kyllä se niin on, että se mikä luvataan, myös pidetään eikä jätetä asiakkaita lojumaan eteiseen. PISTE.

Tämä on nyt seitsemäs päivä, kun verisuonet ovat ylikuormittuneita, munuaiset huutavat armoa ja koko keho kiljuu tasapainoa enkä voi tehdä mitään. Olen riippuvainen siitä laitteesta, joka ei varmaan koskaan saavu ovelle. Nyt en voi muuta kuin tuijottaa ikkunasta ja odottaa lähettifirman autoa. Voin vain mittailla ketoaineita sen 10 kertaa päivässä ja piikittää sormenpäät verille sokeritarkkailun vuoksi. En voi kuin velloa vitutuksessa ja toivoa, että edes jotain tapahtuisi.

#fuckthisshit

15192668_1264753686896044_3733348795925412377_n

Kroonikon puheenvuoro

Kaikilla ihmisillä on satunnaisesti vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Ne kuuluvat oleellisena osana normaaliin elämään eikä yhdenkään ihmisen elämä ole pelkkää nousukiitoa ja skumppahuumaa vuodesta toiseen. Jos muuta väitetään, niin se on valheellista tuotantoa.

Sitten on niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan kompurointia koko rahan edestä. Krooniset ja elämänlaatua heikentävät sairaudet vaikeuttavat perusarjen hallintaa tauotta. Hetken kun kuvittelee olevansa jotenkin kaiken ylipäällikkö, tulee puskasta turpaan niin, että taas ollaan kumossa ja kunnolla. Toki tätäkin kaatumista ja ylösnousua kutsutaan elämäksi. Joskus kuitenkin toivoisi, että olisi edes hetken aikaa tasaista ja saisi elää häiriöttä.

Merkittävin asia kroonikon elämässä on se, ettei ajaudu katkeruuteen. Olisi äärimmäisen helppoa ja tavallaan myös houkuttelevaa käpertyä ja saastuttaa itsensä synkillä ajatuksilla. Mikäs sen mauttomampaa kuin esiintyä säälihuomiota keräväänä määkijänä. Kyllä te tiedätte ne ihmiset.

Teillä muilla on niin helppoa, mutta minä joudun tässä nyt taistelemaan koko ajan, yhyy ja nyyh.

Rasittavaa. Ihan jo pelkkänä ajatusleikkinä.

Krooninen sairastaminen toki vaatii erityistoimenpiteitä ja tolkutonta huomiota. Se vaatii jatkuvaa tarkkailua, kehon viestiliikenteen tulkintaa ja se vaatii etenkin luopumista. Ei voi elää spontaania ja huoletonta elämää eikä voi hetkeksikään unohtaa niitä tekijöitä, jotka vaativat kaiken. Täytyy olla terävänä. Koko ajan.

Joskus uuvuttaa. Tekee mieli paiskata murheet takaovesta tunkiolle ja unohtaa haasteet. Jättää huomiotta ne tekijät, joita on väijyttävä valppaana. On ihanaa fantasioida tympeyden keskellä normaalista elämästä ja siitä, minkälaista arki oireettomilla ja terveillä on. Hetkellisen mässäämisen jälkeen tulee kuitenkin paluu realiteetteihin ja on vain pakko kerätä itsensä kokoon. Ei ole vaihtoehtoja.

Krooninen sairastaminen näkyy ja kuuluu myös sosiaalisessa elämässä. Huonovointisena ei mennä töihin eikä tavata ihmisiä. Myrkylliset ihmissuhteet on ollut pakko heivata jo aikoja sitten pois ihan sen vuoksi, että yhtään ylimääräistä kuormittavuutta ei tarvita. Kaikenlaiset sovitut tapahtumat on voinut unohtaa, koska ei voi luottaa omaan oloonsa edes paria tuntia enempää. Saatika sitten, että suunnittelisi kahvittelua suurempaa. Ei. Ei vain voi. Ystävyysuhteet eivät juurikaan kestä sitä, että toinen osapuoli läähättää sohvalla ja peruu toistuvasti tapaamisia.

Sekin on ollut pakko hyväksyä, että sosiaalinen verkosto on kapeutunut. Ihmisiä vihaavalle se ei ole ongelma, mutta muille ehkä melkoinen menetys 😀 Harmillista kuitenkin kaikille, koska muutaman ihmisen jokainen kuitenkin tarvitsee elämäänsä. Kenenkään ei ole hyvä olla koko ajan yksin ❤

Surullista on se, että terveysvammaisen elämää ei ulkopuoliset ymmärrä. En tarkoita, että sairauksista täytyisi tehdä mitään draamaa, mutta sekin riittäisi, jos ihmiset edes minuutiksi yrittäisivät asettua kroonikon housuihin. Se valtava työ, jonka jokaisen päivän eteen joutuu saa tehdä, imaisee niin himmeän määrän virtaa, ettei siinä enää jaksa kauheasti innostua muusta. Energia on jaettava ja valitettavasti se menee ensisijaisesti selviytymiseen. Ei korkokenkäkeskusteluihin.

Toisaalta on turha olettaa, että muilla riittäisi ymmärrystä sellaiseen, mitä ei ole itse kokenut. Ei perusterve ihminen ymmärrä, miltä tuntuu joka aamu arpoa omaa vointia ja miltä tuntuu kamppailla liitännäissairauksia vastaan joka päivä. Toisaalta terveet eivät kyllä myöskään tiedä sitä, miltä osavoitto tuntuu ja miten upeana elämänä näyttäytyy sen jälkeen, kun kompleksinen ongelma on selätetty. Se on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi viedä. Eivät edes ne, jotka hevonkukkua jauhessaan tiedä mistään mitään.

Sairaudet voivat tehdä heikoksi, hauraaksi ja kyvyttömäksi. Tai sitten valtavan vahvaksi ja jykeväksi. Sellaiseksi emotionaaliseksi tankiksi, ettei ihan pienestä nytkähdä. Sen voi ihan itse valita ❤

images

Eläköön elämä ja kesä

Olen ollut kolmisen viikkoa työ- ja toimintakyvytön. Alunperin syylliseksi osoitettiin autonominen hermosto, viikko sitten lääkäri kuitenkin pamautti melkoisen pommin. Syöpä. Kasvain. Epäily.

Ne sanat jäivät kaikumaan kalloon, kun lähdin vastaanotolta. En siinä vaiheessa vielä jaksanut ottaa millään muotoa kantaa kasvainepäilyyn. Työnsin sen tietoisesti pois ja ajattelin, että mennään tovi defenssin turvin ja odotellaan parempaa hetkeä asian käsittelyyn. Helpottavaa on tietenkin se, että kyseessä on vain ja ainoastaan epäily eikä vielä varmennettu diagnoosi.

Tänään kuitenkin kaikki kosahti näytölle, kun erehdyin googlettamaan. Defenssit häipyivät ja asia oli pakko ottaa käsittelyyn. On olemassa mahdollisuus, että kehossani on neuroendokriininen kasvain. Se on ikävän totta.

Totta on sekin, että oireilu sopii diagnoosiin. Se sopii tosin myös autonomiseen neuropatiaan, joten kasvaimen mahdollisuus on 50%. Se joko on tai sitten ei ole.

Tällä viikolla tutkitaan, kahden viikon päästä saan tulokset. Sitä ennen eletään normaalia arkea ja yritetään ylläpitää edes jonkinlaista toimintakykyä. Seinät ovat kaatuneet jo aikaa sitten niskaan, joten odotan paluuta työelämään hyvinkin kiihkeästi. Ei tämä makoilu ja yksinäinen ähinä ole mistään kotoisin 😀

Mikäli tutkimuksista paljastuisi se pahin asia, aion silti elää elämäni kesän. Koskaan kun ei tiedä viimeistä päivää, niin jokaisesta on otettava se paras mahdollinen irti. Pelossa eläminen ja siihen jumittuminen ei edistä mitään. Se vain sulkee ja kapeuttaa. Tietenkään tuollaista epäilyä ei voi sivuuttaa eikä unohtaa, mutta en anna sen nyt jarrutella iloa ja elämistä. Kaikki on nyt kuitenkin vain ja ainoastaan tässä ja tänään, joten turha murehtia huomista.

Tästä kesästä tulee paras ikinä ❤

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämä on luopumista

Juice lauloi aikoinaan, että elämä on kuolemista. No toki sitäkin, mutta jotenkin tuntuu, että kyse on kuitenkin luopumisesta. Ainakin oman elämän kohdalla se on juuri sitä. Luopumista.

Kroonisesti sairaan ihmisen elämässä ei tapahdu paranemisia. Ei edes niitä sensaatiomaisia ihmeparantumisia. Diabetes ei katoa, ei vaikka kuinka yrittäisi temppuilla. Uutta ja toimivaa haimaa ei ole tarjolla, joten rikkinäiseen on tyytyminen. Tokihan sitä voisi viettää elämänsä taistelemalla vastaan, mutta turhaa huutelua se olisi. Tila on pysyvä. Ainoastaan liitännäissairauksia voi ennaltaehkäistä ja omaa elämänlaatua voi parantaa.

Olen sairastanut tautia 1800-luvulta asti. Siltä se ainakin tuntuu 😀 Välillä on ollut vaikeampia aikoja, toisinaan helpompia kausia. Pääsääntöisesti olen kuitenkin hoitanut itseäni hyvin ja huolellisesti. Viimeiset vuodet ovat olleet haasteellisia, lähinnä epämääräisen oireilun ja hallitsemattomien heittelyiden vuoksi. Treenasin aikoinaan itseni aivan umpihullun huonoon kuntoon kolmesti, joten tietenkin niistä pelleilyistä jäi merkinnät. Se siis siitä itsensä hoitamisesta.

No, kolmesti piti mokailla. Sen jälkeen tahti hiipui. Vaikka virheistä opinkin, niin vauriot ovat pysyviä. Kilpirauhasen räjähtäminen oli oma vika ja kun se laittoi jarrut kiinni, koko keho meni solmuun. Verensokeri oli pitkään korkealla, aiheuttaen vakavia hermotuhoja. Niin synkkiä, ettei niitä kumiteta millään.

Autonominen neuropatia on seurausta korkeasta verensokerista. Ei yhdestä eikä kahdesta kerrasta, vaan niistä tuhanisista hetkistä, jolloin hiussuonet ovat repeilleet sokerikuorman kanssa ja niistä hetkistä, jolloin hermovauriot ovat syntyneet. Se on seurausta siitä, että väkisin juoksin päin betonia enkä osannut lopettaa ajoissa.

En kuitenkaan syyllistä itseäni. Olen toki syyllinen, mutta vellominen ei vie eteenpäin. Tilanne on nyt omissa käsissä ja vaikka en kauheasti voi autonomisen hermoston hepuleihin vaikuttaa, voin kuitenkin elää niin, ettei tila etene.

Se tarkoittaa luopumista. Irtipäästämistä siitä järjettömän rakkaasta asiasta.

Pellebodaaminen ja voimaharjoittelu ovat olleet vuosikausia elämääni ohjaavia asioita. Olen saattanut niiden kanssa itseni huonoon kuntoon ja vaikka kuinka haluaisin edelleen treenata viisi kertaa viikossa, en vain voi enää. Seuraavana odottaa kulman takana raaja-amputaatio ja sokeutuminen, samoin munuaistuhot. En usko, että haluan sanoa käsipäivää näille ihan vielä. On pakko luopua.

Autonominen hermosto huutaa heti, kun rasitan itseäni. Se ei ymmärrä, että treenaan ilon kautta ja rakastan sitä. Diabetes ei myöskään tulkitse treeniä rakkaudeksi, vaan väittää sen olevan vaaratekijä ja jysäyttää heti adrenaalinia ja kortisolia avuksi. Turha siinä on mutkutella ja sitkutella yhtään. Ei auta.

On annettava periksi. Ainakin, jos haluan vielä elää säälittävää räpellyselämää tovin. On päästettävä irti rakkaudesta, mahdollisuudesta ja unelmasta.

Elämä on luopumista. 

Koirakriisi

Voi elämä. Tämä vuosi on ollut kaikkea muuta kuin onnistunut ja ilon täyttämä. Joka suunnasta on tullut turpaan ja oikein huolella. Viimeisin kriisi on ollut koiran kanssa, jonka kanssa on ollut tuskaa kaksi viikkoa. Ensin tuli eteen virtsakiviongelma ja siitä selvittiin leikkaushoidolla. Toipuminen ei lähtenyt kuitenkaan sujumaan ja koira oli kivulias ja huonokuntoinen. Bonuksena äärimmäisen hengenvaarallinen munuaisten vajaatoiminta ja perjantaina oli kuolema käsillä. Tehohoidon päätteeksi teimme surutyötä ja itkimme kaikin puolin kovaäänisesti ikävää. Hyvästelimme rakkaan ystävän ❤

Kas kummaa. Lauantaina, kun oli tarkoitus päästää rakkaus kärsimyksestä, tippatelineestä löytyikin reipastunut kaveri. Myrkyllinen munuaisarvo olikin puolittunut ja koiran vointi kohentunut. Pääsimme kotiin nesteensiirtovälineistön kanssa ja herran vireystila vain kohenee. Tilanne on edelleen epävarma eikä munuaisten toipumisesta ole juurikaan toivoa, mutta promillen verran on lohtua ja huomenna selviää lisää.

Tämä viikonloppu on ollut koko kevään kökköhuipentuma. On ollut niin paha olo, niin voimakkaita ahdistuksia ja niin paljon itkua. Enemmän kuin koko elämän aikana. Meidän perheelle koira ei ole vain koira. Se on oleellinen osa laumaa, tärkeä ja rakas perheenjäsen, jonka pahoinvointi on kaikkien kannettavana. Olisi järjettömän julmaa väittää, että koiralla ei ole sen suurempaa funktiota kuin vain olla eläin.

Nyt eletään hetki kerrallaan. Toivotaan parasta, pelätään edelleen sitä pahinta. Omat tarpeet ovat taustalla eikä niillä ole väliä. Nukutaan ja kukutaan sitten, kun kriisi on ohi.

Monenlaisia postauksia on ollut tarkoitus tänne saattaa, mutta jostain syystä ei nyt ole ihan sellainen olo, että jaksaisin ajatella karjalanpiirakoiden kuvauskulmaa tai miettiä metaboliamatkan kuulumisia. Niiden aika on sitten, kun tilanne on vähemmän kaoottinen ja epästabiili.

Elossa ollaan kuitenkin, vaikka blogi on ollut hiljaa. Palaan linjoille, kunhan on energiaa ja voimaa. Sitähän on taas jossain vaiheessa, vaikka tällä hetkellä kaikki mehut onkin rutistettu muuhun käyttöön 🙂