Elämä

Somesyke

Hyvänen aika sentään! Miten tämä on mahdollista, että eukolla on läppäri sylissä ja blogi edessä 😀 Edellisestä kerrasta on vuosisata aikaa ja nyt jostain syystä tuli tarve näpytellä tekstiä.

Oikeastaan varsinainen asia liittyy sosiaaliseen mediaan ja siihen, kuinka hävyttömän huomion se nykyihmiseltä varastaa. Olen ollut itsekin siinä hirveässä imussa ja kiihdyttänyt heikkokuntoista kehoa aivan suotta erinäisten somekanavien kautta. Ihminen on näköjään aika perustyhmä toimissaan eikä osaa ajatella objektiivisesti ajankäyttöään.

Peruspäivähän alkaa niin, että samalla kun silmä aukeaa, räpsähtää myös Facebook auki. Sitä plärätään välittömästi ja aika usein ensimmäiset kiihtymiset ja WTF-ajatukset tulevat jo ennen ylösnousua. Siitä sitten kauhealla raivolla kahvit naamaan tai syliin, autoon ja kohti työpaikkaa. Tietenkin jokaisessa liikennevalossa täytyy avata luuri ja tarkistaa, että onko jossain joku evoluution kannalta merkittävä väittely menossa. Intagramissa on varmasti joku uusi kuva, joka täytyy saada tietoon. Facessa joku tumppukilpailu, johon on pakko osallistua. Mahdollisesti jollain on uusi parisuhde juuri tänään klo 06:48. Pakko saada tietää. PAKKO!

Työpaikalla on onneksi niin kiire, että ainoa hetki kurkkia Faceen on se, kun mahdollisesti pääsee käymään vessassa kerran päivässä. Puoli minuuttia omaa aikaa eli puoli minuuttia someaikaa. Virtsasta viis! Kotimatkalla taas sama ruuhkanylkyttäminen ja toisella kädellä luurissa lojumista. Viimeistään ennen kotipihaa tulee raivarit, jos ei ruuhkasta, niin sitten siitä somesta.

Iltaakaan ei saa viettää somessa rauhassa. Lapsia sinne ja tänne, remontti kesken, taas vessa-aikaa se puoli minuuttia ja kun vihdoin pitäisi kellahtaa yöunille, on tarkastettava päivän kiihtymykset sieltä somesta, kun niitä ei enää muutoin muista. Kuka sitä nyt tyynenä tahtoisi nukahtaa.

Onko hienoa elämää? Onko?

No ei. Tein tässä jokunen aika sitten päätöksen, että nyt ***** loppuu tämän sykkiminen ja nämä somen aiheuttamat formula-ajot aivoissa. Haastoin itseni pätkäpaastoilemaan ja viettämään tunteja ilman luuria. Toistan. Siis tunteja. Tiedättekö mitä tapahtui?

Tapahtui niin päivinä, että ampiaispesä päässä rauhoittui. Omituinen kiihkeystila katosi ja elämään tuli kaikesta stressistä huolimatta hämmästyttävä rauha. Oikean elämän ihmistet muuttuivat äärimmäisen tärkeiksi. Sitä tuli kysyttyä sellaisia omituisia asioita, kuin mitä kuuluu tai miten menee. Tuli huomioitua ilman jännitettä toisten tarpeita ja mikä merkittävintä,  tuli tunne, että oma elämä on jees juuri sellainen kuin se pätkäpaaston aika avautui. Tärkeät ihmiset tuntuivat entistä tärkeämmiltä ja se suhiseva paine ja riittämättömyyden tunne muuttui lempeydeksi. Yhtäkkiä elämään asettui rauha. Sellainen lähes psykoottinen hiljaisuus, jota en ollut tervehtinyt vuosiin.

Tämä kaikki vain siksi, että jätin iLuurin huomiotta ja suuntasin energian läsnäoloon. Ei siis mitään itsensä löytämistä tai mullistavaa elämänmuutosta. Vain se, että olin ilman sosiaalista mediaa suuremman osan päivästä. Niin pieni, mutta niin iso asia.

Suosittelen vahvasti lisäämään elämänlaatua somen vähetämisen kautta. Ei ole pakko olla koko ajan saatavilla eikä varsinkaan ole pakko koko ajan tehdä itseään näkyväksi. Selväähän se on, että meidän elämä on niin uniikkia ja herkkää, että ei sitä kannata käyttää Facebookin idioottikeskusteluja seuraten. Onhan sitä nyt muutakin tekemistä. Vaikkapa noin miljoona mielenkiintoisempaa kohdetta, joihin voi suunnata huomion.

Some on ja pysyy. Oikeat ihmiset eivät.

23319333_1598805003490909_8898246054860844329_n

Mainokset

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Päätöksenteon vaikeus

Nääh. Olen miettinyt viime aikoina blogin ja Facebookin sulkemista. Jotenkin sellainen tunne, että kaikki on sanottu eikä mitään uutta ole tulossa. Arkielämän hektisyys vie kaiken energian ja kesäloman jälkeen on tulossa työelämässä sellaisia muutoksia, että virtaa ei varmasti ole jaossa enää kirjoittamiseen. Niin paljon kuin siitä pidänkin, se on kääntynyt nyt kuormittavaksi tekijäksi.

Tyypillisenä naaraana en osaa tehdä päätöksiä ja jahkailen 😀 Toisaalta olisi kiva aktivoitua ja ottaa uusi ote kirjoittamiseen. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään mitään sanottavaa.

Elämä sutii eteenpäin muuttumattomana. Samat kaurapuurot, samat maastavedot, samat työvuorot. Krooniset teemat, ilman hekumallisia huippuja. Päivät ja viikot vain kuluvat eikä mikään muutu. Ei siksi, että haluaisin mitään muutoksia. Elämä on ihan fine nyt näinkin. Ainoastaan tämä bloggaaminen on se kysymys, johon en löydä vastausta.

Ikävöin niitä aikoja, jolloin olin innostunut oman terveyden tonkija. Nyt kun sekin ongelma on ratkaistu ja vointi on stabiili, ei ole tarvetta kuluttaa aikaa metabolian metsästämiseen. En jaksa ottaa enää mitään kantaa ravintokeskusteluun tai ylipäänsä edes seurata trendejä. Vahvasti sellainen fiilis, että maailma voisi nyt pysähtyä myös terveysalan toimijoiden kohdalla.

Yksityisyrittäminen päättyi lopullisesti myös. Mentaalivalmennukset ovat loppuneet enkä tarjoile enää minkäänlaisia palveluja. Syynä yksinkertaisesti ajan ja energian puute. Päätyö haasteellisesti käyttäytyvien potilaiden parissa riittää eikä innostusta enää ole jaettavaksi työpäivien jälkeen.

En tiedä onko kenelläkään ehdotuksia tai ajatuksia tämän blogin suhteen. Mielelläni niitä ottaisin vastaan, jos sellaisia tulee. Oma kuuppa kun kolisee tyhjänä enkä osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä blogin suhteen 🙂

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Nuoren naama

Teini-ikä on hyvin haastavaa aikaa. Enkä nyt tarkoita tässä itseäni ja omia töllöilyjä. Tarkastelen aihetta oman lapsen kautta, joka saavuttaa hiljalleen tuota herkkää aikakautta, jolloin kaikki muuttuu. Naispuolinen vauva alkaa olemaan siinä iässä, että keholliset muutokset näkyvät ja vaikka mieliala on edelleen leppoisan tasainen, pientä ärhäköitymistä on satunnaisesti jo havaittavissa.

On täysin ymmärrettävää, että ympäröivä maailma tuntuu oudolta ja oma kehollisuus tulee tiiviiksi osaksi itseä. Lapsen ja nuoren rajamailla eläminen on hämmentävää, kun ei oikein tiedä, että pitäisikö olla lapsi vai nuori. Tunne-elämä muuttuu, hormonaaliset muutokset tekevät kuperkeikkaa eikä mikään ole enää kuin ennen. Voisin väittää, että jokainen aikuinen olisi aivan yhtä kuutamolla, jos samanlaiset myllerrykset alkaisivat uudelleen tänä päivänä.

Nuoria pitää ymmärtää. Pitää tukea, olla turvana ja vahvana aikuisena kaikkina hetkinä. Mikäs sen kurjempaa kuin se, että turvallisuuden tunne katoaa ja aikuinen sortuu silmissä. Nuorella ei ole välineitä hallita omaa kehoa ja mieltä ja vielä vähemmän voimavaroja kaivaa turvaa ja tukea jostain. Sen täytyy olla saatavilla ilman erityistoimia. Toki elämässä on tilanteita, jolloin asiat eivät mene käsikirjoituksen mukaan, mutta noin periaatteessa aikuisen tehtävä on olla se aikuinen, joka luo sen turvan ja pelottomuuden tunteen lapselle. Anteeksi, siis nuorelle 😀

Emotionaalisten heittelyiden lisäksi ulkonäölliset tekijät korostuvat murrosiässä. Naamaa tuijotetaan, hiuksia supsutetaan, peilaillaan ja pällistellään. Ihan sitä samaa, mitä melkein kaikki aikuisetkin tekevät. Se ei ole narsismin esiaste, jos ja kun nuori viettää aikaa itseään väijyen. Se on täysin normaalia. Normaalia on myös se, että kasvoissa tapahtuu muutoksia. Iho muuttuu ja hormonitoiminnan hepulit näkyvät myös naamassa.

Kaikkea näppylöitymistä ei voi estää, mutta jotain sentään voi tehdä. Kasvoilla kun on järjettömän suuri merkitys nuorelle ja mitä huonommassa kunnossa se on, sitä enemmän sillä on mahdollista vaikutusta mielialaan ja yleiseen hyvinvointiin. Kukaan epävarma nuori ei halua, että huudellaan peltonaamaksi. Se vie pahimmillaan elämänhalun ja vaikuttaa identiteettiin heikentävästi. Olen ruma, en kelpaa. Surullista 😦

En edelleenkään ole ravitsemuksen asiantuntija enkä lääketieteen tohtori. Saa olla eri mieltä ja se on täysin sallittua. Olen maininnut ne keinot, jotka meillä on todettu toimiviksi eivätkä nämä ajatukset ole näyttöön perustuvaa tutkimusdataa. Se riittää meille näytöksi, että iho on paremmassa kunnossa ja nuoren elämänlaatu korkea 🙂

Suolistostahan kaikki lähtee. Niin yleinen hyvinvointi kuin ihon kuntokin. Tervehenkinen ruokavalio tukee suoliston hyvinvointia ja tarvittaessa sitä voi hieman avustaa mm. glutamiinilla ja boulardiilla. Viljatuotteiden kohdalla tulee tietenkin kamala huuto, koska kukaan ei ole koskaan todistanut sitä, miten se vaikuttaa ihon hyvinvointiin. Kokeile, niin tiedät. Nuoren iholla tämä näkyy melko välittömästi, joten sen enempää ei tarvitse perustella. Maitotuotteet ovat myös hyvin merkittävässä roolissa juuri ihon kuntoa ajatellen. Jogurtit ja rahkat näyttäytyvät näppylänä, joten tuntuu jotenkin luontevalta, että niitä vältellään akuuttivaiheessa. Kukaanhan ei estä kokeilemasta itse. Jos ei minkäänlaisia muutoksia havaita, niin hyvä niin. Lepoa, rauhaa ja rakkautta ❤

D-vitamiini on tietysti tärkeässä roolissa myös nuoren ravitsemuksessa. Lisäksi hyvistä rasvahapoista on syytä huolehtia ihan jo yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Sokeria ei kukaan tarvitse elämäänsä järjettömiä määriä, joten karkkien ja muiden sokerinapsujen nauttiminen on ihan tarpeetonta.

Sitä on jotenkin hyvin vaikea korostaa, miten tärkeää se ravitsemus on. Kenenkään mieliala ei ole tasainen ja hyvä, jos syödään sössöä ja latkitaan energiajuomia säännöllisesti. Järjetön niuhottaminen ei myöskään tue holistista hyvinvointia, joten sopivaa joustoa on hyvä opettaa lapsille jo kehtoiästä alkaen. Armottomalla nillittämisellä ja pään tärinällä ei saavuteta hyvinvointia eikä myöskään karkkilaatikossa asumisella. Siinä välissä on sellainen tervehenkinen ja rationaalinen alue, joka tukee terveyttä.

Nuorelle on tietysti hyvin haastavaa tarjoilla terveyttä rajoittamalla ruokavaliota.

Niin, mutku ne muutkin ja miksen mä saa S-marketin munkkia välipalaksi. Yhyy, ihan tyhmää!

Toisaalta nuoret eivät ole mitään tolloja, joiden kanssa ei voi keskustella. Ymmärtävät yllättävän hyvin syitä ja seurauksia sekä yleinen etu on se, että ruokavaliomuutokset näkyvät naamassa niin nopeasti, että se kannustaa jatkamaan. Ja mikäänhän ei estä noudattamasta vanhoja kasvatustoimia, kuten uhkausta, lahjontaa ja kirstystä 😀 ( no, tämä oli se huumoriosuus, ettei taas tarvitse kenenkään suuttua ).

Nuorelle kannattaa painottaa sitä, että kyse on hänen terveydestä ja hänen hyvinvoinnista. Ei ole kyse siitä, että vanhemmat nyt vain julmuuttaan haluavat tehdä järjettömiä päätöksiä. Lisäksi voi neuvotella siitä, että kokeillaan joku tietty ajanjakso ruokavaliomuutosta ja katsotaan sen jälkeen, miltä tuntuu. Yllättävää on se, että lapset ja nuoret osaavat yhdistää hyvinkin taidokkaasti oman olonsa siihen, mitä suuhunsa laittaa.

Nuoret ovat juuri niin viisaita ja oivaltavia kuin heidän annetaan olla ❤

12341510_972605562782797_2140350371898996182_n