Henkilökohtaista

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Mainokset

Heikkohaimaisen hätähuuto

Sisältää vihamielistä ja kiihkeää tekstiä. Mikäli haluat olla Zen, niin suosittelen skippaamaan tämän vuodatuksen 😀

Kävipä sitten niin, että uljaasti palvellut insuliinipumppu sammui viime viikon perjantaina. Ensin iski paniikki. Mää kuolen nyt!  Sitten tuli itku ja potku, aivan kohtuuttomat hätäraivarit ja sitten ulvottiinkin peiton alla. Oikein epävakaa reaktio siis. Toisaalta ymmärrän itseäni äärimmäisen hyvin. Pettymys oli niin valtava, kun tietenkin oivalsin sen, että joudun käyttämään hätäjärjestelmänä huonoja kyniä. Tiesin jo sillä sekunnilla, että nyt alkaa valtava alamäki.

Pumppuhoidolla olen ollut about 10 vuotta. Olen saanut tuntea olevani oman taudin hallitsija ja ohjaaja. Pumppuhoidon avulla epästabiili hoitotasapaino loksahti kohdalleen ja uusi ajanjakso sairaushistoriassa alkoi. Viimeiset vuodet olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että pumppu on mahdollistanut spontaanin elämän ja erityisesti sen, että olen voinut treenata. Monipistoshoidolla se ei onnistunut, koska koko ajan mentiin ylös ja alas. Aivan valtavia hypoglykemioita ja tajunnan rajamailla hengailua.

Nyt olen ollut perjantaista asti paskoilla kynillä. Verensokeri on ollut koko ajan pääsääntöisesti 30 tietämissä. Olen tykittänyt yöt ja päivät insuliinia ja yrittänyt löytää jonkinlaista tasapainoa. Sitä ei ole vielä löytynyt. Olo on aivan haitarista. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Pahinta tässä on se, että keskiviikolle luvattu pumppu ei saapunut ja pettymyksen määrä oli aivan suunnaton. Tällä hetkellä en ole enää pettynyt. Enemmänkin niin raivona, että aortta repeää kohta.

Veetuttaa se, että näinkin elintärkeän laitteen kanssa ei pitäisi perseillä yhtään. Ensinnäkin jo se, että laitelähetystä saa odotella Hollannista useita päiviä ja toisekseen se, että luvatuista asioista ei pidetä kiinni. Erittäin huonoa mainosta Medtronicille. Tietenkään tuollaista isoa yritystä ei kiinnosta helvettiäkään yksittäisen käyttäjän kokemukset ja tarpeet. Eihän se missään tunnu, että elämältä meni tukirakenteet ja kaikki se työ, jonka olen tehnyt hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi valui nilkkoihin. Ei ketään kiinnosta. Ei sekään, että näin helvetillisessä olotilassa en ole työkuntoinen ja tästä saatanan odottelusta syntyy taloudellista tappiota.

Perkele.

Ai että, kun tekee hyvää kiroilla 😀

Yhden naisen jylhällä äänellä totean, että huonoa asiakaspalvelua. Huonoa informaatiota. Huonoa toimintaa. Kyllä se niin on, että se mikä luvataan, myös pidetään eikä jätetä asiakkaita lojumaan eteiseen. PISTE.

Tämä on nyt seitsemäs päivä, kun verisuonet ovat ylikuormittuneita, munuaiset huutavat armoa ja koko keho kiljuu tasapainoa enkä voi tehdä mitään. Olen riippuvainen siitä laitteesta, joka ei varmaan koskaan saavu ovelle. Nyt en voi muuta kuin tuijottaa ikkunasta ja odottaa lähettifirman autoa. Voin vain mittailla ketoaineita sen 10 kertaa päivässä ja piikittää sormenpäät verille sokeritarkkailun vuoksi. En voi kuin velloa vitutuksessa ja toivoa, että edes jotain tapahtuisi.

#fuckthisshit

15192668_1264753686896044_3733348795925412377_n

Metaboliamatkalla taas

Elämä ilman aineenvaihduntaa ei ole vain sitä, että on lihava. Se on ensisijaisesti sitä, että keho on tuhannen tukossa ja olo on kaikkea muuta kuin energinen. Kiukuttaa käydä hitaalla juuri sen jähmeyden ja tunkkaisuuden vuoksi.

Tavoite ei ole saavuttaa matalaa rasvaprosenttia eikä mahtua entisiin housuihin. En tarvitse motivaatiolauseita enkä tsemppiä. Tarvitsen tutkijatakin ja suurennuslasin, jotta saan ratkaistua tämän ongelman. Haluan, että keho toimisi edes hennosti niin, että sen toimet olisivat ennustettavissa. En tarvitse pärsikivää hikoilua enkä tolkuttomia vessaloikkimisia. Se riittää, että tämä fucking tunkkaisuus väistyisi ja koko kehoa piinaava tulipalo päättyisi.

Kaikki lähtee siitä, että itse olen ongelman aiheuttanut ja itse sen myös korjaan. Tulen selvittämään metaboliakoukerot ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Aivan varmasti. Menkööt siihen vaikka 300 vuotta, mutta periksi en perkele anna 😀

Tähän mennessä on saavutettu stabiili tila. Paino ei ole enää noussut. Se on valtavan iso asia, koska jos noususuhdanne olisi vielä viikonkin jatkunut, niin olisin joutunut ostamaan isomman talon. Tunnen, että painohuippu on saavutettu ja kevään hervoton stressijakso ei oletusarvoisesti lisännytkään massaa ja siitä olen tietenkin hyvin tyytyväinen.

Uni

Kaikkein tärkein asia aineenvaihdunnan herättelyssä on laadukas ja riittävä uni. On tietenkin aivan yksilöllistä, miten paljon kukakin sitä pötköttämistä tarvitsee, jotta vointi on virkeä ja reipas. Itse olen elinvoimainen yhdeksän tunnin unien jälkeen. Vähemmän on vähemmän ja enemmän on plussaa.

Uniasiat ovat niin tärkeitä, että niiden merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. On noudatettava säännöllistä rytmiä ja priorisoitava yöuni kaiken edelle. Kelvollisen yöunen jälkeen kroppa toimii paremmin yhteistyössä ja päivän haasteiden kohtaaminen ei vaadi ponnisteluja.

Verensokeri

Diabeetikkona olen verensokerin tarkkailun moniosaaja. Mikäli onnistun pitämään verensokerin tasaisena ja optimaalisella tasolla, kehokin toimii paremmin ja joustaa ilman tukkoisuutta. Verensokeria ei aina voi hallita ja ikävät yllätykset ( mm. insuliinipumpun tukkeutuminen tässä yhtenä päivänä ) vievät taas tovin aikaa, jotta ollaan jälleen tasapainossa.

Verensokeri rakastaa sitä, että nukun kunnolla. Se rakastaa myös kohtuullista liikuntaa, säännöllistä ravintoa,  oikeissa makrosuhteissa.

Ravinto

Tämä onkin sitten se suurin haaste tällä matkalla. Jos saisin valita, niin söisin kerran päivässä ja muutoin tekisin kaikkea muuta. Syöminen ei kiinnosta siinä määrin, että haluaisin uhrata sille valtavasti aikaa. Sen asian työstäminen on edelleen käynnissä, mutta olen tehnyt päätöksen, että pää on hiljaa, kun kroppa puhuu 😀 Eli pysyn tiukasti kiinni siinä, että huomioin riittävän syömisen ja ajoitan aterioinnit myöskin sopivasti päivän aktiviteetin mukaan. Se on aivan himmeää hienosäätöä ja hyvin työlästä, kun täytyy huomioida sekä verensokerin vaatimukset että aineenvaihdunnalliset komponentit. Ei ole helppoa, mutta olen päättänyt selvitä.

Liikunta

Keho ei kestä rankkaa rasitusta. Sen hyväksyminen on vielä auttamattomasti kesken. Eilen viimeksi kävin salilla ja tietenkin ajattelin, että ihan pikkuisen ja hennosti, mutta todellisuudessa vetelin pudotussarjoja aivan liian voimakkaalla intensiteetillä. Rangaistus tuli tietenkin ja autonominen hermosto heitti taas volttia. Päivä meni koomassa sängyssä eikä siinä sitten tehty muuta.

Leppoisaa kävelyä, pientä puuhailua ja kevyttää lihaskuntoharjoittelua. Tätä siis työstetään edelleen ja se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Vaihtoehtoja ei ole, joten ei paljon auta urputtaa. Shut up woman! 🙂

Stressinhallinta

Pahinta mahdollista tuhoa aineenvaihdunnalle on stressaaminen. Täytyy olla cool koko ajan. Ei rähistä eikä sähistä sellaisista asioista, joihin ei voi vaikuttaa. En esimerkiksi voi muuttaa universumin toimintaa mieleiseksi, joten aika hölmöä kiukutella sen oikuttelusta. En myöskään voi hallita ihmisten toimia ja on vain hyväksyttävä hitaat kassajonot, tumpeloivat autoilijat ja käytännönjärjettömät ratkaisut. Näissä kriisitilanteissa otan tietoisen niskalenkin omasta ärtymyksestä ja hengitän. Hengitän ainakin 400 kertaa ja jatkan matkaani. En huomioi ympäristön kaaosta enkä ihmisten tyhmyyksiä.

kontrolli

Matka on pahasti kesken. Se alkoi jo hyvin alkuvuodesta, kunnes tuli odottamaton kriisitilanne. Koiran vakava sairastuminen ja lähiomaisen syöpä olivat sellaisia asioita, jotka menivät oman matkan edelle ja oli vain pakko selvitytyä siitä kaaoksesta. Sillä selviytymisellä oli toki hintansa ja kun stressi helpotti, oma terveys petti pahasti. Autonomisen hermoston vaikeudet kestivät useita viikkoja ja vointi oli pahimmillaan tasoa teho-osasto. Onneksi kuitenkin endokriinisen kasvaimen mahdollisuus poissuljettiin ja pystyin keskittymään paijaamaan autonomista hermostoa.

Elämässä tulee väistämättä haasteita ja ontumisia. Kroonisesti monisairaana nämä vastoinkäymiset vaativat erityishuomiota- ja toimia. Terve ihminen kestää painetta paremmin, sairas ei. On hyväksyttävä oma vammaisuus ja vajaatoimivuus. Ei voi toimia kuin terve, koska on sairas.

Siinä se koko terveystavoittelun pointti on. Ei voi elää kuin terve. 

Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta 😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori” 😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen 😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta 😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä ❤

Ylämäkiopetus

Kaikki alkoi jotenkin hyvin viattomasti. Olin kolmekymppinen, obeesi ja niin huonossa kunnossa, että hävettää edelleen. En jaksanut kävellä edes matalaa mäkeä ylös ilman puuskutusta ja arkikunto oli onneton. Vietin lähes kaiken vapaa-ajan joko iltariennoissa tai sitten sohvalla herkkujen kanssa. Lähikaupassa käytiin autolla, kärry parkkeerattiin aina oven eteen ja muistan eräänkin kerran Jumbossa, kun ajelin ympyrää varmaankin vartin, että sain auton tuulikaappiin. Kuka sitä nyt kävellä olisi halunnut.

Eräänä päivänä olo oli tunkkainen ja jotenkin hyvin täyteläinen. Olin ostanut taas kokoa isommat housut ja katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Sieltä tuijotti harmaa naama, tyytymättömät silmät ja hyvin laajalle levinnyt vartalo. Mietin, että tässäkö on se kuuluisa kotiäitihabitus. No, siinähän se oli. Kaivoin vaatehuoneesta lituskat jumppalenkkarit vuodelta 90 ja jotain. Pullea jalka ei tahtonut mahtua kenkään, mutta päätin silti kokeilla, miltä tuntuu kävellä puoli tuntia yhtäjaksoisesti. Aivokurkiaisessa oli muisto sporttiajoilta, jolloin jumppasin ylähuuli hiessä useita kertoja viikossa ja liikuin aktiivisesti muutoinkin. Jotenkin se muisto pukkasi eteenpäin.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kävelylenkin. Tein kuolemaa. Puuskutin kuin lihava. No, kas. Olinhan todella lihava. Valtava ylipaino, huonot elintavat, taisin vielä vetää röökiäkin tuohon aikaan aina salaa lapsilta, joten ei ihme, että vähän hengästytti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja kävelin sen saakelin puoli tuntia.

Se tuntui pahalta. Jopa niin pahalta, että tein seuraavana päivänä taas saman ähkylenkin. Ja seuraavana. Aina tuntui pahalta. Yrjötti, väsytti, heikotti, v*tutti. Niin ja ne lenkkaritkin kiristi koko ajan. Se mäkikin oli aina yhtä pitkä ja loppumaton.

Parin viikon jälkeen huomasin, että se maailman loivin mäki, joka oli ollut tuskainen, tuntui kevyemmältä. Kävelytahtikin oli kiihtynyt ja lenkin jälkeen ei enää v*tuttanut. Hymyilytti enemmänkin.

Viikkojen ja kuukausien myötä lenkit pitenivät ja lisäsin kävelyvauhtia. Ostin kunnon lenkkarit, jättikokoisen tuuliasun ja töpöttelin menemään sateessa. Menin, koska olin päättänyt. Positiiviset tuntemukset potkivat lisävauhtia ja yhtenä päivänä uskalsin mennä mummosalille. Poljin pyörää ja nostelin vanhasta muistista kilon käsipainoja. Ostin jopa kuukausikortin ja kävin kolme kertaa viikossa hikoilemassa. Eräänä päivänä päätin ostaa kunnon salille kuukausikortin. Se tuntui jotenkin oikealta ja hyvältä. Olinhan treenannut kyseisellä salilla nuorempana aktiivisesti ja laitteisto tuntui olevan edelleen  90-luvun mallia, joten tunsin olevani turvassa.

Siellä salilla kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskelia matolla. Jessus, että tein kuolemaa. Olin taas päättänyt, että aloitan minuutin juoksulla ja etenen siitä rauhallisesti. Ensin se oli tuskainen minuutti, sitten kaksi. Seuraavalla kerralla jo neljä ja voi sitä riemua, kun jaksoin yhtenä aamuna juosta 10 minuuttia putkeen. Olin onnellinen ❤

Hiljalleen tahti alkoi kiihtyä. Kävin ennen aamuvuoroa salilla, yleensä siinä 04 aikoihin lähdin kotoa ajamaan Helsinkiin ja siitä sitten suoraan töihin. Tunsin olevani reipas ja virkeä. Matkaa salille oli 25 kilometriä ja taisin vuoden verran käydä ahkerasti sillä tutulla salilla, kunnes uskaltauduin vaihtamaan lähemmäksi. Se oli iso kynnys. Poistuin mukavuusalueelta, jouduin tutustumaan uusiin tapoihin, ihmisiin, välineisiin. Hiljalleen uusi sali tuli tutuksi ja treenaaminen muuttui tavoitteellisemmaksi. Olin jo onnistunut pudottamaan reilusti painoa ja vauhti oli kevyttä. Juoksin auringonnousussa pitkiä matkoja, treenasin päivällä CrossFitiä, illalla vielä kahvakuulaa.

Kunto nousi suhisten, olin virkeä ja vauhdikas. En tavoittanut ajatusta siitä, että joskus olisi ihan hyvä levätä. Vauhti kiihtyi. Treenit muuttuivat rankemmiksi. Mukaan tuli dieettikokeiluja, paastoja ja kaikenlaisia höpöhifistelyjä. Treenasin parhaimmillaan 15 kertaa viikossa. 12 oli tavoite ja mitä enemmän treenasin, sitä paremmaksi tuntsin oloni.

Olin sokeutunut. Olin totaalisen puusilmä enkä nähnyt sitä tuhoa, jota itselleni tein. Hei, haloo! Ihmisen pitää tiätsä treenata, ettei tule laiskaksi. Tää on niin ihanaa, mä rakastan tätä. No niin. Eipä sitten tullut mieleen, että voihan se kaikki meuhkaaminen tehdä myös tuhoa. Tietenkään en uskonut mitään enkä ketään. Menin mieluummin yöllä salille kuin nukkumaan. Tietenkin, koska tiätsä mä treenaan.

Paljon on tapahtunut niistä huippuhetkistä, jolloin olin hyvässä kunnossa. On oltu niin pohjalla, ettei ollut enää minkäänlaista toivoa. Muistan hyvin kivut, tuskat, pahoinvoinnit. Muistan myös sen mahtavan tunteen, kun näin vatsalihakset. Senkin muistan, miten nostin maasta ensimmäisen kerran 100 kiloa. Sitäkään en unohda, kun sain ylös 150 kiloa. Sen voisin kyllä unohtaa, kun olin vuodepotilaana kuusi viikkoa. Useita kertoja. Senkin voisi jättää muistamatta, miten paisuin kuin voisilmäpulla ja tunsin niin valtavaa pettymystä, että hävitin kaikki vanhat valokuvat vähärasvaisesta kunnosta.

Sitä en kuitenkaan unohda enää ikinä, että ihmisen keho on maailman tärkein asia. Sitä pitää kunnioittaa, sen viestejä tulee totella ja sen ehdoilla on mentävä. Aina ja ikuisesti. Se antaa pienet töllöilyt anteeksi, mutta kroonista mokailua se ei unohda. Rangaistus on niin valtava elinkautinen, että sen edessä ollaan aivan nöyränä ja hiljaa. Lähes hengittämättä.

Tiedän miltä tuntuu saavuttaa ja menettää. 

Tänä päivänä olen kiitollinen. Siitä matalasta ylämäestä, joka opetti joskus ottamaan kiinni aktiivisesta elämäntavasta. Niistä lyttylenkkareista, joiden kivulias puristus vei eteenpäin. Kiitollinen kaikista pienistä etenemisistä, juoksuaskelista, voimasta, virkeydestä ja romahduksesta. Kipeistä vuosista, juntista luonteesta, periksiantamattomuudesta, ylpeydestä, nöyryydestä ja siitä, että olen tänään hyvävointinen.

Kiitos ❤

Asiantuntija ja ammattilainen

Asiantuntijuuden määrittely on varsin haasteellista. Ennen internetin aikakautta asiantuntijat olivat koulutettuja ja tutkinnon suorittaneita. Ei ollut epäselvyyttä siitä, kuka tietää ja kenen tieto on validia. Tänä päivänä kaikki informaatio on saatavilla ja jokainen, joka osaa lukea, osaa myös tehdä itsestään asiantuntijan.

Itseopiskelu on upea asia. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut ympäristön ilmiöistä ja opiskella näitä asioita omien intressien mukaan. Mikäänhän ei ole sen hienompaa kuin innostunut ihminen, jolla on intohimo ❤ Olkoon se sitten vaikka ravitsemus, solujen välitilojen vuorovaikutus tai parhaimman omenapiirakan työstäminen. Kunhan on sitä intohimoa.

Asiantuntijaksi ei välttämättä kuitenkaan tulla sillä, että lukee internetin tarjontaa. Väärin se lukeminen ei tietekään ole, mutta se saattaa herättää vähän kysymysmerkkejä, mikäli henkilö X markkinoi itseään asiantuntijana ja perustaa tietämyksensä itseoppineisuuteen. Siinä on nimittäin se riski, että intohimon imussa kapeutuu ja tietoa hankitaan vain ja ainoastaan niistä lähteistä, jotka tukevat sitä omaa viitekehystä. Ihminen jää junnaamaan eikä kykene laaja-alaisempaan tarkasteluun.

Asiantuntijan on oltava tietoinen oman toiminta-alueensa muistakin vivahteista. Myös niistä, jotka eivät omaa ajattelua tue ja jotka mahdollisesti koetaan uhkana. Isolla silmällä katsominen ei ole uhka, se on mahdollisuus.

Kiihkeämieliyys on aina osoitus siitä, että asia on tärkeä. Eikä siinäkään mitään, kunhan se mylviminen ja huutaminen ei ulotu oman reviirin ulkopuolelle. Raskasta sekin on, jos toistuvasti möykkää ja jankuttaa samoja asioita.

Ihmisen yksi rasittavimmista piirteistä on pakottava tarve olla oikeassa. Psykiatrisen asiantuntijuuden perusteella voisin arvioida, että taustalla on hento häivähdys epävarmuutta ja jostakin asiasta on täten pidettävä tiukasti kiinni, ettei horjahda. Periaatteellisuus on tavallaan hieno asia, toisaalta se on myös este uuden oppimiselle ja vanhan tiedon muokkaamiselle. Avaamalla omat rajoitteensa, saattaa päästä oppimisessa uudelle tasolle.

Olettaisin, että elämän tarkoitus on opitun tiedon jakaminen eteenpäin. Näinhän se ihmiskunta on kehittynyt. Yrityksien ja erehdyksien kautta on noustu aina uudelleen ja tätä samaa mallia toteutetaan lapsiperheissä päivittäin. On opittu, se tieto opetetaan jälkeläisille, jotka mahdollisesti tekevät sen omille lapsilleen joskus. Tiedon kuuluu siis siirtyä ja jatkua.

No, mikäs minä olen tarinoimaan mistään asiantuntijuudesta. Olen toki kouluttautunut, hankkinut vuosikymmenet työkokemusta, toteuttanut psykiatrista hoitotyötä, kehittänyt ja kehittynyt. Olen oppinut, ollut avoin joskus vaikeillekin teemoille, olen mennyt eteenpäin, olen jakanut tietoa, ollut joskus vähemmän kiinnostunut työelämästä, pääsääntöisesti kuitenkin innostus on ollut aina olemassa. Olenko asiantuntija ja ammattilainen? Tällä alueella kyllä.

Olen viettänyt satoja ( tuhansia? ) tunteja internetissä ja kirjojen parissa tässä vuosien saatossa. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, tutkinut, vetänyt johtopäätöksiä, jakanut informaatiota eteenpäin, kyseenalaistanut, kaatunut, noussut ylös ja taas todennut, että jossain on jotain uutta tarjolla. En silti ole millään tavalla asiantuntija, vaikka intohimoni ovatkin tiukasti kiinni hyvinvoinnissa. En voi sanoa olevani asiantuntija. Mahdollisesti ehkä kokemusasiantuntija, mutta muuta näyttöä tiedosta ei ole ja tähän olen tyytynyt.

Lopuksi lainaus itseltä 😀

Asiantuntijuus ei ole sitä, että kopioi muiden kirjoituksia ja perustaa ”tietonsa” blogiteksteihin. Asiantuntijuuteen tarvitaan näyttöä, laaja-alaista osaamista, myös oman viitekehyksen ulkopuolelta. Lisäksi asiantuntija pakkaa tiedon uuteen muotoon ja tekee informaation jakamisesta itsensä näköistä.

My metabolia <3

Kesälomaterveiset! Muori on lomalla tuonne syyskuun puolelle asti. Blogissa on entistä vaitonaisempaa eikä Facebookissakaan kauheasti ole mylvintää. Tekee ihan hyvää ottaa vähän etäisyyttä sekä nettiin että kaikenlaisiin laitteisiin. Sanovat, että se on jopa ihan terveellistä 😀

Sen verran täytyy kuitenkin kiekua tässä pyykkikoneen pörräystä odottaessa, että treenitauko on nyt päättynyt. Lepäsin kai muutaman kuukauden. En niitä päiviä ja viikkoja laskenut, koska se olisi aiheuttanut vain ylimääräistä puhinaa ja murinaa. Levätty on kuitenkin oikein huolella ja se näkyy sekä tuntuu. Pöksyt kiristävät entistä enemmän. Tällä kertaa en tosin syytä aineenvaihduntaa, koska olemme muutaman vuoden tauon jälkeen löytäneet taas toisemme. Olen vain syönyt kunnolla viime ajat 😀

Tauon aikana on tietenkin levätty. On pötkötelty perä homeessa kaikilla sohvilla. Sängyssä, lattialla, autossa, töissä, kaupassa ja kaikkialla. On nukuttu niin hyvin, että melkein jo huolestuttaa. Yöunet ovat keskimäärin yhdeksän tuntia. Nukahdan leppoisasti, pystyn nukahtamaan uudelleen yöllä, jos satun heräämään. Toki joskus on huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin taas vuosien univammailun jälkeen. Myös päiväunia rötkötän ihan surutta. Joskus jopa kahdesti päivässä.

Aineenvaihdunta on tosiaan ollut siitä asti hukassa, kun sairastutin itseni kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sillä seurauksella, että paino on kolmessa vuodessa noussut 30 kiloa. Ensin se paisuminen oli ihan silmitöntä, sitten lääkityksen myötä rauhoittui, mutta nousi hitaasti koko ajan, saavuttaen huippunsa tänä keväänä. Paino sinänsä on toistarvoinen asia, enkä missään nimessä vihaa itseäni sen vuoksi. Kehoni on vaurioitunut ja se tarvitsee inhon sijaan rakkautta. Se on muistuttamassa joka päivä siitä, miten huonosti sitä kohtelin ja olen hyvin nöyrä tämän ylipainon edessä. Tiedän, että se laskee siitä itsekseen, kunhan aineenvaihdunta käynnistyy ja palaa edes puolikkaana takaisin.

Tässä tauon aikana olen huomannut jo sen, että päivän aikana on ollut muutaman kerran asiaa vessaan ja siivotessa on jopa tullut pienimuotoinen lämpö kehoon. Onpa sitä saatu ihan oikeaa hikeäkin aikaiseksi, joka on ollut vuosia hukassa. Wohoo! Eipä jokainen nainen voikaan iloita näin valtavasti lorottamisesta ja hikoilusta 😀

Tänään aamutreenin aikana tuli ihan rehellinen hiki. Sellainen entisen elämän kokonaisvaltainen kosteus kehoon ja iloitsin siitä niin, että kävelin kodin ohi 😀 Niin hyvältä ja omituiselta se tuntui.

Kropan kiputilat ovat kadonneet. Mitä nyt polvi kiukuttelee, mutta sitä ei lasketa. Ympäri kehoa ollut pinkeän kireä turvotus ja kehon repeäminen on päättynyt ja tällä hetkellä iho on pullean pehmeä. Sinänsä tietysti ällöä, mutta parempi niin. Reisien kiristämiset ja mm. pohkeiden ja säärien ihorepeämät tulevat pysymään ikuisesti mukana, vaikka mahdollisesti ehkä saisinkin painoa putoamaan. Sekin on vain kosmeettista ja vähemmän tärkeää.

Tärkeää on se, että tunnen oloni virkeäksi ja elinvoimaiseksi. Olo on ihan superkevyt, noin psyykkisesti siis. Kroppa tuntuu edelleen toki vieraalta, mutta tunnistan siinä kuitenkin voimaa ja vauhtia. Olo on ensimmäistä kertaa vuosiin toiveikas. Tiedän, että sisäelimet eivät korjaannu enkä voi vaikuttaa mahdollisiin kompilaatioihin muutoin kuin pitämällä huolta riittävästä ravinnonsaannista ja levosta. Ne ovat tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä. Syödä ja nukkua. Aika rankkaa 😀

Treenit ovat maltillisia ja teen ne kaikki aistit avoinna. Pieniä signaaleja, joita kuuntelen ja kunnioitan. Keho osaa sanoa, kun sitä väsyttää. Spartalaiselta pääpuolelta kun ei enää kysytä mitään. Se puhelee vain höpöjä. Enää ei treenata tukka suorana eikä teeskennellä, että keho sietäisi rankkoja treenikertoja- ja määriä. Enköhän voi nyt ihan aidosti todeta, että olen opetukseni saanut enkä halua enää koskaan tuntea niitä kipuja ja huonovointisuuden tsunameja, joita tässä on saanut kahlata läpi.

En ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia. Etenen parin tunnin viiveellä eteenpäin. Ainoa sopimus on se, että yritän hissuksiin pudottaa painoa. En harjoita överidieettejä enkä kikkaile makroilla. Syön oikeaa ruokaa, riittävästi ja juuri niin, mikä sopii tähän ongelmakehoon. En noudata mitään enkä kuuntele ketään. En enää koskaan.

Kukaan muu kun ei voi tietää, miten tämän ruodon kanssa eletään. Kukaan ei tiedä, milloin verenpaineet nousevat, aineenvaihdunta katoaa, verensokeri sinkoilee, nivelkivut kopauttavat tai milloin munuainen pistää polvilleen. Vain minä tiedän ❤

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella :D

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella 😀

Taukotunnelmat, osa I

Treenitaukoa on kestänyt nyt jokusen viikon. En ole laskenut ja siihen on ihan mielenterveydelliset syyt, ettei tuo ajankulu kiinnosta 😀 Keskityn mieluummin päivittäisen voinnin seurantaan kuin treenaamattomien päivien laskemiseen. Kaikkein merkittävintä on se, että vointi on kohentunut suhisten. En olisi ikinä ennakkoon uskonut, miten helppoa tämä on ollut ja miten valtavat terveysvaikutukset treenaamattomuudella on ollut. Varauduin valtavaan emotionaaliseen ahdistukseen ja elämänlaadun heikkenemiseen, mutta toisin kävin. Kohta uskallan sanoa voivani paremmin kuin aikoihin ❤

Kaikenlaiset epämääräiset kiputuntemukset ovat kadonneet. Hermoston ylikierrokset ovat laantuneet, lihasjumit, nivelturvotukset ja neuropaattiselta tuntuvat kivut ovat historiaa. Mihinkään ei satu. Tuntuu aika omituiselta 😀

Koko kehon vallannut kivulias turvotus on kadonnut. Sormet liikkuvat vikkelästi, taivun joka suuntaan, iho ei ole enää repeillyt ja nilkatkin näkyvät taas. Aineenvaihdunta on edelleen olemattoman hentoa, mutta jotain pientä piristystä sielläkin on havaittu, koska turvotus on lähtenyt laskemaan. Pientä toivoa on, että valtava ylipainokin tästä lähtisi vielä ennen kuolemaa sulamaan 😀

Lihasmassa on surkastunut. Enää ei ole pulleita olkapäitä eikä turpeaa hauista. On vain veltot raajat roikkumassa sivuilla. Ihmeellistä on se, että sekään ei haittaa. Yleistilan koheneminen tuntuu niin taivaalliselta, että en halua pilata tätä virkeyttä parkumalla pakaroiden perään. Ketään ei oikeasti edes kiinnosta, miltä näyttää. Kaikkia sen sijaan kiinnostaa se, miltä tuntuu. Ihan vain siksi, etten voi olla kirkumatta onnellisuutta ulos ja sehän sitten kyllä kuuluu 😀

Pitkästä aikaa elämä tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, että olisin kompuroinut itseni jostain sumupussista ulos ja yhtäkkiä maailmassa on taas värejä ja yksityiskohtia. Kaikki nuhjuaminen ja ujeltaminen vain siksi, etten osannut päästää irti salikortista. En tiedä, oliko junttitreenaaminen tämän arvoista, mutta nyt tiedän ainakin, miltä tuntuu olla arkikunnossa.
Mahtavaa kävellä ulkona, kun verenpaine ei sinkoile eikä sydän pompottele vasemmalle ja oikealle. Upeaa huomata, että verensokeri kiittää sekä runsaasta syömisestä että levosta. Arvot ovat pitkästä aikaa kuin terveellä tytöllä eikä selittämättömiä heilahteluja ole enää ollut pitkään aikaan. Vuosien räpeltämisen jälkeen pystyn nyt jopa hieman ennakoimaan kehon toimintoja. Sekin taito on ollut hukassa, kun mielessä on vain ollut pudotussarjat ja ylätalja.

Edelleenkään en ole lopettanut treenaamista enkä halua sitä kokonaan hyvästellä. Hyvin kevyttä jumppaa olen taukoviikkojen aikana tehnyt, lähinnä mielenterveysfunktiolla. Kuminauhajumppaa, keppivoimistelua, kehonpaino-ojentelua ja pienillä minipainoilla letkeää läpsyttelyä. Semmoista hyvän fiiliksen taukojumppaa. Se ei tapa. Eikä se kyllä vahvista, mutta pitää pään kunnossa kuitenkin.

Näillä tunntelmilla jatketaan. Kenties blogiinkin tulee taas jossain vaiheessa emähelppoja terveysreseptejä. Hieman jo silmä vilkuilee keittiön puolelle, joten ehkä se tästä virkistyy. Kiitos teille, jotka hiljaiselosta huolimatta olette jaksaneet pysyä mukana ❤

Facebookissa hengailen päivittäin, samoin Instagramissa. Nähdään siellä ❤

Kesäkatko

Tämä postaus sisältää saman asian toistoa. Ihan vain siksi, että isoja mokia asioita täytyy jakaa ja niistä ei voi koskaan puhua liikaa. Niitä, joita terveysongelmaisen mummelin elämäntapahtumat eivät kiinnosta, voivat sulkea silmänsä nyt 😀

Siitä on melkein tarkalleen neljä vuotta, kun keksin yhdistää hulvattoman treenaamisen ketogeeniseen dieettiin. Kesä meni treenihuumassa, rasvan haihtuessa aamuaerobisten mukana. Olin kovassa kunnossa. Omasta mielestä en tietenkään missään optimaalisessa, vaikka vaatteet liukuivat päältä pois ja suoritustyky oli huipputasoa. Piti puskea eteenpäin vielä kovempaa. Syksyn viiletessä vointi alkoi tuntua tunkkaiselta. Kunto heikkeni, housut pullistuivat, olo oli aivan sysipaska. Kävin lääkärissä, joka sanoi vain lihavaksi. Olihan paino noussut ihan muutamassa viikossa seitsemän kiloa ja pojotti kovaa vauhtia eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut tarpoa edes salille katselemaan tyhjää tankoa, hakeuduin uudelleen lääkäriin, joka oli tarkkasilmäinen ja bongasi tuhoutuneen kilpirauhasen. Siitä se kaikki sitten lähti.

Kaksi viikkoa maltoin levätä. Lääkitys tehosi, energia alkoi palata ja tietenkin halusin treenata taas kovaa. Halusin myös saada kertyneet kilot pois nopeasti, joten siivosin ruokavaliosta pois kaiken sen, mitä siinä oli enää jälkellä. Paahdoin puolikuntoisena menemään, itkien ja pärskien. Syytin itseäni veltoksi ja laiskaksi, vaikka kroppa huusi lepoa eikä mäkijuoksua. Hetken se raasu jaksoi katsella menoa, kunnes keväällä taas olin niin poikki, etten päässyt sängystä ylös. Itkin ja ulvoin kokovartalokivuissa lääkärin luona ja tällä kertaa tuli tiukempi määräys pysyä vaakatasossa. Uskoin jälleen sen verran, että tossu nousi ja taas mentiin. Kovaa kyytiä tietenkin, kuka sitä nyt nysvätä haluaisi. Sehän on vain heikkouden merkki.

Tätä samaa ylä- ja alamäkitouhua on tehty viime vuodet. Aina, kun vauhti kiihtyy, painan pedaalin pohjaan. Sitten ollaan koomassa vaakatasossa, kunnes taas vointi kohenee ja matka jatkuu. Eihän kenenkään kroonikon vartalo kestä sitä, että meuhkataan vuodesta toiseen. Sehän menee rikki ja poikki.

Siinä tilanteessa ollaan nyt. Keho on katki. Se ei siedä tällä hetkellä mitään fyysistä rasitusta. Vointi vetää veteläksi ja puolikuolleeksi heti, verenpaineet nousevat, pulssi sahaa siellä ja täällä, verensokeri kiukuttelee ja emäntää huimaa ja heikottaa. Itsetutkiskelun kautta olen tullut siihen päätökseen, että treenit ovat nyt oikeasti jäähyllä. Todennäköisesti hyvinkin pitkään eikä vain viikonlopun yli. Edelleenkään en täysin hyväksy sitä, että pitää lopettaa se, mitä niin hurjasti rakastaa. Rationaalisena ihmisenä ymmärrän tietenkin sen, että mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä kipeämmäksi tulen. Tunnepuoli onkin sitten isompi kokonaisuus, mutta sille ei nyt anneta sijaa.

Olo on siedettävä, kun syke ei kohoa juurikaan yli sadan. Voin siis kävellä rauhallisesti, oikoa jäseniä hennosti, mutta minkäänlaista painoharjoittelua en voi tehdä. Vielä en ole hyvästellyt täysin suurta rakkauttani ja toivon, että pienimuotoisesti voin vielä joskus palata treenien pariin. Tällä hetkellä en vain voi enää rasittaa millään muotoa kehoa, jos haluan säilyä hengissä.

Terveys on kaikki, mikä ihmisellä on. Idiootit triplatreenit, jatkuva liike ja vouhottaminen tappaa hitaasti. Se laskee elämänlaatua, vie elinvoiman, tekee sairaaksi ja lopulta saattelee päivystyksen kautta monttuun. Kehoa ei ole tarkoitettu olemaan äärirajoilla. Sitä pitää kunnioittaa, sitä pitää arvostaa, sitä pitää rakastaa. Jopa niin paljon, että on valmis luopumaan.

Merkittävin asia on ollut oivaltaa se, että luopuminen ei ole sama kuin luovuttaminen. Kyse on kehorakkaudesta, siitä kunnioituksesta, että teen sille hyviä asioita ja annan sille mahdollisuuden levätä. Luovuttaminen olisi sitä, että muuttaisin makuupussin kanssa sohvalla ja joisin kaljaa koko kesän enkä enää koskaan tekisi elettäkään terveyteni eteen.

Lepo, lepo, ja lepo. Koko kesä levätään. En tiedä, mihin se johtaa, mutta tuskin ainakaan kovin turmiolle. Painoasioita en tässä vaiheessa mieti, eivätkä ne niinkään edes kiinnosta. Olen varsin sinut tämän 30 kiloa paksumman varren kanssa enkä ole vartaloahdistunut. Kesä tulee oikein kivasti myös laajalle levinneeseen kehoon. Tärkeintä on antaa sille runsaasti hellyyttä ja toivoa, että se vielä elpyy siitä edes kohtuullisesti toimivaksi kuljetusalustaksi. En vaadi mitään, en pyydä mitään. Vain olen ja lepään. Koko kesän ❤

Tätä koko kesä <3

Tätä koko kesä ❤

 

Ylös ja eteenpäin!

Sisältää henkiökohtaista urputusta. Ei siis reseptiä eikä muutoinkaan virkeää tarinaa 😀

Olen moniongelmainen. Sisäelimet ovat solmussa, keho sekaisin, mikään ei toimi ja koko ajan tulee turpaan. No, perinteistä suomalaismeininkiä. Olisi niin helppoa heittäytyä maahan, jäädä sinne ujeltamaan ja odottamaan, että muut hoitavat ja järjestävät kaiken kuntoon. Persoonallisuuden rakenne ei kuitenkaan mahdollista tätä, joten on vain noustava ylös ja aloitettava taas puhtaalta pöydältä. Jälleen kerran, jotta voi taas sitten hetken päästä olla sairaalahoidossa ja miettiä, että mikäs se seuraava kortti sitten onkaan.

Ei riitä, että on ykköstyypin diabetes riippakivenä. Sen seuraksi sain, itse tosin aiheutettuna, kilpirauhasen vajaatoiminnan ja lisämunuaisten tilttaamisen. Kaikenlainen stressi, myös siis treenistressi, aiheuttavat sen, että keho pistää kaikin puolin vastaan. Näiden kolmen kanssa kimppailessa kaiken täytyy olla hyvin suunniteltua eikä virheisiin ole varaa, koska rangaistus on vakava ja välitön. Joskus kuitenkin tarkkaavaisuus katoaa ja siitä seuraa sitten verensokerin hepulilaukka, verenpaineiden sekoilua, kehon turpoamista, nivelkipuja, huonovointisuutta ja rytmihäiriöitä.

No, eihän se riitä vielä. Viime kesänä sain munuaiskiviä ja niiden kanssa eläminen oli sellaista helvettiä, ettei mitään järkeä. Tietenkään tuo munuainen ei ole elpynyt ja se on nyt suurentunut sekä virtausongelmainen. Kiviä muodostuu koko ajan, niiden aiheuttamat liikehdinnät tuottavat kipua ja siitä syntyy taas stressiä ja edellä mainittu kolmikko kopauttaa heti otsalohkoon. Neljän ongelman kanssa eläminen on siis hyvin haastavaa.

Ihmisillä on toki ongelmia. Kaikilla on niitä ja jotkut ovat isompia ja toisen pienempiä. Subjektiivisesti kaikkien ongelmat ovat isoja enkä ole sellaisessa asemassa, että voisin mitenkään arvottaa niitä järjestykseen. Tiedän vain sen, että omat vaivat ovat hankalia, uuvuttavia ja joskus ihan itkettäviäkin. Myönnän, että joskus tekee mieli heittää lapaset maahan ja parkua niin, että männyt kaatuvat. Hetkellisesti se helpottaa ja sittenkin onkin taas jatkettava.

Mössöilyyn ja lössöilyyn ei ole varaa. Koko ajan täytyy olla tietoinen tapahtumista ja kehon signaaleista. En pääse koskaan lomalle sairauksista ja vaivoista. Ne tulevat saunaan ja sänkyyn mukaan. Lentokoneeseen ja leirinuotiolle. Jokainen liike, jokainen suupala ja jokainen teko on ajateltava ennakkoon. Tulee tasapainoilla monien tekijöiden kanssa, olla läsnä koko ajan. 

Haluan, yritän ja teen parhaani. Aina se ei riitä ja vaikka kuinka yrittää, niin silti epäonnistuu. Eihän kukaan jaksa tauotta sellaista. Skebelin seassa on oltava myös onnistumisia. Niin vahvoja, että ne nostavat ylös ja eteenpäin. Kaikkein palkitsevinta on se, että tietää tehneensä töitä pienen edistymisen eteen. Kukaan ei ole ohjannut eikä opastanut, vaan kaikki työ on tehty itse. Se on se, joka on voimavara.

Myös tänään. Tänäänkin tiedän tekeväni oikeita asioita. Tiedän, osaan ja onnistun. Se on voimaa.

Moniongelmaisena eläminen on osoittanut sen, että vähemmän tärkeillä asioilla ei ole oikeasti merkitystä. Ei kiinnosta, mikä on kevään trendihuulipuna eikä kiinnosta se, ovatko reidet taas levinneet. En kuluta aikaani tutkimalla ryppyjuonteita enkä varsinkaan käytä elämääni siihen, että inhoaisin itseäni. Sehän se tästä vielä puuttuisi, että olisin virhekeskeinen ja vartaloahdistunut. Ei, sellaiseen ei ole energiaa.

Näiden kaikkien terveyskolhujen seurauksena voin silti sanoa eläväni onnellista ja tasapainoista elämää. Joskus uuvuttaa, mutta niin myös perusterveetkin ontuvat joskus. Sairaudet toki määrittelevät elämän, mutta onneksi voin olla osallisena tässä tapahtumassa ja vaikuttamassa siihen, voinko huonosti vai edes olosuhteisiin nähden kohtuullisesti.

Minä vaikutan. Minä teen elämästäni mielekästä. Toivottavasti myös sinä teet omastasi arvokkaan ja upean ❤

bb7f009720f7774c0eb8e7a44cc635a14a16e05cdcbe632e27e7842109cc916f