Liikunta

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Irtoliikunta

Käypä hoito-suosituksista löytyy liikuntaosio. Sinänsä oikein hienoa, että liikunnan merkitys on huomioitu kansallisesti ja terveydenhuollon ammattilaisilla on velvollisuus urkkia tietoa potilaan liikuntatottumuksista. Tähän asti aihetta on joko vähätelty tai jätetty huomiotta kokonaan. Jotenkin alalla on ollut pitkään sellainen suunta, että potilastyö perustuu sairauskeskeiseen räpläämiseen eikä niinkään ennaltaehkäisyyn tai holistiseen huomioimiseen.

Kaikkein omituisinta on kuitenkin se, että missä vaiheessa evoluutio on heittänyt volttia ja mennyt liikkumisen osalta aivan omaan monttuun. Kaikki kehittyy ja virheistä opitaan sukupolvesta toiseen, mutta elämän leppoistamisesta on tullut näköjään elämän jäykistämistä.

Liikunta on irrallaan arjesta. Aivan kuin oman kehon heiluttaminen olisi jokin ulkopuolinen tapahtuma, erillään kaikesta muusta elämästä. Aktiivisuus ei enää elä päivissä luontevasti.

Ymmärrän toki, että maailma on muuttunut. Tiedän, että 80-luvulla kaikki oli toisin ja blaa-blaa-blaa. Sitä en vain jotenkin käsitä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa. Miksi mukavuudenhalusta on tullut päämäärä?

Tämän päivän ihmistä kun ei saa sattua mihinkään eikä mikään saa olla haasteellista. Kaiken täytyy olla koko ajan kivaa ja pienetkin epämukavuustoimet aiheuttavat henkilökohtaisia tsunameja ja heikoksi heittäytymistä. Enkä nyt tarkoita tietenkään, että kipu jotenkin jalostaisi ja vastoinkäymiset veisivät elämänlaatua korkeammalle. Tarkoitan vain sitä, että elämään kuuluu ponnistelut ja parkumiset.

Irtoliikunta on tietysti nollaa parempi. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että arkiaktiivisuudesta tulisi elämäntapa ja oman kehon liikuttaminen olisi palkinto eikä rangaistus. Tässä vaiheessa syytän akkalehtiä siitä ajatuksesta, että jumppaamisesta on tehty rangaistus ja jokainen niitä lehtiä plärännyt tietää varmasti, miten monta tuntia joutuuu steppaamaan, että munkin kalorit kuluvat. Ah, miten kipeä kulma!

Liikuntaa on helppo lisätä. Peruspäivien lomaan saa sievästi askelia, kunhan vain aloittaa itsensä totuttamisen. Tavoitteellinen ehdollistaminen toimii varmasti ja hetken päästä sitä jo huomaa hiihtelevänsä reippaana, ilman minkäänlaisia murinoita. Epämukavasta tulee luonteva osa omaa arkea ja elämää.

Evoluutiolle nyt äkkiä keskisormea! F*ck you ja otetaan uusi suunta. Irtosuorituksista aktiiviseen arkeen. Noin, sehän kuulostaa kampanjalta 😀

Evolution_BACK

Arkiaktiivisuus

En ole liikunta-alan osaaja enkä täten voi perustaa tekstiä ammatillisuuteen enkä asiantuntijuuteen. Olen vain lihava, tyhmä, köyhä ja ruma keski-ikäinen punkerobodaaja, joten en tiedä mistään mitään enkä edes yritäkään loistaa liikunnan osa-alueella. Noin ja sitten asiaan 😀

Arkiaktiivisuus. Oih, se on kaunis asia. Se on jo käsitteenä reipas ja elämäniloa sykkivä. Aktiivisuus ❤ Ihminen on tehty liikkumaan ja ojentelemaan itseään. Se on tehty siirtymään paikasta toiseen oma-aloitteisesti, ilman apuvälineitä. Näin se on aina ollut. Siitä asti, kun evoluutio nosti ihmisen pystyasentoon. Jossain vaiheessa tuli pieni notkahdus ja joku valopallo keksi, että mitä sitä itseään liikuttamaan, kun kaiken voi tehdä helpomminkin. Virhe. Iso virhe.

Tänä päivänä mennään kaikkialle jollain välineellä. Salille mennään treenaamaan autolla. Auto pysäköidään rappusille, jotta päästään sujuvasti kävelemään juoksumatolle. Kauppaan on mentävä autolla. Myös niiden pienten ostosten vuoksi. Tietenkin, koska se auto on juuri sitä varten hankittu. Aina on mentävä läheltä lähelle. Ilman joustoa ja liikettä. Ratin pyörittämistä ei nyt tässä yhteydessä lasketa liikunnaksi, vaikka liikettä se toki on.

Ihminen on vieraantunut arjen tepsuttelusta. Siitä on vuosien saatossa muistutettu tasaisesti. 90-luvulla Painonvartijat keksi ehdollistaa kävelypisteillä pulleita puhisijoita liikkeelle. Mitä enemmän liikut, sitä enemmän saat syödä. No, metodina tietysti vähän hölmö, mutta ajatuksena kaunis. Liikkeelle siitä!

Arkiliikuntaa on markkinoitu jotenkin korostuneen pirteästi. Iloisia ja reippaita mallinukkeja sauvakävelemässä virheettömissä maisemissa. Eihän se oikein istu synkkämieliseen suomalaiseen. Eikä sekään tunnu luontevalta, että lääkäri kirjoittaa Diapamin sijaan keppijumppaohjeistuksen. Ajatuksena kaunis, taas kerran. Käytäntönä kompelö kuitenkin.

Jokainen tietää, että pitäisi liikkua. Ei kyse ole siitä, että arkiliikuntaan patistaminen tulisi jotenkin nyppylän takaa aivan uutena asiana eteen. Jokainen tietää sen. Kyse on vain toteuttamisen vaikeudesta ja siitä, miten helpoksi tehdyssä maailmassa pitäisi mennä metri taaksepäin ja palata siihen aikaan, jolloin keksittiin sähkölamput. Täysin ymmärrettävää vastarintaa. Ihmisenhän kuuluu mennä eteenpäin eikä palata menneeseen.

Itseään pystyy kuitenkin opettamaan. Kaikista vastusteluista huolimatta. Hetki epämukavuusalueella ja uusien tapojen opettelua, niin liikkumisesta tulee luontainen tapa eikä se vaadi minkäänlaisia ponnisteluja. Toistuvista asioista kun muodostuu väistämättä rutiineja. Ihan tahtomattaankin. Tarvitaan vain epämukavuuden sietämistä ja päättäväisyyttä.

Omaan arkeen saa helposti lisättyä aktiivisuutta, kunhan vain huomio oman ympäristönsä ja omat tapansa. Lähikaupassa voi käydä kävellen, koiran kanssa voi kiertää pissakävelyn hieman pidemmän mutkan kautta. Jättimarkettiin mentäessä auton voi jättää yksinäiseen nurkkaan, kotona voi siivota muutamalla lisäaskeleella. Ei ole aina pakko mennä oikotietä, joskus voi kiertää ja haahuilla ihan tietoisestikin. Kyse on siis vain omien toimintojen muokkaamisesta. Ei rakettitieteestä.

Arkiaktiivisuuden lisääminen ei tietenkään tarkoita sitä, että koohottaisi aamusta iltaan ponnari suorana. Se tarkoittaa sitä, että lisää liikettä löhnöttämisen sijaan. Tekee keholle luontevia asioita, kulkee rappusia hissin sijaan ja nousee työpäivän aikana jalkeille säännöllisesti. Liike ei tee ihmisestä hypomaanista ja keskittymiskyvytöntä harakkaa. Liikkumattomuus sen sijaan tekee sairaaksi ja kömpelöksi.

Tänäänkin on hyvä päivä pohtia omaa tallustelua ja kehon liikuttamista. Tuleeko sitä touhuamista tarpeeksi ja onko olo kaikin puolin virkeä ja toimelias vai elääkö kehossa tympeä tunkkaisuus. Isoja asioita ja vielä isompia ovat ne elämänlaatua parantavat päätökset.

Liikutaan siis. Aktiivisesti arjessa 🙂

 

Ylämäkiopetus

Kaikki alkoi jotenkin hyvin viattomasti. Olin kolmekymppinen, obeesi ja niin huonossa kunnossa, että hävettää edelleen. En jaksanut kävellä edes matalaa mäkeä ylös ilman puuskutusta ja arkikunto oli onneton. Vietin lähes kaiken vapaa-ajan joko iltariennoissa tai sitten sohvalla herkkujen kanssa. Lähikaupassa käytiin autolla, kärry parkkeerattiin aina oven eteen ja muistan eräänkin kerran Jumbossa, kun ajelin ympyrää varmaankin vartin, että sain auton tuulikaappiin. Kuka sitä nyt kävellä olisi halunnut.

Eräänä päivänä olo oli tunkkainen ja jotenkin hyvin täyteläinen. Olin ostanut taas kokoa isommat housut ja katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Sieltä tuijotti harmaa naama, tyytymättömät silmät ja hyvin laajalle levinnyt vartalo. Mietin, että tässäkö on se kuuluisa kotiäitihabitus. No, siinähän se oli. Kaivoin vaatehuoneesta lituskat jumppalenkkarit vuodelta 90 ja jotain. Pullea jalka ei tahtonut mahtua kenkään, mutta päätin silti kokeilla, miltä tuntuu kävellä puoli tuntia yhtäjaksoisesti. Aivokurkiaisessa oli muisto sporttiajoilta, jolloin jumppasin ylähuuli hiessä useita kertoja viikossa ja liikuin aktiivisesti muutoinkin. Jotenkin se muisto pukkasi eteenpäin.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kävelylenkin. Tein kuolemaa. Puuskutin kuin lihava. No, kas. Olinhan todella lihava. Valtava ylipaino, huonot elintavat, taisin vielä vetää röökiäkin tuohon aikaan aina salaa lapsilta, joten ei ihme, että vähän hengästytti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja kävelin sen saakelin puoli tuntia.

Se tuntui pahalta. Jopa niin pahalta, että tein seuraavana päivänä taas saman ähkylenkin. Ja seuraavana. Aina tuntui pahalta. Yrjötti, väsytti, heikotti, v*tutti. Niin ja ne lenkkaritkin kiristi koko ajan. Se mäkikin oli aina yhtä pitkä ja loppumaton.

Parin viikon jälkeen huomasin, että se maailman loivin mäki, joka oli ollut tuskainen, tuntui kevyemmältä. Kävelytahtikin oli kiihtynyt ja lenkin jälkeen ei enää v*tuttanut. Hymyilytti enemmänkin.

Viikkojen ja kuukausien myötä lenkit pitenivät ja lisäsin kävelyvauhtia. Ostin kunnon lenkkarit, jättikokoisen tuuliasun ja töpöttelin menemään sateessa. Menin, koska olin päättänyt. Positiiviset tuntemukset potkivat lisävauhtia ja yhtenä päivänä uskalsin mennä mummosalille. Poljin pyörää ja nostelin vanhasta muistista kilon käsipainoja. Ostin jopa kuukausikortin ja kävin kolme kertaa viikossa hikoilemassa. Eräänä päivänä päätin ostaa kunnon salille kuukausikortin. Se tuntui jotenkin oikealta ja hyvältä. Olinhan treenannut kyseisellä salilla nuorempana aktiivisesti ja laitteisto tuntui olevan edelleen  90-luvun mallia, joten tunsin olevani turvassa.

Siellä salilla kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskelia matolla. Jessus, että tein kuolemaa. Olin taas päättänyt, että aloitan minuutin juoksulla ja etenen siitä rauhallisesti. Ensin se oli tuskainen minuutti, sitten kaksi. Seuraavalla kerralla jo neljä ja voi sitä riemua, kun jaksoin yhtenä aamuna juosta 10 minuuttia putkeen. Olin onnellinen ❤

Hiljalleen tahti alkoi kiihtyä. Kävin ennen aamuvuoroa salilla, yleensä siinä 04 aikoihin lähdin kotoa ajamaan Helsinkiin ja siitä sitten suoraan töihin. Tunsin olevani reipas ja virkeä. Matkaa salille oli 25 kilometriä ja taisin vuoden verran käydä ahkerasti sillä tutulla salilla, kunnes uskaltauduin vaihtamaan lähemmäksi. Se oli iso kynnys. Poistuin mukavuusalueelta, jouduin tutustumaan uusiin tapoihin, ihmisiin, välineisiin. Hiljalleen uusi sali tuli tutuksi ja treenaaminen muuttui tavoitteellisemmaksi. Olin jo onnistunut pudottamaan reilusti painoa ja vauhti oli kevyttä. Juoksin auringonnousussa pitkiä matkoja, treenasin päivällä CrossFitiä, illalla vielä kahvakuulaa.

Kunto nousi suhisten, olin virkeä ja vauhdikas. En tavoittanut ajatusta siitä, että joskus olisi ihan hyvä levätä. Vauhti kiihtyi. Treenit muuttuivat rankemmiksi. Mukaan tuli dieettikokeiluja, paastoja ja kaikenlaisia höpöhifistelyjä. Treenasin parhaimmillaan 15 kertaa viikossa. 12 oli tavoite ja mitä enemmän treenasin, sitä paremmaksi tuntsin oloni.

Olin sokeutunut. Olin totaalisen puusilmä enkä nähnyt sitä tuhoa, jota itselleni tein. Hei, haloo! Ihmisen pitää tiätsä treenata, ettei tule laiskaksi. Tää on niin ihanaa, mä rakastan tätä. No niin. Eipä sitten tullut mieleen, että voihan se kaikki meuhkaaminen tehdä myös tuhoa. Tietenkään en uskonut mitään enkä ketään. Menin mieluummin yöllä salille kuin nukkumaan. Tietenkin, koska tiätsä mä treenaan.

Paljon on tapahtunut niistä huippuhetkistä, jolloin olin hyvässä kunnossa. On oltu niin pohjalla, ettei ollut enää minkäänlaista toivoa. Muistan hyvin kivut, tuskat, pahoinvoinnit. Muistan myös sen mahtavan tunteen, kun näin vatsalihakset. Senkin muistan, miten nostin maasta ensimmäisen kerran 100 kiloa. Sitäkään en unohda, kun sain ylös 150 kiloa. Sen voisin kyllä unohtaa, kun olin vuodepotilaana kuusi viikkoa. Useita kertoja. Senkin voisi jättää muistamatta, miten paisuin kuin voisilmäpulla ja tunsin niin valtavaa pettymystä, että hävitin kaikki vanhat valokuvat vähärasvaisesta kunnosta.

Sitä en kuitenkaan unohda enää ikinä, että ihmisen keho on maailman tärkein asia. Sitä pitää kunnioittaa, sen viestejä tulee totella ja sen ehdoilla on mentävä. Aina ja ikuisesti. Se antaa pienet töllöilyt anteeksi, mutta kroonista mokailua se ei unohda. Rangaistus on niin valtava elinkautinen, että sen edessä ollaan aivan nöyränä ja hiljaa. Lähes hengittämättä.

Tiedän miltä tuntuu saavuttaa ja menettää. 

Tänä päivänä olen kiitollinen. Siitä matalasta ylämäestä, joka opetti joskus ottamaan kiinni aktiivisesta elämäntavasta. Niistä lyttylenkkareista, joiden kivulias puristus vei eteenpäin. Kiitollinen kaikista pienistä etenemisistä, juoksuaskelista, voimasta, virkeydestä ja romahduksesta. Kipeistä vuosista, juntista luonteesta, periksiantamattomuudesta, ylpeydestä, nöyryydestä ja siitä, että olen tänään hyvävointinen.

Kiitos ❤

Kärppänä vai vuodepuikkona?

Habituksellisesti en voi edelleenkään antaa lausuntoa liikunnan ja lihaskunnon merkityksestä. Amatööritreenaajalla kun ei ole kompetenssia eikä varsinkaan sellaisella, joka on bulgarialaisen kuulantyöntäjän näköinen. Sehän nyt tuntuu olevan jotenkin vain parikymppisten belfieböönien ja ammativalmentajien oikeus tuottaa tarinaa liikunnasta, treenaamisesta ja sen tärkeydestä. Instagramista saa muuten hyvillä filttereillä tehostetta teksiin. Noin vinkkinä niille, joiden lihasmassa ei ole vielä kuukaudessa saavuttanut sellaista tasoa, että se tukisi tositreenaajan kertomusta.

Sen kuitenkin voin mainita, että lihaskunnon ylläpitämisen ja kehittämisen tulisi olla kansalaisvelvollisuus. Jätetään nyt vajaakuntoiset ja pakkolevolliset pois tästä teemasta. Selväähän se on, että on tilanteita ja sairauksia, jolloin ei ole tarkoituksenmukaista panostaa lihastyöskentelyyn. Terveillä se sitten onkin eri asia. 

Ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Kyllähän me sen tiedämme. Oli markat ja pulleat televisiot. Pakkohiihtoa ja jumppakärpäsiä koulussa. Matkat taitettiin kävellen ja ylämäkeen hiihtäen, kaupatkin olivat vaikeakulkuisen maaston takana. Piti tehdä töitä, että sai haluamansa. Nykyään pienet ihmiset narisevat, kun joutuvat kävelemään 300 metriä kouluun ja se oma luokkakin on toisessa kerroksessa. Kyllähän siinä uupuu. Aivan varmasti. Virkeimmät yksilöt saattavat harrastaa jotain trendikästä liikuntaa muutaman kerran viikossa. Harrastusmatkat mennään tietenkin vanhempien velka-autolla, koska jälkikasvu saattaa rasittua liikaa arkiaktiivisuudesta. Johan siinä tulee päivittäin 600 metriä koulumatkaakin. Aika kohtuutonta vaatia, että pitäisi vielä kävellä tai fillaroida harrasteryhmiin.

Missä vaiheessa ihmisestä on tullut mukavuudenhaluinen ja laiskuuteen orientoitunut? Arkipassiivisuus on jo riittävä synti, siihen päälle kun vielä lisätään se, ettei kauppakassia jaksa aikuisuudessa kantaa kotiin asti, niin ollaan kyllä melkoisen lössöelämän äärellä.

Kaikkien ei tarvitse olla tavoitteellisia bodareita, joiden kotiosoite on penkkitangon alla. Ei, ei missään nimessä. Haluaisin korostaa sitä, että arkiaktiivisuus on se, joka merkitsee. Pieniä ponnisteluja pitkin päivää, haasteita keholle ja mielelle. Istumatyöläisen on niin helppo juurtua penkkiin kiinni, joten se työajan ulkopuolinen aika on merkittävässä roolissa. Työmatkakävelyä, rappusia hissin sijaan, kauppamatkat mahdollisesti kävellen ja niin edelleen. Jokainen tietää, että pitäisi liikkua.

Liikkumiseen ja lihaskunnon aktivoimiseen ei tarvita salijäsenyyttä eikä valtavia välineitä kotiin. Kehonpainolla saa huikeita tuntemuksia ja juuri sellaista kuormitusta, joka tuntuu riittävän hyvälle. Netistä löytyy biljoonia treeniohjeita, tarvittaessa myös toinen biljoona valmentajia, jotka mielellään maksusta neuvovat, miten terveyttä voi edistää ja ylläpitää oikeaoppisella lihaskuntoharjoittelulla.

Ei se ole vaikeaa. Vaikeaa on se, että ikääntyessä huomaa rupistuvansa joka suunnasta ja arjessa selviytyminen käy työlääksi. Kaksikymppisenä voi kulkea kumarassa ilman holistisia ongelmia, nelikymppisenä ollaankin sitten apuvälineiden varassa. Kannattaa siis jokaisen miettiä sitä, haluaako olla hyvässä kärppäkunnossa ikääntyessä vai makoilla puikkona vuodeosastolla ennen eläkeikää.

Liikunta on edelleen mahdollisuus. Ei uhka ❤

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Saliamatsoni goes Method Putkisto

Niin koitti päivä, jolloin saliamatsoni asettui jumppa-alustalle ja aloitti hengitys- ja venytysharjoitukset. Method Putkisto meni minuun ja minä siihen. Jännitti aivan valtavasti. Poistuminen levytangon ääreltä yläkerran voimistelusaliin oli niin iso asia, että meni jopa yöunet. Omituista vellipylleröintiä. Mietin psykiatrisen asiantuntijan tavoin syitä, seurauksia ja tein ketjuanalyysiä omista ajatuksista. Periaatteen miehenä menin, vaikka olisin halunnut olla menemättä.

Esteitä tälle kurssille oli alustavasti muutama. Ensinnäkin olen epäsosiaalinen. En halua olla joukkotilanteessa, en kertoa ryhmäytymisen syitä enkä olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Sali on siksi oma juttu, että siellä saa olla rauhassa. Kuunnella musiikkia ja olla itsensä kanssa. Ryhmässä täytyy huomioida muut ja muiden tarpeet, olla itsekin osa sitä ryhmää. Toisekseen laumaliikkumisen ajoilta on edelleen epätoivoiset tuntemukset siitä, miten hankalaa on seurata annettuja ohjeita. En pysty keskittymään moneen asiaan samanaikaisesti ja tuntuu ihan toivottomalta huomioida sekä vasen että oikea koipi. ” Siirrä vasen polvi eteen, oikea taakse, hengitä ja heiluta samalla käsiä vastakkaisiin suuntiin ”. Mitä ja hä? Voihan säärystimet. Ei mene jakeluun. Sen osaan, että otan painon syliin, nostan sen ilmaan ja lasken alas. Ylös ja alas. Ei sivuille eikä sinne tai tänne ja tuonne.

Tuo moneen asiaan keskittyminen tuntuu olevan naisten juttu. Siksi se kai tuntuu niin turhauttavalta. Ohjeiden seuraamiseen menee valtavasti energiaa ja itse liikehdintä jää toisarvoiseksi. Surullista, mutta tämän vuoksi en jumppaa yhdessä enkä ohjatusti.

Day I

Ensin taustapläjäys sekä ohjaajista että itse metodista. Oli lantiot, selkärangat ja vatsalihakset. Kaikki vatsa-alueen lihakset, eivät vain ne näkyvät. Tai siis ne, jotka joillakin näkyvät. Toisilla ovat piilossa paksun taljan alla 😀 Informaatio-osuuden jälkeen siirryimme suoraan toimiin. Hengitysharjoituksia, kaikenlaista siihen liittyen. Syvien vatsalihasten etsimistä, löytämisen riemua ja hengityksen rytmittämistä. Se olikin sitten se vaikein osuus. Olla liikkeessä ja huomioida hengitys. Keskittyä moneen osaan. Niinhän siinä kävi, että huomio pysyi liikkeessä ja hengitys oli pinnallista. Paikoillaan pystyy löytämään lantiokorin, neutraalin asennon ja ne muut, joista puhuttiin. Siinä vaiheessa, kun tulee joku muuvi mukaan, niin paketti possahtaa.

Venyttelyosuudet olivat ihanan kivuliaita. Kivun ja nautinnon hento raja heilahteli. Välillä oli lounas suussa, ajoittain pystyi taipumaan vieläkin syvemmälle kipuun. Taas se hengitys tosin unohtui ja heti, kun huomio siirtyi venytystuntumaan, niin hengitys hävisi. Vastaavasti taas kiinnittämällä huomion sisään- ja ulostoimiin, venytys syveni. Jännä yhtälö 😀

Session päätteeksi olo muuttui euforiseksi. Aivan kuin intensiivisen intervallin tai onnistuneen maastavedon jälkeen. Samanlainen tunne, mutta silti erilainen. Tuntui, kuin olisi ollut jossain toisaalla, vaikka oli hyvin tietoisesti läsnä. Koko loppuilta meni huumassa. Erikoisessa tilassa. Saattoi se tosin olla ihan vain väsymystäkin. Olihan siinä ensin bodaus aamulla ja sitten tämä tuntien patjaojentelu päälle.

Day II

Aamu valkeni sillä, että tiedostin omistavani haarat. Oli ilmeisesti venytetty sisäreisiä. Myöskin napa oli kipeä, joten jotain olin tehnyt edellispäivänä oikein. Tapu-tapu ja mitali kaulaan 😀 Toisen päivän sessio alkoi lyhyellä kertauksella ja sitten siirryttiin toimintaan. Tällä kertaa syvävenytykset olivat varsin pistävän viiltäviä ja toivon kuolemaa. Oli vaikeuksia hengittää, kun päässä suhisi helikopteri ja jäytävä syyllisyys siitä, miten ihminen onkaan päästänyt itsensä ja lihaksensa niin huonoon kuntoon.

Teimme etureisiä itku silmässä, rintalihaksia, sisäreisiä ja pohkeita. Rintarangan avaaminen ( oh, kuulostaa obudktiotoimenpiteeltä ❤ ) oli oikeasti tuskaa. Niin kipeää, että ei ollut enää yhtään kivaa. Piti laimentaa liikettä tyynyn avulla ja tunsin itseni mummoluuseriksi. Ketään ei tosin onneksi kiinnostanut ja häpeällinen tuska oli täysin subjektiivista.

Lapaluiden väliin työnnettiin piikkipallo ja sen kanssa kikkailu tuntui taivaalliselta. Yläselän ja vasemman lapaluun välissä on vauriokohta, joka häiritsee kaikenlaisia treeni- ja arkitoimia, joten sen kipupisteen paikallistaminen ja työstäminen tuntui niin hyvältä, että teki mieli laulaa Pave Maijasen koko tuotanto läpi. Kivuliasta nautintoa ❤

Toinen päivä oli siis kivuliaampi ja tuskaisempi. Olettaisin, että myös tehokkaampi.

Loppusanat

Method Putkisto on hyvä juttu. Voin ilolla ja kaikella rakkaudella suositella. Siitä hyötyy jokainen ja liikehdinnän voi tehdä ihan omien tuntemuksien mukaan. Ei ole pakko venyä ääriasentoon ja vielä vähemmän on pakko osata heti kaikkea. Kyse on progressiivisesta harjoittelusta. Nollasta lähdetään ja valmiiksi ei tulla koskaan.

Suosittelut. Kipeät sellaiset ❤

Kiitos Klaukkalan Studio.

Arbeit macht frei <3

Arbeit macht frei ❤