Mielenterveys

Täytepostaus

Ei ole paljon ollut sanottavaa viime aikoina 😀 Moneen kertaan olen Facebookin puolella todennut, että koko ajan on kiire eikä blogi ole ollut tehtävälistan kärkipäässä. Ei se ole edelleenkään, mutta pakkohan tätä nyt on täytepostauksen verran päivittää, jotta edes itse muistaa tämän olevan olemassa.

Kiireisen äidin arki on melkoista humppaa. Valtaosan vuorokauden tunneista vie työelämä, jossa tahti on niin kiivasta, että ajoittain tuntuu olevan kuin tuuliajolla kaikkien tehtävien keskellä. Psykiatria on viime vuosina muuttunut valtavasti ja kaukana ovat ne ajat, jolloin istuttiin jalat pöydällä ja tuijotettiin kelloa. Kyllä, sellaisiakin vuoroja on ihan oikeasti ollut 😀 Tänä päivänä on toisenlaisia haasteita kuin menneinä aikoina. Omien sairauksien kanssa tuossa tiivistahtisessa sykkeessä säilyminen on hyvin kuormittavaa ja työpäivien jälkeen olo onkin niin kuollut, että sitä toivoo vain lottovoittoa.

Jokaisella keski-ikäisellä on toki omat haasteensa. En väitä olevani millään muotoa erityinen tai maailman ainoa äiti, jonka jälkikasvu harrastaa. Eivät nämä stressitekijät ole ainutlaatuisia. Oletettavasti ne kuuluvat ruuhkavuosiin ja nyt vain eletään hektisesti. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että toisen lapsen harrastus siirtyi toiselle paikkakunnalle ja hänen treenien ja pelien vuoksi nyt sitten ajellaan rallia hyvinkin raskaalla aikataululla. Kyllähän sitä lasten takia taipuu. Tai ainakin on pakko taipua ❤

Elämänhallinnan asiantuntijana on kyllä aika kädetön olo oman stressin kanssa. Kauheasti on hienoja asioita olemassa, hyviä neuvoja ja vinkkejä, mutta kas kummaa, kuinkas sitä yhtäkkiä huomaakin olevansa vihamielinen, uupunut, ärtynyt, raivoisa ja niin stressaantunut, että kiihkeän verenkierron kuulee kolmen kilometrin päähän. Ei paljon auta kukkaniittyjen ajattelut ja lempeät hengitysharjoitukset, kun aivot kiehuvat ylivirittyneinä ja ainoa asia mikä kiinnostaa, on vedellä ohikulkijoita avokämmennellä takaraivoon.

Sellaista se stressi on. Aiheuttaa ärtymystä, verisuonitukoksia, aivoinfarkteja ja psykoottisia poissaolokohtauksia. Noin kärjistetysti. Kannattaako siihen imuun lähteä?- No ei tietenkään.

En kirjoita neuvoja stressin vähentämiseksi. Jokainen tietää, että stressi lievenee vain tekemällä töitä sen eteen, että kuormittavat tekijät muuttuvat vähemmän raskaiksi.  Ei tarvita linnunlaulua eikä laineiden liplattelua. Vain toimenpiteitä. Sellaisia toimia, jotka helpottavat selviytymistä. Siitähän tässä elämässä kuitenkin vain on kyse. Selvitymisestä.

Voimia ja jaksuhaleja hyvät ihmiset 😀 Kyllä se tästä.

 

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Masennusmylly

Masennus on sairaus. Se on sellainen tila, jota kukaan ei halua itselleen, mutta se saattaa hiipiä kenen tahansa takapihalle ihan pyytämättä. Yllättäen se ei tule, mutta siinä vaiheessa, kun kuormittavia tekijöitä on liikaa ja elämä menee hiljalleen tiukkaan umpisolmuun, depressio koputtaa ovelle. Oikeastaan se ei edes koputa, vaan tulee väkisin.

Tietenkään kaikki kuormittuneet ihmiset eivät sairastu. Tarvitaan monia eri tekijöitä, jotta psyyke uupuu. Kukaan ihminen ei sairastu yhden yön aikana, vaikka voinnin romahtaminen saattaakin tuoda sellaisen vaikutelman, että tauti tuli puskasta. Taaksepäin kun kelataan, niin historiasta löytyy tekijöitä, jotka ovat salakavalasti liittoutuneet keskenään ja päättäneet nujertaa ihmisen.

Masentuneen ihmisen mieli on jähmeä. Se on iloton, haluton ja tunkkainen. Ahdistus kulkee yleensä tiiviisti depression rinnalla ja näiden kahden kanssa elo saattaa tuntua sietämättömältä. Tärkeät asiat muuttuvat merkityksettömiksi ja toistuvista ponnisteluista huolimatta punkka vetää puoleensa niin, ettei sieltä lopulta enää nousta mihinkään.

Synkkämielisyys ja näköalattomuus kuuluvat masennukseen. Kuolema alkaa kiinnostamaan ja jossain vaiheessa se tuntuu ainoalta ratkaisulta. Jos ei nyt ihan suoranaisesti toiminnallisesti, niin ainakin itsemurha-ajatukset möyrivät jollain tavalla takaraivossa.

Työskentelen depressioon sairastuneiden parissa. Siksi nämä asiat ovat lähellä ja niistä mielelläni kirjoitan. Psykiatrisella akuuttiosastolla näyttäytyy lähinnä ne ääripään ihmiskohtalot ja kaikki depressio ei tietenkään ole umpipsykoottista.

Diagnostisesti depressioon ei kuitenkaan ihan riitä se, että yhtenä viikonloppuna kiukuttaa ja väsyttää eikä mikään huvita. Elämään kuuluu myös apattisia ajatuksia ilman, että täytyy kantaa diagnoosinumeroa taskussa.

Yleisesti voisi kuvailla, että sen kyllä tietää, jos on joutunut masennusmyllyyn. Siihen ei arvailuja tarvita.

Masennuksesta toipumiseen tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa. Se, mikä on pitkällä aikavälillä saapunut sisään, ei lähde yhdellä karjaisulla mihinkään. Synkkyyssössöilyssä tuo ajan antaminen ja jatkuvassa itsesyytösrallissa eläminen on haastavaa. Siinä epätoivon aallokossa ja valtavien ahdistusmöykkyjen seassa kukaan ei halua kuulla, että tiätsä kun sun pitäis vähän jumpata ja syödä kuituja.

Ei näin. Terveyslähtöiset interventiot ovat mahdollisia vasta siinä vaiheessa, kun toipuminen on käynnissä ja mieliala on vastaanottavainen. Ennen sitä voi huudella vastatuuleen ihan itsekseen eikä se viesti tavoita ketään.

Kenenkään mieliala ei ole koskaan syöksynyt laskuun sillä, että tekee arjessa rauhanomaisia valintoja, liikuttaa itseään mielekkäästi ja täyttää lautasensa laadukkailla ja ravitsevilla ainesosilla. Kukaan ei ole kärsinyt siitä, että on nukkunut hyvin ja riittävästi eikä ole rähjännyt toistuvasti läheisille. Kenenkään elämänlaatu ei laske, jos kävelee hyvässä seurassa metsässä tai nostaa ilo sydämessä rautaa salilla. Kukaan ei kuole, jos tekee itselleen hyvää ❤