Sporttailu

Terveyden tunne

Mielensäpahoittajille tiedoksi, että tämä postaus ei sisällä minkäänlaista taloudellista etua tai hyötyä. Euroakaan en tästä saa ja kirjoitan vain ja ainoastaan henkilökohtaisesti. En ole salaliitossa enkä minkäänlaisessa yhteistyösuhteessa tekstissä mainitun yrityksen kanssa. Ei tarvitse siis kiukutella ja ajatella, että taas se eukko saa jotain sellaista, mitä joku muu ei saa. En saa ja ihan itse kustannan kaiken. Nih.

Tämä teksti siis siksi, että satunnaisesti saan tympeää palautetta siitä, miten helppoa bloggaajalla on, kun tekee yhteistyötä ja saa ilmaiseksi kaikkea. Sinänsä ymmärrän toki mielipahan ja harmin, mutta tämä osoite on täysin väärä paikka sylkeä näitä kiukkuja. Ensinnäkään en ole mikään oikea bloggari ja toisekseen en tee yhteistyötä kenenkään kanssa. Täysin itsenäinen ja yksinäinen toimija. Noin ja sitten itse asiaan 😀

Olen määkinyt blogissa, Facebookissa ja Instgramissa terveysongelmista. En jaksa enää käydä läpi historiaa uudelleen, tekstit löytyvät tarvittaessa täältä blogista. Tämän hetken ongelmana on autonomisen hermoston häiriöt, jotka aiheuttavat veetutuksen lisäksi toimintakyvyn laskua ja ajoittain katatonista pakkolepoa. Toiminnalliselle ihmiselle on tuskaa maata paikoillaan. Pahimpina hetkinä en voi muuta kuin läähättää ( kutsun hengitysharjoituksia sillä nimityksellä, koska se kuulostaa ja näyttää primitiiviseltä läähättämiseltä 😀 ) ja toivoa, että hermostohumppa menee ohi.

Hermostohepuleita voi ennakoida minimoimalla stressiä. Se sama toimenpide koskee myös treenistressiä. Keho kun ei sitä ymmärrä, että onko se raudan räplääminen hyvää vai huonoa rasitusta. Hermoston mielestä kaikki koohottaminen on vaarallista ja sen takia se heittää itsensä ylivirittyneeksi. Hermostotilassa pulssi hakkaa tolkuttomasti, verensokeri sahaa, samoin verenpaine. Hengitys on raskasta ja kaikenlainen liikehdintä aiheuttaa hullumman olotilan. Myös suolisto- ja vatsaoireet kuuluvat kuvioon. Olo on hienosti sanottuna pyllystä.

Työelämässä oleva perheellinen ei juurikaan välty kaikelta stressiltä. Toki kaikki turhat tekijät tulee eliminoida, mutta missään vakuumissa eläminen ei onnistu. On otettava vastaan yllätystekijöitä ja muuttuvia olosuhteita. On joustettava, tehtävä poikkeustilanteiden aiheuttamia äkkikäännöksiä, on siedettävä sykkimistä. Tietenkin arjen organisointi on avainasemassa hyvinvoinnissa, mutta aina sekään ei riitä ja tiivis paketti lössähtää.

Kaikenlaisia toimenpiteitä olen tehnyt voidakseni paremmin. Olen vähentänyt treenien määrää ja intensiteettiä. Osaan levätä nykyään oikein hienosti ja elämäni tärkein tehtävä on nukkua yöt hyvin. En kiihdytä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Toki sähisen edelleen, mutta en niin voimallisesti kuin ennen 😀 En siedä ihmissuhteita enää juurikaan ja sosiaalinen verkosto on kapeutunut hyvin olemattomaksi. Ei vain voi revetä joka suuntaan. Työ kuluttaa niin paljon, että vapaa-ajan lepo on kultaakin kalliimpaa. Näillä toimilla olen saanut terveyteen jonkinlaista tasapainoa, vaikka edelleenkin ollaan huteralla pohjalla.

Uutuutena tässä paketissa on Neurosonic.

Uniongelmat, stressi ja selittämättömät kivut johtuvat elimistössämme olevasta epätasapainosta. Neurosonicissa käytettävä moderni teknologia tuottaa matalataajuusvärähtelyä, jolla korjataan stressin aiheuttamaa epätasapainoa. Värähtely on tehokasta ja sen korjaava vaikutus on välitön ja kokonaisvaltainen. Kaikki perustuu siis liikkeeseen, värähtelyyn, kuten kehonkin toiminnat.

Yritän jotenkin sanoa maltillisesti, että JUMANKAUTA ❤ Niin upea hoitomuoto, että olen aivan hurmostilassa. Autonominen hermosto rakastaa matalataajuusvärähtelyä ja tämän hoidon avulla olen ollut täysin toimintakykyinen ja toimiva. Ei minkäänlaista hytkytystä tai oireilua. Myös treenien tehoa olen voinut lisätä ja bonuksena päälle erinomaiset yöunet. Olo on pitkästä aikaa terve, elinvoimainen ja energinen.

Hoidon jälkeen olo on rento, kepeä, rauhallinen. Silti energinen, virkeä ja innostunut. Samaan aikaan pehmeän raukea ja hilpeä olo. Jotenkin sellainen terve olo, jota ei ole ollut vuosiin.

Kokemusperäisesti suosittelen stressaantuneille, uniongelmaisille ja etenkin hermostovammaisille ❤

Hoitopaikat

15825943_1247486501961367_1749368225688506566_n

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Taukotunnelmat, osa I

Treenitaukoa on kestänyt nyt jokusen viikon. En ole laskenut ja siihen on ihan mielenterveydelliset syyt, ettei tuo ajankulu kiinnosta 😀 Keskityn mieluummin päivittäisen voinnin seurantaan kuin treenaamattomien päivien laskemiseen. Kaikkein merkittävintä on se, että vointi on kohentunut suhisten. En olisi ikinä ennakkoon uskonut, miten helppoa tämä on ollut ja miten valtavat terveysvaikutukset treenaamattomuudella on ollut. Varauduin valtavaan emotionaaliseen ahdistukseen ja elämänlaadun heikkenemiseen, mutta toisin kävin. Kohta uskallan sanoa voivani paremmin kuin aikoihin ❤

Kaikenlaiset epämääräiset kiputuntemukset ovat kadonneet. Hermoston ylikierrokset ovat laantuneet, lihasjumit, nivelturvotukset ja neuropaattiselta tuntuvat kivut ovat historiaa. Mihinkään ei satu. Tuntuu aika omituiselta 😀

Koko kehon vallannut kivulias turvotus on kadonnut. Sormet liikkuvat vikkelästi, taivun joka suuntaan, iho ei ole enää repeillyt ja nilkatkin näkyvät taas. Aineenvaihdunta on edelleen olemattoman hentoa, mutta jotain pientä piristystä sielläkin on havaittu, koska turvotus on lähtenyt laskemaan. Pientä toivoa on, että valtava ylipainokin tästä lähtisi vielä ennen kuolemaa sulamaan 😀

Lihasmassa on surkastunut. Enää ei ole pulleita olkapäitä eikä turpeaa hauista. On vain veltot raajat roikkumassa sivuilla. Ihmeellistä on se, että sekään ei haittaa. Yleistilan koheneminen tuntuu niin taivaalliselta, että en halua pilata tätä virkeyttä parkumalla pakaroiden perään. Ketään ei oikeasti edes kiinnosta, miltä näyttää. Kaikkia sen sijaan kiinnostaa se, miltä tuntuu. Ihan vain siksi, etten voi olla kirkumatta onnellisuutta ulos ja sehän sitten kyllä kuuluu 😀

Pitkästä aikaa elämä tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, että olisin kompuroinut itseni jostain sumupussista ulos ja yhtäkkiä maailmassa on taas värejä ja yksityiskohtia. Kaikki nuhjuaminen ja ujeltaminen vain siksi, etten osannut päästää irti salikortista. En tiedä, oliko junttitreenaaminen tämän arvoista, mutta nyt tiedän ainakin, miltä tuntuu olla arkikunnossa.
Mahtavaa kävellä ulkona, kun verenpaine ei sinkoile eikä sydän pompottele vasemmalle ja oikealle. Upeaa huomata, että verensokeri kiittää sekä runsaasta syömisestä että levosta. Arvot ovat pitkästä aikaa kuin terveellä tytöllä eikä selittämättömiä heilahteluja ole enää ollut pitkään aikaan. Vuosien räpeltämisen jälkeen pystyn nyt jopa hieman ennakoimaan kehon toimintoja. Sekin taito on ollut hukassa, kun mielessä on vain ollut pudotussarjat ja ylätalja.

Edelleenkään en ole lopettanut treenaamista enkä halua sitä kokonaan hyvästellä. Hyvin kevyttä jumppaa olen taukoviikkojen aikana tehnyt, lähinnä mielenterveysfunktiolla. Kuminauhajumppaa, keppivoimistelua, kehonpaino-ojentelua ja pienillä minipainoilla letkeää läpsyttelyä. Semmoista hyvän fiiliksen taukojumppaa. Se ei tapa. Eikä se kyllä vahvista, mutta pitää pään kunnossa kuitenkin.

Näillä tunntelmilla jatketaan. Kenties blogiinkin tulee taas jossain vaiheessa emähelppoja terveysreseptejä. Hieman jo silmä vilkuilee keittiön puolelle, joten ehkä se tästä virkistyy. Kiitos teille, jotka hiljaiselosta huolimatta olette jaksaneet pysyä mukana ❤

Facebookissa hengailen päivittäin, samoin Instagramissa. Nähdään siellä ❤

Jokaisen oikeus

Olen lihava. Täten en ole oikeutettu puhumaan liikunnasta. Habitus ei tue sitä tarinaa, että liikun ja treenaan aktiivesti. Tänään voisimme kuitenkin hetken teeskennellä, että tämä kirjoitus tulee muodollisesti pätevän ihmisen näppäimiltä. Se on nimittäin niin, että liikunta edelleenkin kuuluu kaikille ja jokainen on oikeutettu sitä harjoittamaan. Yhdelläkään ihmisellä ei ole minkäänlaista oikeutta tuottaa arvioita siitä, kuka saa käydä kuntosalilla tai kuka saa töpöttää trikoissa jumppasalissa. Sellainen on ehdottomasti kiellettyä ja jos ikinä kukaan tulee osoittaamaan arvostelevaa silmää siitä, että myöskin ylipainoiset liikkuvat, niin ilmiantakaa ihmeessä. Aion nimittäin vähän jutella mukavia 😀

Liikunta on hieno asia. Se ei ole uhka. Se on mahdollisuus. Se on niin hieno mahdollisuus, että jokaisella pitäisi olla oikeus tuntea sitä kauneutta omassa kehossa, kun sitä saa liikuttaa. Ruoto on tehty liikettä varten, ei moottoriautoilua eikä nysväämistä varten. Toki niillekin on paikkansa, mutta arkiaktiivisuuden tulisi kuulua jokaisen elämään.

Aloittaminen ei ole helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun viimeisin muisto liikunnasta on peruskoulun pakkohiihtotunnilta. Ne traumamuistot elävät ikävästi mukana ja monella vaikuttavat myös siihen, että kaikenlainen liikuta saa huutoäänen aikaiseksi heti, kun siitä puhutaan. Sitten tulee se suomalainen syyllisyys, kun ei liiku, vaikka pitäisi. Kysehän ei ole siitä, etteikö ihminen tietäsi liikunnan tarvetta. Kyse on siitä, miten pääsee alkuun ja pysyy siellä valitulla tiellä.

Motivaatio on ihmeellinen asia. Se kantaa viikon tai kuukauden. Sitten tulee menneisyyden möröt ja kaappaavat takaisin sohvalle. Ei se ollutkaan kivaa, yök en tykkää. On niin paljon helpompi tuupata tossut komeroon ja ottaa kaukosäädin hauiskääntöä varten. Se on helppoa. No on varmasti. Onkos se sitten helppoa, että nelikymppisenä ollaan huonoryhtisiä, lonkkaongelmaisia, kiukkuisia ja tympääntyneitä?

Oman hyvinvoinnin eteen pitää tehdä. Niin se vaan on. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kaikilla teoilla ja toiminnoilla on seurauksensa. Eikö olisikin hienompaa tehdä sellaisia asioita, jotka ylläpitävät teveyttä ja suorituskykyä?

KYLLÄ!

Pari oivaa vinkkiä lihavalta naiselta ❤

1. Aloita maltillisesti. On selvää, ettei se liikunta saa sellaista asemaa elämässä, että sitä voisi jatkaa koko loppuelämänsä, jos lähdetään p*skalla kunnolla maratonille. Eihän se onnistu. Älytön kohkaaminen, vouhottaminen ja sinkoilu vievät vain uupumiseen eikä tällöinkään se liike kanna mihinkään. Mene kävelylle. Kävele ensin 5 minuuttia, seuraavana päivänä 10 minuuttia. Huilaa, lepää ja ota taukoa. Pidennä askelta sen mukaan, mikä on tunnelma. Ihminen oppii uusia temppuja, jos vain toistaa riittävän usein.

2. Älä kuvittele treenaavasi kuin ammattilaiset. Salikortin hankkiminen ei tarkoita sitä, että amatööripohjalta lähdetään vetämään kuusijakoisia ohjelmia ja aamuaerobisia. Ne kisoihin treenaavat saattavat toimia näin, mutta sekin on vain välivaihe. Tee treeneistä sellaisia, että ne ovat käytettävissä koko elämän. Kukaan ei jaksa mouhottaa tuplatreenejä täydellä teholla ympäri vuoden. Ammattilaisetkin pitävät taukoa, väliviikkoja ja treenaavat kevyemmin.

3. Hanki apua. Ei kannata yrittää rikkoa itseä räpeltämisellä. Hyvä valmentaja ohjaa ja opastaa tekniikat, jolloin loukkantumisien riski pienee. Melkein suosittelisin hankkimaan ns. matalan kynnyksen valmentajan. Sellaisen, joka ei ole niin kunnianhimoinen, että pieksee asiakkaan uupumukseen ja pilaa kaiken virhekeskeisyydellä.

4. Rationaalinen tavoitteellisuus. Se kaikkein tärkein asia ja aivan kaikella rakkaudella ❤ Kaikkien ei tarvitse olla bikinikisaajia eikä lavakuntoon pääse puolessa vuodessa. Aseta mieluummin sellaiset tavoitteet, jotka kantavat pidemmälle. Suurin tavoite on se, että liikunta tulee osaksi elämää ja se muuttuu vastenmielisestä pakkopuurtamisesta nautinnolliseksi osa-alueeksi arkeen. Se on iso haaste. Siihen saattaa tarvita muutaman perkeleen ja murinan, mutta tiedättekös mitä? Kyllä maailmaan meteliä mahtuu.

5. Välineurheilu. Tokihan uusi toppi piristää ja antaa kimmoketta liikuntaan. Ilmankin pärjää eikä yhdenkään ihmisen liikunta ole kiinni siitä, onko viimeisen päälle hittivarusteita. Jalka nousee yhtä hyvin himahousuissa ja mukavassa T-paidassa kuin teknisissä varusteissa.

6. Palkitseminen. Ihminen on toki eläin ja elukat ehdollistuvat. Niin myös ihminen. En tosin ole täysin varma, että kannattaako lähteä palkintopullalinjalle. Se palaute liikuntasuorituksesta on jo itsessään niin huikea, että sen pitäisi olla riittävä kannuste. Ehdollistumisessa käy helposti niin, että pienten palkintojen jälkeen tarvitaan isompia aseita ja yhtäkkiä huomaa, että liikkuukin vain sen vuoksi, että saa jotain muuta kuin terveyttä ja hyvinvointia.

7. Ankeuttajille keskisormea. Älä ikinä anna yhdenkään tollon pilata tunnelmaa. Sinä olet niin paljon arvokkaampi kuin keskeneräiset ihmiset, jotka toljottavat toisenlaisia. Heillä on pieni elämä, ei sinulla ❤

8. Muista lepo. Yksikään vartalo ei jaksa mennä eteenpäin, jos se ei saa lepoa. Hyvät unet, välipäivät, kehonhuoltoa, riittävästi ravintoa. Se on siinä.