Terveystarinat

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Syömisen sietämätön keveys

En tiedä, voiko elämässä olla mitään sen hienompaa kuin ruokavapaus. Sitä kun on kuitenkin esiteini-iästä asti kikkaillut syömisien kanssa aina paastoista pussikeittoihin ja pölydieetistä raakaravinnon kautta hiilarittomaan ja sieltä pois. Koko aikuisiän olen ollut aina dieetillä. Joka saatanan maanantai on aloitettu laihduttaminen, joka aterialla tunnettu syyllisyyttä ja yritetty polttaa salaattilehtien energiamäärää tolkuttomalla jumppapumppaamisella. Syyllisyys on kulkenut mukana siitä asti, kun pentuna oivalsin sen, että syömisen voi tehdä mahdottoman vaikeaksi.

Syyllisyys. Siitä on ihminen tehty. Kaikesta on pitänyt tehdä syntiä, jotta se menisi jotenkin jakeluun. Ruoan kanssa pitää leikkiä, sen täytyy olla vaikeaa ja jollain tavalla paheellista. Ruoka ei saa maistua hyvälle, siitä ei saa tulla hyvä olo. Sen täytyy olla ikävää, kurjaa ja spartalaista.

Ihminen itse tekee asioista vaikeita. Yksikään vauva ei ajattele tissimaidon makrojakaumaa eikä rasvahappokoostumusta. Yksikään taapero ei mieti, että jääköhän kesän ensimmäinen jäätelöpallo reisille. Siihen kieroutuneisuuteen kasvetaan, se opitaan ja omaksutaan.

Jostain se ruokarallattelu tulee. Surullista on se, että se ei ole ohimenevää, vaan se jää elämään. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys vie mukanaan eikä siitä ruokaympyrästä pääse eroon. Kaikki ateriat sisältävän jonkun syyllisyyskomponentin eikä lihapulla ole vain lihapulla enää. Se on jotain sellaista, josta ei saa nauttia ja sen jälkeen pitää asettaa itselle rangaistus, koska ihminen ei koe ansaitsevansa hyvää. Ei saa olla tyyyväinen siihen oloon, että kupu on täynnä ja kehossa energiaa. Se ei saa riittää.

Joka päivä ollaan tyytymättömiä omaan kehoon, omaan riittävyyteen. Arvotetaan itseä sen mukaan, miten tiukasti noudatetaan ankaraa dieettiä ja mitä ankeammin syödään, sen parempia ihmisiä ollaan. Niin kenelle? Ei itselle ainakaan. Kenelle sitä kuria ja tahtoa halutaan osoittaa? Kenelle pitää todistaa, että on ottanut ruoasta ja syömishäiriöstä yliotteen?

Häiriintynyttähän se on, jos joka viikko täytyy aloittaa laihduttaminen ja aina olla jollakin supsutteludieetillä. Se on kipeää. Sekin on, jos syömisestä muodostuu liian vaikeaa ja terveyden saavuttamisen sijaan kapeutuu ja ajatuu häiriöimuun.

Tiedättekö, että siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi kaikki taistelut ja saavuttanut vihdoin sen tilan, jossa syöminen ei hallitse eikä se ole vaikeaa, alkaa elämä. Se tunne, kun voi joka aamu olla lempeä jättiläinen itselleen ja tehdä asioita rennolla ranteella, on jotain niin merkityksellistä, että jokaisen pitäisi asettaa se ensisijaiseksi tavoitteeksi hyvinvoinnin metsästysmailla.

Syömisen kuuluu olla helppoa. Sen kuuluu olla lempeää, rentoa ja raikasta. Sen kuuluu olla sellaista, että hyvät valinnat tulevat automaattisesti, ilman ähinöitä ja puhinoita. Se on letkeää, se on kepeää. Se kestää hulluttelut, se kestää satunnaiset pitkittyneet ateriavälit ja suklaakarkelot. Se kestää elämän ❤

11225082_980878425283573_7161128734369871257_n

Tämän aamun ateria. Treenin jälkeen keho kiljui ruokaa ja sitä sille annettiin. Kun on elänyt ne ajat, jolloin ketsuppi oli elämää suurempi synti, on aivan fantastisen hienoa ruikata ruokaan tuota punaista herkkua ilman, että se johtaa muuhun kuin hyväntahtoiseen hekotteluun ja siihen riemuun, että on oppinut ja mennyt elämässä eteenpäin 🙂

Makrovankila

Hei, olen Nina. Olen hiilarirakastaja. Olen takinkääntäjä.

Useamman vuoden kun on demonisoinut hiilihydraatteja ja uskotellut itselleen niiden pahuutta, sattaa olla melkoinen kynnys myöntää, että on sittenkin ollut väärässä. Rehellinen ihminen kun olen ja vannon sen voimaan, myönnän hyvin avoimesti, että olen ollut väärässä ja pahoittelen kaikkea pauhaamista, jonka olen aiheesta tuottanut.

Ravintokeskusteluissa ei pidä olla ahdasnuppinen. Kapea-alaisuus ei vie eteenpäin, se on este uuden oppimiselle. Siksi on varsin hyvä avata vähän omaa ajattelua, ennakkoluuloja ja ottaa putkilasit pois päästä. Elämä kun ei ole niin yksiselitteistä eikä varsinkaan ihmisten yksilölliset toimintamekanismit. Toki ihmisen fysiologia on noin suunnilleen aika yhteneväinen, mutta sitten tullaankin siihen, että ne pienet hienosäädölliset asiat vaikuttavat kokonaisuuteen niin isolla kouralla, että uskon vahvasti yksilöllisyyteen.

Edellisen kerran kun innostuin iloitsemaan hiilihydraateista ja niiden tarpeellisuudesta, sain vihapostia ja kiukkuisia kannanottoja. Olen väärämielinen, niin tyhmä ja aivan p*ska muutoinkin. Okei. Ei siinä mitään 😀

Itsensä sulkeminen makrovankilaan on pahinta subjektiivista terveysterrorismia. Jos asiat eivät toimi, terveys ontuu ja hyvinvoinnin sijaan lapasessa on vain ongelmia ongelmien perään, saattaa olla tarkoituksenmukaista tutkia ravinnonsaantia ja  makrosuhteita. En väitä, että totuus löytyisi välttämättä kaurapuurosta ( G ), mutta hiilihydraateille voisi silti antaa mahdollisuuden.

Hiilihydraattien nauttiminen ei tarkoita sitä, että sulloisi sokeria aamusta iltaan suuhunsa. Se ei ole ”pupeltamista” eikä mikään ”riippuvuus”, mikäli osaa ja ymmärtää katsoa omaa ravitsemusta terveyslähtöisesti. Jotenkin ihmisillä on jokin omituinen halveksiva ote hiilihydraatteihin ja niiden syöminen on suoraan verrannollinen heikkoon luonteeseen ja veteläperäisyyteen.

Oikeasti! Kyse on jumalauta syömisestä ja siitä, miten siitä voi tehdä joko hullun vaikeaa tai sitten sellaista, ettei se kuormita eikä vie energiaa muilta mielenkiintoisemmilta asioilta. Kaurapuurosta ei tarvitse tehdä persoonallisuustestiä eikä perunasta ihmisyysindeksiä.

Hyvin yksinkertaista on kokeilla ja testata, mikä toimii itsellä. Välittämättä siitä, mitä nurkan takana sanotaan. Ihan reilusti vain testaamaan ja jos terveys ei kohene, niin aina voi palata entiseen. Jos taas energia lisääntyy, omituiset nuhjutunteet katoavat ja jalka nousee mukavasti, niin silloinhan kannattaa jatkaa. Simple?

Naisilla tuntuu olevan hirveän tärkeää se, ettei paino nouse ja hiilihydraateista on tullut läskisymboli. Syöt banaanin -> olet läski. Noin. Miten noin omasta mielestä tuo menee? Onko se ihan noin suoraviivaista? Tuskin.

Itsensä rutistelun sijaan voisi vaikkapa kysyä ravintokikkailujen keskellä, että onkos kaikki nyt hyvin. Onko vointi sellainen, että jaksaa arjessa, on intoa ja innostusta ja syöminen on helppoa. Onko sellainen olo, että ravintoasiat eivät pörrää ortorektisessa ympyrässä ja kykeneekö tekemään joskus rentoja valintoja ilman ahdistusta ja tärinää. Onko elämän jollain muulla osa-alueella ontumista, joka heijastuu siinä, että yhdestä ravintoaineesta tehdään valtavan suuri asia. Onko?

Hyvä ihminen. Älä mene lähtöruudun kautta makrovankilaan!

 

Ylämäkiopetus

Kaikki alkoi jotenkin hyvin viattomasti. Olin kolmekymppinen, obeesi ja niin huonossa kunnossa, että hävettää edelleen. En jaksanut kävellä edes matalaa mäkeä ylös ilman puuskutusta ja arkikunto oli onneton. Vietin lähes kaiken vapaa-ajan joko iltariennoissa tai sitten sohvalla herkkujen kanssa. Lähikaupassa käytiin autolla, kärry parkkeerattiin aina oven eteen ja muistan eräänkin kerran Jumbossa, kun ajelin ympyrää varmaankin vartin, että sain auton tuulikaappiin. Kuka sitä nyt kävellä olisi halunnut.

Eräänä päivänä olo oli tunkkainen ja jotenkin hyvin täyteläinen. Olin ostanut taas kokoa isommat housut ja katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Sieltä tuijotti harmaa naama, tyytymättömät silmät ja hyvin laajalle levinnyt vartalo. Mietin, että tässäkö on se kuuluisa kotiäitihabitus. No, siinähän se oli. Kaivoin vaatehuoneesta lituskat jumppalenkkarit vuodelta 90 ja jotain. Pullea jalka ei tahtonut mahtua kenkään, mutta päätin silti kokeilla, miltä tuntuu kävellä puoli tuntia yhtäjaksoisesti. Aivokurkiaisessa oli muisto sporttiajoilta, jolloin jumppasin ylähuuli hiessä useita kertoja viikossa ja liikuin aktiivisesti muutoinkin. Jotenkin se muisto pukkasi eteenpäin.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kävelylenkin. Tein kuolemaa. Puuskutin kuin lihava. No, kas. Olinhan todella lihava. Valtava ylipaino, huonot elintavat, taisin vielä vetää röökiäkin tuohon aikaan aina salaa lapsilta, joten ei ihme, että vähän hengästytti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja kävelin sen saakelin puoli tuntia.

Se tuntui pahalta. Jopa niin pahalta, että tein seuraavana päivänä taas saman ähkylenkin. Ja seuraavana. Aina tuntui pahalta. Yrjötti, väsytti, heikotti, v*tutti. Niin ja ne lenkkaritkin kiristi koko ajan. Se mäkikin oli aina yhtä pitkä ja loppumaton.

Parin viikon jälkeen huomasin, että se maailman loivin mäki, joka oli ollut tuskainen, tuntui kevyemmältä. Kävelytahtikin oli kiihtynyt ja lenkin jälkeen ei enää v*tuttanut. Hymyilytti enemmänkin.

Viikkojen ja kuukausien myötä lenkit pitenivät ja lisäsin kävelyvauhtia. Ostin kunnon lenkkarit, jättikokoisen tuuliasun ja töpöttelin menemään sateessa. Menin, koska olin päättänyt. Positiiviset tuntemukset potkivat lisävauhtia ja yhtenä päivänä uskalsin mennä mummosalille. Poljin pyörää ja nostelin vanhasta muistista kilon käsipainoja. Ostin jopa kuukausikortin ja kävin kolme kertaa viikossa hikoilemassa. Eräänä päivänä päätin ostaa kunnon salille kuukausikortin. Se tuntui jotenkin oikealta ja hyvältä. Olinhan treenannut kyseisellä salilla nuorempana aktiivisesti ja laitteisto tuntui olevan edelleen  90-luvun mallia, joten tunsin olevani turvassa.

Siellä salilla kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskelia matolla. Jessus, että tein kuolemaa. Olin taas päättänyt, että aloitan minuutin juoksulla ja etenen siitä rauhallisesti. Ensin se oli tuskainen minuutti, sitten kaksi. Seuraavalla kerralla jo neljä ja voi sitä riemua, kun jaksoin yhtenä aamuna juosta 10 minuuttia putkeen. Olin onnellinen ❤

Hiljalleen tahti alkoi kiihtyä. Kävin ennen aamuvuoroa salilla, yleensä siinä 04 aikoihin lähdin kotoa ajamaan Helsinkiin ja siitä sitten suoraan töihin. Tunsin olevani reipas ja virkeä. Matkaa salille oli 25 kilometriä ja taisin vuoden verran käydä ahkerasti sillä tutulla salilla, kunnes uskaltauduin vaihtamaan lähemmäksi. Se oli iso kynnys. Poistuin mukavuusalueelta, jouduin tutustumaan uusiin tapoihin, ihmisiin, välineisiin. Hiljalleen uusi sali tuli tutuksi ja treenaaminen muuttui tavoitteellisemmaksi. Olin jo onnistunut pudottamaan reilusti painoa ja vauhti oli kevyttä. Juoksin auringonnousussa pitkiä matkoja, treenasin päivällä CrossFitiä, illalla vielä kahvakuulaa.

Kunto nousi suhisten, olin virkeä ja vauhdikas. En tavoittanut ajatusta siitä, että joskus olisi ihan hyvä levätä. Vauhti kiihtyi. Treenit muuttuivat rankemmiksi. Mukaan tuli dieettikokeiluja, paastoja ja kaikenlaisia höpöhifistelyjä. Treenasin parhaimmillaan 15 kertaa viikossa. 12 oli tavoite ja mitä enemmän treenasin, sitä paremmaksi tuntsin oloni.

Olin sokeutunut. Olin totaalisen puusilmä enkä nähnyt sitä tuhoa, jota itselleni tein. Hei, haloo! Ihmisen pitää tiätsä treenata, ettei tule laiskaksi. Tää on niin ihanaa, mä rakastan tätä. No niin. Eipä sitten tullut mieleen, että voihan se kaikki meuhkaaminen tehdä myös tuhoa. Tietenkään en uskonut mitään enkä ketään. Menin mieluummin yöllä salille kuin nukkumaan. Tietenkin, koska tiätsä mä treenaan.

Paljon on tapahtunut niistä huippuhetkistä, jolloin olin hyvässä kunnossa. On oltu niin pohjalla, ettei ollut enää minkäänlaista toivoa. Muistan hyvin kivut, tuskat, pahoinvoinnit. Muistan myös sen mahtavan tunteen, kun näin vatsalihakset. Senkin muistan, miten nostin maasta ensimmäisen kerran 100 kiloa. Sitäkään en unohda, kun sain ylös 150 kiloa. Sen voisin kyllä unohtaa, kun olin vuodepotilaana kuusi viikkoa. Useita kertoja. Senkin voisi jättää muistamatta, miten paisuin kuin voisilmäpulla ja tunsin niin valtavaa pettymystä, että hävitin kaikki vanhat valokuvat vähärasvaisesta kunnosta.

Sitä en kuitenkaan unohda enää ikinä, että ihmisen keho on maailman tärkein asia. Sitä pitää kunnioittaa, sen viestejä tulee totella ja sen ehdoilla on mentävä. Aina ja ikuisesti. Se antaa pienet töllöilyt anteeksi, mutta kroonista mokailua se ei unohda. Rangaistus on niin valtava elinkautinen, että sen edessä ollaan aivan nöyränä ja hiljaa. Lähes hengittämättä.

Tiedän miltä tuntuu saavuttaa ja menettää. 

Tänä päivänä olen kiitollinen. Siitä matalasta ylämäestä, joka opetti joskus ottamaan kiinni aktiivisesta elämäntavasta. Niistä lyttylenkkareista, joiden kivulias puristus vei eteenpäin. Kiitollinen kaikista pienistä etenemisistä, juoksuaskelista, voimasta, virkeydestä ja romahduksesta. Kipeistä vuosista, juntista luonteesta, periksiantamattomuudesta, ylpeydestä, nöyryydestä ja siitä, että olen tänään hyvävointinen.

Kiitos ❤

Terveyttä taloon

Jotenkin sitä pitää terveyttä sellaisena asiana, että se kulkee mukana kiltisti ja kuuliaisena eikä koskaan kiukuttele. Se on olemassa jossain taustalla, huomaamattomana ja hiljaisena. Vasta siinä vaiheessa, kun elämä ei olekaan kuin elokuvasta, huomio kiinnittyy siihen mykkään tekijään, jonka massiivinen läsnäolo onkin yhtäkkiä kaikki, mitä ihmisellä on. Tai oli.

Terveys on kaikki. Ilman hyvinvointia ei ole laadukasta elämää, intoa ja iloa. On vain epämääräistä selviytymistä.

Elämässä on kirjoittamattomia sääntöjä. Esimerkiksi se, että vaikeuksia tulee ihan pyytämättäkin. Ilman, että niihin vapaaehtoisesti ja tietoisesti hakeutuu. Ihan varmasti tulee kuraa poskelle, vain intensiteetti vaihtelee. Tähän takuuvarmaan piiskaamiseen jos sattuu lisäämään oma-aloitteisesti vähän elementtejä, on taatusti polvillaan jossain vaiheessa. Joidenkin keho kestää enemmän tuhokäytöstä, toisille se romahdus tulee kepeämmin.

Kaikenlaiset terveyskikkailut ovat ehkä maailmanhistorian hulluinta hoopoilua. Naapuripöydän lautasmalli houkuttelee ja ilman sen suurempia perehdytyksiä ihminen menee ja tekee itsestään urpon. Ei voi olettaa, että samanlaiset elintavat soveltuvat sellaisenaan suoraan kopioituna omaan elämään.

Viisautta on se, että on kiinnostunut laaja-alaisesti eri suuntauksista ja kykenee objektiiviseen tarkasteluun kuumimpien hittien kanssa. Tyhmyyttä on se, että hyppää terveysmopon päälle ja kaasuttaa suoraan betoniseinään.

Hyvin yksinkertainen asia on se, että jos elämässä joku asia ei toimi, sitä pitää muuttaa. Vastaavasti, jos kaikki toimii ja on huikea olo, älä tee äkkiliikkeitä. Hyväksi havaittua voi toki vähän viilata, mutta miksi se hyvä pitäisi hylätä ja vaihtaa huonoon?

Netissä on sen seitsemän miljoonaa tarinaa siitä, miten joku karppasi itsensä pääministeriksi ja jonkun paasto sai aikaan sen, että tuli lottovoitto ja oma saari kaupan päälle. Vastaavasti ihan yhtä monta tarinaa löytyy siitä, miten kaikki meni reisille ja paluu lähtöruutuun ei onnistunutkaan enää. Mahdollisesti sinkoilujen ansiosta takataskussa on solmussa oleva metabolia ja muutama muu bonusongelma.

Kenenkään terveys ei varmastikaan ole koskaan ontunut siitä, että keholle on tarjottu riittävästi ravintoa, sopivasti liikettä ja paljon elvyttävää unta. Kukaan ei ole koskaan kärsinyt siitä, että olo on ollut stressitön, rento ja rauhallinen.

Hitto, kun olisi hienoa olla pinna tiukalla ja voida huonosti. Olisi upeaa, jos hormonitoiminta menisi solmuun ja saisi tuntea kipua ja tuskaa kuukaudesta toiseen.

Mahtaakohan kukaan koskaan toivoa tätä?

Ongelmien ennaltaehkäisy on sitä, että vaalii omaa hyvinvointiaan ja arvostaa sitä niin paljon, ettei tee tyhmyyksiä. Kaikki on niin paljon helpompaa, jos ja kun toimii järjevästi ja harkiten eikä kuvittele saavuttavansa jotain kaikenlaisilla hifikikkailuilla. Pieniä muutoksia, jos homma ei toimi. Rauhanomaiset askeleet ja järkeviä valintoja. Right? 🙂

My metabolia <3

Kesälomaterveiset! Muori on lomalla tuonne syyskuun puolelle asti. Blogissa on entistä vaitonaisempaa eikä Facebookissakaan kauheasti ole mylvintää. Tekee ihan hyvää ottaa vähän etäisyyttä sekä nettiin että kaikenlaisiin laitteisiin. Sanovat, että se on jopa ihan terveellistä 😀

Sen verran täytyy kuitenkin kiekua tässä pyykkikoneen pörräystä odottaessa, että treenitauko on nyt päättynyt. Lepäsin kai muutaman kuukauden. En niitä päiviä ja viikkoja laskenut, koska se olisi aiheuttanut vain ylimääräistä puhinaa ja murinaa. Levätty on kuitenkin oikein huolella ja se näkyy sekä tuntuu. Pöksyt kiristävät entistä enemmän. Tällä kertaa en tosin syytä aineenvaihduntaa, koska olemme muutaman vuoden tauon jälkeen löytäneet taas toisemme. Olen vain syönyt kunnolla viime ajat 😀

Tauon aikana on tietenkin levätty. On pötkötelty perä homeessa kaikilla sohvilla. Sängyssä, lattialla, autossa, töissä, kaupassa ja kaikkialla. On nukuttu niin hyvin, että melkein jo huolestuttaa. Yöunet ovat keskimäärin yhdeksän tuntia. Nukahdan leppoisasti, pystyn nukahtamaan uudelleen yöllä, jos satun heräämään. Toki joskus on huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin taas vuosien univammailun jälkeen. Myös päiväunia rötkötän ihan surutta. Joskus jopa kahdesti päivässä.

Aineenvaihdunta on tosiaan ollut siitä asti hukassa, kun sairastutin itseni kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sillä seurauksella, että paino on kolmessa vuodessa noussut 30 kiloa. Ensin se paisuminen oli ihan silmitöntä, sitten lääkityksen myötä rauhoittui, mutta nousi hitaasti koko ajan, saavuttaen huippunsa tänä keväänä. Paino sinänsä on toistarvoinen asia, enkä missään nimessä vihaa itseäni sen vuoksi. Kehoni on vaurioitunut ja se tarvitsee inhon sijaan rakkautta. Se on muistuttamassa joka päivä siitä, miten huonosti sitä kohtelin ja olen hyvin nöyrä tämän ylipainon edessä. Tiedän, että se laskee siitä itsekseen, kunhan aineenvaihdunta käynnistyy ja palaa edes puolikkaana takaisin.

Tässä tauon aikana olen huomannut jo sen, että päivän aikana on ollut muutaman kerran asiaa vessaan ja siivotessa on jopa tullut pienimuotoinen lämpö kehoon. Onpa sitä saatu ihan oikeaa hikeäkin aikaiseksi, joka on ollut vuosia hukassa. Wohoo! Eipä jokainen nainen voikaan iloita näin valtavasti lorottamisesta ja hikoilusta 😀

Tänään aamutreenin aikana tuli ihan rehellinen hiki. Sellainen entisen elämän kokonaisvaltainen kosteus kehoon ja iloitsin siitä niin, että kävelin kodin ohi 😀 Niin hyvältä ja omituiselta se tuntui.

Kropan kiputilat ovat kadonneet. Mitä nyt polvi kiukuttelee, mutta sitä ei lasketa. Ympäri kehoa ollut pinkeän kireä turvotus ja kehon repeäminen on päättynyt ja tällä hetkellä iho on pullean pehmeä. Sinänsä tietysti ällöä, mutta parempi niin. Reisien kiristämiset ja mm. pohkeiden ja säärien ihorepeämät tulevat pysymään ikuisesti mukana, vaikka mahdollisesti ehkä saisinkin painoa putoamaan. Sekin on vain kosmeettista ja vähemmän tärkeää.

Tärkeää on se, että tunnen oloni virkeäksi ja elinvoimaiseksi. Olo on ihan superkevyt, noin psyykkisesti siis. Kroppa tuntuu edelleen toki vieraalta, mutta tunnistan siinä kuitenkin voimaa ja vauhtia. Olo on ensimmäistä kertaa vuosiin toiveikas. Tiedän, että sisäelimet eivät korjaannu enkä voi vaikuttaa mahdollisiin kompilaatioihin muutoin kuin pitämällä huolta riittävästä ravinnonsaannista ja levosta. Ne ovat tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä. Syödä ja nukkua. Aika rankkaa 😀

Treenit ovat maltillisia ja teen ne kaikki aistit avoinna. Pieniä signaaleja, joita kuuntelen ja kunnioitan. Keho osaa sanoa, kun sitä väsyttää. Spartalaiselta pääpuolelta kun ei enää kysytä mitään. Se puhelee vain höpöjä. Enää ei treenata tukka suorana eikä teeskennellä, että keho sietäisi rankkoja treenikertoja- ja määriä. Enköhän voi nyt ihan aidosti todeta, että olen opetukseni saanut enkä halua enää koskaan tuntea niitä kipuja ja huonovointisuuden tsunameja, joita tässä on saanut kahlata läpi.

En ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia. Etenen parin tunnin viiveellä eteenpäin. Ainoa sopimus on se, että yritän hissuksiin pudottaa painoa. En harjoita överidieettejä enkä kikkaile makroilla. Syön oikeaa ruokaa, riittävästi ja juuri niin, mikä sopii tähän ongelmakehoon. En noudata mitään enkä kuuntele ketään. En enää koskaan.

Kukaan muu kun ei voi tietää, miten tämän ruodon kanssa eletään. Kukaan ei tiedä, milloin verenpaineet nousevat, aineenvaihdunta katoaa, verensokeri sinkoilee, nivelkivut kopauttavat tai milloin munuainen pistää polvilleen. Vain minä tiedän ❤

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella :D

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella 😀

Metaboliamatka

Yleisön ( eli yhden ihmisen pyynnöstä 😀 ) yritän vähän avata tätä metabolia-asiaa. Kaikki havainnot perustuvat vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin ja muutaman vuoden kyntämiseen. Toimet eivät edusta mitään eikä ketään. Vain kokemusperäisiä havaintoja, ei tutkimuksellisia viitteitä.

Normaalisti toiminut aineenvaihdunta riitaantui alustan kanssa siinä määrin kolme vuotta sitten, että se lopetti toiminnan täysin. Ensin kertyi nesteet kehoon, vatsantoiminta loppui, paino nousi nopeasti seisemän kiloa, sitten tasaisesti ylöspäin. Kroppa oli solmussa, kipeä, tukossa. Pahimmillaan painoa kertyi 28 kiloa. Nestelastin katoamisen jälkeen ylipainotila on edelleen noin 20 kiloa. Elpymiseen meni kolme vuotta. Ihan jo senkin vuoksi, etten suostunut uskomaan kehon viestejä ja suoraa palautetta. Yritin koko ajan enemmän ja yhä syvemmälle menin. Kaikki signaalit olivat sekaisin.

Yritin aivan kaikkea mahdollista. Siksi kai matka olikin melko pitkä ja työläs, kun ei ne perusasiat menneet jakeluun aiemmin. Heti, kun vointi vähän koheni ja mieli virkistyi, painettiin kaasua ja taas palattiin päivän tai parin päästä lähtökuoppaan vauhdilla. Alkuvuodesta 2014 tapahtui jotain merkityksellistä. Katatoniassa maatessa ja kilpirauhasen liikatoiminnan tuskissa ollessa nappulat menivät oikeisiin osoitteisiin. Muistan yhden hiljaisen helmikuun tiistain, jolloin tuijotin seinää sängyssä. Silloin se tietoisuus tuli. Rauhoitu nyt j*malauta! 

Sen jälkeen oli helppo päästää irti. Kaikista treenitavoitteista, vartaloajatuksista, epätoivosta, yrittämisestä ja kaikesta. Yhtäkkiä kaikki oli niin selvää, että paraneminen lähti käyntiin. Sinä päivänä ei tietenkään lähdetty mihinkään punkan pohjalta. Jatkettiin lepoa vielä kuukausi ja taisi siinä mennä toinenkin. Merkittävintä oli sen kaikkein oleellisimman oivaltaminen.

Rest in peace

Eihän kenenkään kroppa kestä meuhkaamista. Ei sitä, että vedellään 20 treeniä viikossa ja ollaan koko ajan menossa tai tulossa. Väkisinmakuupäiviä osui tietenkin jonkun kipu- tai kolotustilan takia elämään, mutta sellaista aitoa ja leppoisaa lepoa ei ollut moneen vuoteen. Lomallakin piti juosta aamuaerobista rantaviivassa ja pomppia pitkin kaupunkeja sykemittari ranteessa. Aivan järjetöntä. Huh-huijaa!

Lepo. Se on se kaikkein tärkein asia. Yöunet kuntoon, päiväunet ohjelmistoon, rentoilua, olemista, makoilua, hiippailua. Niitä tuntemattomia asioita otettiin käyttöön ja aika jännää, että se teki hyvää. Tekee edelleen. Mikään asia ei mene yöunien edelle eikä mikään asia mene myöskään omien tarpeiden edelle. Olen, möllötän ja makoilen aina, kun se vain on mahdollista. Ja onhan se mahdollista, kun tekee asiat mahdollisiksi. En tunne minkäänlaista syyllisyttä, että nautin pyjamapäivistä sängyssä enkä suorita mitään. Se tuntuu ihan järjettömän mahtavalta, kun antaa itsensä olla rauhassa ❤

Treenit

Niin rakas asia kuin tuo salimyllääminen onkin, niin siihenkin on otettu ihan uusi ote. Vähitellen lähdin tiputtamaan treenikertoja. Kerralla ei voinut sitä tehdä, kun emotionaalinen surutyö oli kesken. Samalla vähennystahdilla intensiteettiä laskettiin. Tai minä laskin, ei tässä monia ihmisiä ollut mukana. Ihan itse sai kaiken tehdä ja hyvä niin. En uskonut ketään, vaikka moni huutelikin ohjeita 😀

Treenitahti maltilliseksi ja kroonisesti sairaalle sopivaksi. Samalla hyvästelin kaikki tavoitteet ja otin lempeästi vastaan kuntoutusjumpat. Ei pakkotoistoja, ei ennätystehtailua, ei intensiivisiä vetoja, ei mitään raskasta. Vain hyvän mielen keppijumppaa, pienillä painoilla perusvatkausta. Melkoisen työn siinä sai tehdä, että päästi irti. Keväällä kiskaisin maasta 150 kiloa ja se oli oikeastaan jonkinlainen huipentuma. Sen päivän jälkeen oli helppo antaa periksi.

Tänä päivänä treenit ovat fiilispohjaisia. Salikäyntejä tulee keskimäärin 4-6 viikossa ja se tuntuu sopivalta. Ulkoilua sitten koiran kanssa lisäksi päivittäin, pidempiä lenkkejä fiiliksen mukaan. Sykemittarin olen kadottanut elämästä täysin enkä näe sen käytölle enää minkäänlaista tarvetta. Hauiskääntö onnistuu ihan hyvin ilmankin.

Lautasmalli

Kaikenlaisten ruokahoopoilujen jälkeen lautanen on tänä päivänä koostettu aika tarkasti edelleen. Ei niuhottaen, vaan huomoiden. Lähinnä siksi, että karppauskauden jälkeen tuntuu edelleen aika työläältä saada riittävästi hiilihydraattia kehoon. Kroppa huutaa välittömästi vastalauseen, jos tulee liian pitkiä ateriavälejä tai hiilarit ”unohtuvat”. Tunkkaisuus, hidastuminen, aineenvaihdunta stoppaa ja koko keho muuttuu nuhjuiseksi alustaksi.

Säännöllistä syömistä. Joka aterialla hiilaria, riippuen vähän verensokerista ja treeneistä. Keskimäärin varmaankin liikutaan jossain 150g tietämillä. Joskus vähän vähemmän, jos ei niin ole aktiivisuutta ja jos taas tulee tehtyä vaikkapa treeni sekä kävely, niin tämä huomioidaan sitten taas lautasella. Jatkuvaa tarkkailua, mutta ei pinna tiukalla. Hyvällä fiiliksellä, niin keho kiittää.

Proteiinia en niin seuraile enää. En ole pyrkimässä korkeammalle enkä treenaa enää massa-ajatuksella, joten aika yhdentekevää laskea grammoja. Kunhan ei ole nälkä, se riittää. Rasvaa syön maltillisesti. Lautaselle kun ei voi lisätä sekä rasvaa että hiilaria, jos aikoo mahtua maapallolle. Kroppa kiittää, kun se saa vähemmän rasvaa ja enemmän hiilaria. Mikään vähärasvainen tämä elämäntapa ei tietenkään ole, mutta en myöskään myllää voipakettien kanssa päivittäin.

Hiilareiksi olen valinnut riisin, perunan, satunnaisbataatin, hedelmät. Hedelmistäkin lähinnä vain banaani ja omena. Kaurapuuroa muutaman kerran viikossa ja marjoista nyt tietenkin tulee jonkun verran myös hiilaria. Rasvalähteinä macadamiaöljy, avokado, oliiviöljy ja ajoittain voi. Proteiinia saa luomuhaikusta, heraisolaatista, luomumunista, joskus lohesta ja/tai seitipaketista. Lintua vähän harvemmin lähinnä sen vuoksi, että etäisesti ällöttää ajatus tehotuotetuista eläimistä. Yksinkertaista, aika pelkistettyä, mutta tämä tuntuu hyvältä. Lisätään ja poistetaan asioita sitten sen mukaan, mikä on tarpeellista. Ei pidetä kiinni mistään aatteesta periaatten vuoksi, vaan ollaan mieluummin aatteettomia.

Yleiselämä

Kaikenlainen rentoilu on elämän viitekehys. En suorita, en ole ponnari tiukalla. Avoimesti, iloiten ja nauraen. Hyvä olo tuntuu joka puolella ja elämään on tullut valtavasti uusia nyansseja. Arvostan ja rakastan kehoani juuri sellaisena kuin se on. Olemme eläneet melko työlään historian ja tänä päivänä osaan olla kiitollinen kaikesta sille. En pyydä mitään enkä odota mitään.

Hyvinvointi on niin iso asia, että sitä pitää arvostaa. Itseä pitää arvostaa ja kun saavuttaa sellaisen tunnetilan, että tietää olevansa ihan huikea tyyppi, se virkeys ja voima näkyy myös kropassa. Saumatonta yhteistyötä ja riemumielin eteenpäin.

Oma metaboliamatka on saatettu hyvälle alulle. Otetaan se vastaan, mikä tulee. Ei kiirehditä ja nautitaan siitä, että kehossa on hennosti niitä normaaleiksi luettavia toimintoja, joita terveillä on. Ulkomuodolliset seikat ovat toisarvoisia ja jos amatsonin olemus aiheuttaa kanssaihmisille pahoinvointia, niin ojennan kaarimaljan kaikella rakkaudella 😀

stop-the-madness

Yhden naisen överit

Jauhan taas samaa asiaa ja toistan itseäni. Ihan vain sen vuoksi, että terveys on niin tärkeä asia, ettei sitä sovi menettää. Aina elämää ei voi ennustaa eikä pidäkään, mutta tietoisesti ei kannata olla tyhmä. Minä olin ja siksi tätä kokemusta on syytä jakaa.

Kolme vuotta sitten notkahdin polvilleni ensimmäisen kerran. Viitteitä oli jo pitkin kesää ollut, mutta en sitä treeni- ja dieettihuumassa huomioinut. Treenikerrat kasvoivat, lautanen kapeni ja ylläpidin järjetöntä vauhtia. Tahdonvoimalla kai, niin sen olen tulkinnut. Kroppa vihjasi, että vauhtia pienemmälle ja lepoa kehoon. En kuunnellut. En myöskään läheisiä enkä asiantuntijoita. Olinhan päättänyt päästä pidemmälle ja korkeammalle. Tulihan se stoppi sitten siinä vaiheessa, kun keho turposi ja vointi huononi ihan vuodepotilaaksi asti. Kilpirauhanen oli sanonut itsensä irti. Samoin lisämunuaiset. Lepäsin kaksi viikkoa ja jatkoin samaa meuhkaamista. Kroppa meni entistä enemmän tukkoon. Mitään en muuttanut toimissani, vaan pistin pöllönä tossua toisen eteen. Rasvamassa lisääntyi tasaisesti, liikunnasta ja tiukasta ruokavaliosta huolimatta tai juuri siksi.

Meni vuosi, toinenkin. Samaa sinkoilua, addiktiossa olemista. Otsassa henkinen meisseli, epäonnistumista ja kiukuttelua. Kroppa paisui, suorituskyky oli nollassa, olo oli superhuono. Toki välissä hyviäkin päiviä, jolloin treenattiin sitten taas kolme kertaa. Hain apua lääketieteestä, anelin armoa, olin ajoittain vuodepotilaana ja silloinkin ainoa ajatus oli päästä vauhtiin. Kiire, hoppu, mennään jo!

Ongelmanratkaisu olisi ollut niin helppo. Sitä ei löytynyt yrttimyymälästä eikä aamuyön juoksulenkeiltä. Kas, se oli ihan omissa lapasissa koko ajan. Olisi pitänyt rauhoittua. Olla vaiti, syödä enemmän, liikkua vähemmän. Nuuskia hiljaa ulkoilmaa, nukkua kunnolla ja nauttia elämän pienistä asioista. Ei pumpata prässiä kipeillä raajoilla, vatkata crossaria seinästä läpi eikä tehdä vielä yhtä pudotussarjaa. Olisi pitänyt vain olla.

Jossittelu ja jeesustelu ei auta mitään. Tänä päivänä olen aivan hyvissä väleissä hölmöilyjeni kanssa ja nuo vaikeusvuodet ovat opettaneet valtavasti elämästä ja ihmisistä. Asioilla on tarkoituksensa ja olen hyväksynyt sen, että piti käydä melkoinen helvetti läpi, jotta oppi meni perille. Olen kiitollinen opetuksesta ja siitä, että kroppa on toipunut edes osittain. Tässä elämässä en tule enää koskaan treenaamaan kovaa ja tavoitteellisesti. En tule saavuttamaan vähärasvaista vartaloa enkä mave-enkkoja. Niille asioille on sanottu kaikella rakkaudella hyvästit eivätkä ne tunnu enää tärkeiltä.

Tärkeintä on olla elossa. Virkeä, onnellinen ja hilpeä. Elämä on pelkkää punaista hattaraa, kun saa herätä aamuisin tyytyväisenä ja kiitollisena. Saa kävellä rauhallisesti, saa hinkuttaa hieman rautaa, saa hengittää ja saa elää.

En tiedä, miten sen sanoisi riittävän kuuluvasti ja kovaa, että älkää hyvät ihmiset hölmöilkö terveyden kanssa. Ei se kannata. Kukaan ihminen ei halua sitä pahoinvoinnin määrää kehoonsa, jonka olen saanut itse kokea ja kantaa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin vauhti ja vartalokeskeisyys. Elämässä on niin hurjasti nyansseja, jotka jäävät kokematta, kun kapeuttaa itsensä. Urheilu ja ravinto ovat isoja asioita ja hyvinvoinnin perusta, mutta kohtuullisesti käytettynä. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen kärsii ja toimii tyhmästi.

Kärsimys ei jalosta. Se opettaa, mutta aina ei ole pakko mennä sen mutkan kautta. Elämässä tulee pyytämättäkin vaikeuksia eteen, joten omilla toimilla niitä ei kannata lisätä. Nuorena varsi jaksaa enemmän, ikääntyessä kaikki hidastuu. Eikä se hitaus väärin ole. Vähemmälläkin vauhdilla ehtii perille, jos on menossa jonnekin. Aina ei ole edes pakko olla menossa. Voi vain olla ja elää ❤

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi :D

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi 😀

Epätyypillinen suomalainen

Suomalainen on kummallinen. Se on aina jotenkin perustyytymätön kaikkeen. Silloinkin, vaikka asiat ovat suurin piirtein kohdallaan, täytyy määkiä ihan vain periaatteen vuoksi. Ilmasto on aina huono. Kyl muuten, mutku sais olla puoli astetta enemmän ja vähemmän. Kyllä te tiedätte. Koskaan ei ole asiat hyvin. Jos omasta elämästä ei löydy naukumisaiheita, naapuritontilta tulee rutkutusajatuksia. Pääasia, että valittaa. Ihan sama mistä ja miten. Kunhan suu käy ja tunnelma on nihkeä.

Kateus nyt on kaikkien tuntema teema. Jotenkin se ei mene ihmisille suomalaisille jakeluun, että universumissa on aina joku, jolla on enemmän kuin itsellä. On paremmin, hienommin ja isommin. Aina. Varsin rankalta tuntuu, jos pitää aamusta iltaan myllätä tyytymättömyydessä. Ihmekö tuo, että suomalainen uupuu niin herkästi. Ei riitä, että ajalee ruuhkakaistalla ja tekee työnsä kohtuullisesti. Siihen päälle vielä kateus- ja tyytymättömyyskuorma, niin on asiaa apteekkiin.

Ongelmien ulkoistaminen on myös jotenkin niin suomalaista. Saattaa olla myös ihan yleismaailmallista. On niin helppoa syytellä ulkopuolisia omista ongelmista ja vaikeuksista. Tokihan se joskus on niin, että hommat menevät päin haitaria ihan pyytämättä, mutta varsin usein elämisen vaikeus on myös asennevaikeutta.

Vaikeutta tunnistaa ja tunnustaa omaa ruttuturpaisuutta ja sitä, että elämään voi suhtautua myös hilpeämmin ja miedommin. Se ei tarkoita sitä, että pitää olla huoleton ja kriminaali, vaan lähinnä sitä, että käy pienen keskustelun itsensä kanssa siitä, voisiko toimia jotenkin toisin. Toimintaa on myös emotionaalinen muutos.

Tänään on oikein hyvä päivä olla jotain muuta. Olla epätyypillinen suomalainen ja lopettaa kaikenlainen kyräily ja kyttääminen. Sanoa itselle, että moro mahtava ihminen ja mitä kivaa tehdään tänään. Minä aion olla ainakin tänään oikeasenteinen enkä yhtään vasuri.

Voimia päivään, suomalaiset 😀

 

Jäähyaitio

Joskus käy niin, että asiat menevät persiilleen. Ei siinä mitään, se on sitä kuuluisaa elämää. Kuukauden olen nyt ollut vailla jumppia ja humppia. Ensimmäiset kolme viikkoa menivät puolikivuissa ja tuskatiloissa. Viimeinen viikko on sitten oltu huumassa ja koomassa. Diagnoosina munuaiskivet, jotka ovat aiheuttaneet niin järkyttäviä kipuja, ettei mitään järkeä. On oltu osastohoidossa, rampattu päivystyksessä ja nyt vihdoin on sellainen lääkitys päällä, että olo on kivuton. Sillä on kuitenkin seurauksensa. Opiaattilääkitys aiheuttaa pahoinvointia ja olo on niin töttöröö, että makaan 24/7. Välillä yökkien ja kylkeä kääntäen. Parempi kuitenkin pää ämpärissä kuin ne valtavat kivut.

Kaikki on jotenkin niin hidasta. Kiviä on yritetty murskata kerran, jonka seurauksena kivut voimistuivat niin, että piti aloittaa tykimmät lääkkeet. Nyt odottelen sitten tietoa, että koska se seuraava kidutustoimenpide tehdään. Hommaa mutkistaa vielä kalaöljy, jonka käyttö olisi pitänyt lopettaa 3 kuukautta ennen toimenpidettä. No, mistäpä sen olisi keväällä tiennyt, että heinäkuussa tulee tuskakiviä kehoon.

Näillä mennään nyt ja päivät kuluvat makoillessa. Ainakin tulee nukuttua hyvin, kun muuhun ei kykene. Tämän kemikaalipöllyn vuoksi blogi on jäähyllä eikä Facebookissakaan ole mitään sanottavaa. Palataan sitten terveenä takaisin ja toivottavasti syksy tuo uutta intoa keittiötoimiin 🙂

Hyviä vointeja kaikille! Pysykää terveinä ja reippaina ❤

Eiliset myrkkymarjat. Jotain pakko yrittää näykkiä ja onneksi sentään meni koko kulho alas.

Eiliset myrkkymarjat. Jotain pakko yrittää näykkiä ja onneksi sentään meni koko kulho alas.