Uncategorized

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Mainokset

Luuriton ja suruton

Olen Nina, olen luuriholisti. Näin ainakin kuvittelin olevani. Kävipä nimittäin niin, että sain hienomotorisen häiriön ja rakkaudella pidetty iLuuri lensi kaaressa kivilattialle, hajoten sen tuhannen palasiksi. Kertaalleen jo korjattu lasinäyttö ei tästä lentoloikasta pitänyt ja samalla huitaisulla lähti myös uudelleen kiinnitetty etukansi irti. Senhän tietää, miltä se tuntuu, kun 700 euron rakkauskone sanoo poks. Ensimmäisenä kurkkaus tyhjälle tilille ja sen jälkeen kriisiä käsittelemään.

Tietenkin tunsin heti, miten elämä valui kaakeleihin ja yhtäkkiä olin pudonnut evoluution matkasta. Kaikilla muilla, jopa kapaloikäsillä, on älypuhelimet ja vitkuttimet. Kaikki muut ottavat valokuvia kevätilmiöistä, ilakoivat reaaliaikaisesti Facebookissa ja viettävät sosiaalista ilojuhlaa internetissä. Nina on yksin.

Onneksi vain hetken. Muutaman tunnin vollotuksen jälkeen tilanteen vakavuus sai oikeat mittasuhteet. Kukaan ei ole kuollut, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut enkä ole aiheuttanut kenellekään hengenvaaraa. Vain yksi esine hajosi. Se esine on toki edustanut sosiaalista aktiivisuutta ja mahdollistanut monia kokemuksia. Toisaalta samainen esine on kapeuttanut elämää ja aiheuttanut riippuvuussuhteen.

Päätin kääntää tämänkin vastoinkäymisen omaksi eduksi. Helpompaa se on tehdä niin kuin jäädä ahdistumaan luurittomuutta. Ehjäksi sitä kun ei enää saa eikä uuteen näpyttimeen ole nyt mahdollisuuksia, niin vaihtoehtoja on tasan kaksi. Jäädä jumiin tai mennä eteenpäin.

Ei se ole ollenkaan huono asia, ettei ole tavoitettavissa 24/7. Tekee oikein hyvää opetella taas elämään todellisten asioiden kanssa, ilman jatkuvaa Facebookin väijymistä ja itsensä kiihdyttämistä milloin mistäkin tarpeettomasta teemasta.

Salilla voi käydä ilman, että päivittää olevansa siellä. Edelleen voi treenata hyvin tai huonosti, vaikkei siitä raportoikaan. Bussissa voi matkustaa kirjaa lukien, ilman musiikillista korvasaastetta. Tiedä vaikka erehtyisi olemaan vuorovaikutuksessa jonkun kanssa, kun ei pääse piiloon korvanappien taakse.

Voin syödä rumaa ruokaa ilman, että kuvaan annoksen oikeassa valossa. Omasta naamasta ei tarvitse ottaa otoksia, yhtä rumalta se näyttää vuodesta toiseen kuitenkin eikä muutoksia ole luvassa muuhun kuin ruttuisempaan suuntaan. Mitä niitä juonteita tallentamaan. Ne kyllä pysyvät 😀

Maailma rullaa edelleen. Ilman, että puhelin sanoo toistuvasti bling ja ding. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että mihinkään ei ole kiire eikä missään tapahdu mitään niin merkittävää, että täytyisi olla ylivirittyneessä tilassa. Oikeastaan tuntuu siltä, että universumilla oli pieni opetus annettavana somekäyttäytymisestä ja nyt opetellaan olemaan ihmisiksi. Läsnä oikeasti eikä vain toisella kädellä.

Kiitos köyhyys ja kiitos iPhone. Hyvästä yhteistyöstä kiittäen ja lämmöllä muistaen ❤

 

Puhtaasti parempi

Joskus elämässä on hetkiä ja tilanteita, joiden kanssa eläminen vaatii järeämpiä toimenpiteitä. Aina ei riitä, että hallitsee tunnesäätelyn täydellisesti ja osaa elää muutoinkin oppikirjan mukaisesti. Joskus ahdistaa, ketuttaa, kiristyttää ja kiukuttaa siltikin.

Olen hehkuttanut teaniinia ennenkin ja jatkan hyvän asian toistamista. Tällä kertaa iloitsen siitä, että enää ei tarvitse lähteä maailman ääriin ostosmatkalle, vaan tuotetta löytyy ihan kotimaasta ja vieläpä oikein puhtaana tuotteena ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puhdas+ ei sisällä mitään höpöä tai ylimääräistä. Ei säilöntäaineita, väriaineita tai pintakäsittelyaineita. Puhdasta siis. Hyvin puhdasta ❤ Tuote on myös gluteeniton, soijaton,hiivaton, sokeriton, laktoositon, makeuttamaton, melkein siis kaiketon 😀

Jauhetta annostellaan yksi mittalusikallinen ( sis.150mg teaniinia ) veteen ja kipataan alas. Toki muutkin nesteet ja smoothiet kelpaavat. Aika helppoa.

Teaniini on siis aminohappo. Viaton ja hyvämaineinen stressioireiden ja yleispinkeyden vähentäjä. Jokainen tietää toki sen, ettei mikään pulveri poista niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat ylimääräistä kiristelyä, mutta teaniini toimii oivana ensiapuna siinä tilanteessa, kun tuska täyttää takaraivon. Se rauhoittaa juuri sen verran, että asioiden käsittelyyn voi suhtautua lempeämmin ja kykenee järjestelmään niitä stressitekijöitä rationaalisesti.

Naisille teaniini sopii erityisesti silloin, kun kalenterissa on kiukkupäivät. Kyllä te tiedätte. Mikään ei onnistu, pää poksahtaa, ärsyttää, raivostuttaa ja tekee mieli paiskoa perhe hankeen. Ei ole tietenkään leikin asia kärsiä PMS-oloista, mutta kannattaa silti kokeilla, jos on kuukaudesta toiseen tukka takussa.

Voin ihan ammattillisesti sekä siviili-ihmisenä suositella teaniinin käyttöä. Se on turvallista, rauhoittaa ja keventää psyykkistä kuormaa ja tekee elämänhallinnasta hitusen helpompaa 🙂

Salimulkero

Bongasin eilen Iltalehdestä sotanorsutarinan. Riemastuin tietenkin, kuinkas muutenkaan. Halveksin ihmisiä, jotka käyttäytyvät jutussa esiintyvällä tavalla. En edes yritä ymmärtää noin huonoa käytöstä, vaikka muutoin pyrinkin aina tarkastelemaan teemoja ja ilmiöitä objektiivisesti ja eri kulmia kyyläten. Tässä asiassa olen ehdoton.

Salikiusaaminen on sellainen asia, jota ei pidä sallia eikä hyväksyä. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa ei pitäisi joutua kokemaan päänaukomista eikä kuvottavaa nolaamista. On sanomattakin selvää, että ihmisten ulkomuodon arvostelu on törkeää ja niin ala-arvoista käytöstä, että siitä pitäisi antaa välitön ja vakava rangaistus. Yksi tai kaksi lausetta voivat murskata ihmisen niin totaalisesti, että siinä ilkeämielistä tarinaa suusta sylkiessä sen kohteen elämä menee tuhannen palasiksi ja pirstaleiksi.

Emotionaalinen kipu on kovempaa kuin fyysinen. Se saattaa jäytää vuosikymmeniä hartioilla, heikentää elämänlaatua ja aiheuttaa käpertymistä. Verbaaliset avokämmeniskut eivät katoa välttämättä koskaan ja ne tulevat vaikuttamaan kaikkiin valintoihin ja toimintoihin. Se ei ole vain yksi sotanorsutuhahdus. Se on helvetin paljon enemmän.

Aika usein ylipainoinen ihminen on epävarma. Olo on hauras ja ainoa toive on, että saisi imeytyä salin seiniin ilman, että kukaan huomaisi. Toive siitä, että saisi olla rauhassa ja ilman katseita on todennäköisesti ainoa asia, joka on ajatuksissa, kun pitkän harkinnan jälkeen uskaltautuu salille tai jumpparyhmään. Siinä tilanteessa mulkero iskee. Se tulee kuin haaskalintu paikalle, ottaa arvioivan katseen, ylentää itsensä ja sanoo sen kaikkein rumimman asian. Senkin läski, yök. 

No, se oli sitten siinä. Kiitos ja hei.

Mulkerolle tulee tietenkin hyvä mieli iskusta ja se poistuu rinta kaarella tilanteesta, tyytyväisenä ja ylimielisenä. Mahdollisesti kintereillä kulkee vielä samanhenkinen tai ehkä useampikin. Siis en kestä noita läskejä. Pakko päivittää äkkiä Facebookiin, että salilla oli ihan hirveä sika.

Jessus soikoon ihmiset. Läskiä on maapallolla joka nurkassa, sitä on kaikkialla ja vaikka kuinka jumppaisi ja olisi fitness, niin siltikin kulman takaa tulee joku, jolla on reisissä suhinaa ja vatsassa parit poimut. OMG! Sitä ei pääse pakoon eikä sitä tarvitse pelätä. Ei edes mulkeron. Se ei tartu eikä aiheuta ulkopuoliselle vaurioita. Voi siis hengittää ja kulkea ohi ihan normaalisti. Ei tarvitse puolustautua. Voi olla hiljaa. Pitää olla hiljaa.

Sen sijaan, että tuijottaisi muiden muhkuroita tai tekemisiä, voisi katsastaa vähän sitä omaa elämää ja miettiä, että olisikohan siinä mahdollisesti jonkinlaista viilattavaa. Käytöstapaopinnot ovat todennäköisesti jääneet kesken ja kenties niiden saattamista loppuun voisi harkita. Äidille voisi myös kilauttaa ja kysyä, että onko varhaislapsuudessa opetettu sellaisia asioita kuin moraalikäsitys ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Ihan sellaisia pieniä juttuja siis.

Jos nyt joku jossain päin empii, että kehtaako lähteä liikkumaan ja voiko salille mennä pieruverkkarit jalassa ja ilman meikkiä, niin kyllä kehtaa ja kyllä voi. Yksikään mulkero ei ole sen arvoinen, että jättäisi oman käynnin väliin. Kenelläkään ei ole minkäänlaista velvollisuutta nöyristellä mulkeroiden edessä eikä tuntea epävarmuutta ja surullisuutta ❤ Niin ja ainahan sitä voi tuupata kumoon, jos joku rääpäle alkaa aukomaan päätään. Se etu meillä ylipainoisilla on, että fysiikan lakien mukaan massa määrää ❤

EDIT: en kannusta ketään väkivaltaan ja toisten tuuppiminen on ihan samanlaista p*rseilyä kuin päänaukominen. Ei siis kannata ottaa kirjoitusta ihan kirjaimellisesti.

Peace and love ❤

Hyvällä matkalla

En ole laihduttanut vuosiin. Tein aikoinaan muutosurakan ja saatoin sen sekä emotionaalisesti että fyysisesti loppuun asti. Pääsin projektissa tavoitteeseen ja jos olisin ollut järkevä maalissa, en olisi jatkanut rasvaprosenttijuoksua. Sen enempää en mieti menneitä, mutta arvostan itseäni siinä mielessä, että se varsinainen laihdutus on lopullisesti mennyttä. En laihduta enää koskaan.

Tällä hetkellä olen tavallaan toki laihdutusputkessa, mutta en suostu puhumaan mistään ”laihduttamisesta”. Lähinnä siksi, että laihdutus itsessään on jotain sellaista keskeneräistä, johon liittyy valtavasti komponentteja ja se on prosessi. Tämän olen jo kertaalleen käynyt hyväksytysti läpi enkä koe olevani uuden prosessin tarpeessa. Toki painoa pitää saada alas, mutta se ei ole laihduttamista. Noin periaatteessa siis.

Ajatus laihdutusteemasta aiheuttaa välittömästi negatiivisen kaamoksen. Siitä tulee mieleen tahtojen taistelut, mielitekorallatukset, parempien valintojen opiskelu ja samalla myös intensiivinen ulkonäkökeskeisyys. Se on laihduttamista.

Sen sijaan tämä metaboliamatka, jossa juuri nyt elän, perustuu siihen, että kunnioitan itseäni ja arvostan jokaista tekemääni virhettä. Kehoni on kaikin puolin kelvollinen ja mikäli ylipaino ei olisi terveydelle haitallista, en olisi laihdutuksen tarpeessa. En häpeä, en piilottele, en katsele virhekeskeisellä silmällä, en ahdistu kehoni levinneisyydestä enkä halua rangaista sitä mistään. Haluan sille vain ja ainoastaan hyvää.

Olisi niin helppoa inhota. Vihata niin, että tekisi nuoruusvuosien typeryyksiä ja joisi vain lämmintä vettä pillillä ja nälkiinnyttäisi itseään. Jumppaisi ponnari ojossa tuntikausia päivässä ja läähättäisi lenkkipolulla. Ihan kuin se muka toisi terveyden ja hyvinvoinnin.

Yhdenkään ihmisen ei tässä maailmassa kuuluisi hävetä omaa kehoaan. Se ei ole vartalon vika, jos toimii tyhmästi, vaan silloin pitäisi puuttua niihin turmiollisiin toimiin, joilla aiheutetaan pahoinvointia. Reidet eivät elä huonossa parisuhteessa, pakaroilla ei ole mitään tekemistä älykkyyden ja nokkeluuden kanssa eikä lepattavat käsivarret määrittele ihmisarvoa. Ei!

Sinä kelpaat. Minä kelpaan. Me kelpaamme ❤

its20all20about20which20way20you20look

 

Muistokeitto

Nysväsin aamulla keittiössä ja availin turhautuneena kaappeja. Jotain olisi syötävä, mutta jotenkin kaikki perinteiset aamueväät tökkivät. Siinä sen seitsemännettä kertaa laatikkoa vedellessä tuli yhtäkkiä mieleen ne ajat, jolloin olin Painonvartijoiden epätoivoinen aktiiviasiakas. Aikaahan tästä on jo yli 10 vuotta, mutta jostain syystä aivokurkiaisesta tulvahti tomaattikeittomuisto. Siitä se sitten lähti 🙂

  • 2 tölkkiä tomaattimurskaa
  • 1 litra vettä
  • 1 dl basmatiriisiä
  • 1 sipuli
  • 3 lehtisellerin vartta
  • 3 valkosipulin kynttä
  • 3 raastettua porkkanaa
  • tuoretta inkivääriä sietokyvyn mukaan
  • suolaa sopivasti
  • 3 tl jauhettua korianteria
  • chilijauhetta suun mukaan

Laita kattilaan kaikki muut paitsi riisi ja mausteet. Keitä lempeydellä puolisen tuntia tai niin kauan, että rehut ovat sopivia. Itse pidän suutuntumasta eikä kaiken tarvitse olla tasakoosteisen sileää.

Lisää riisit ja keitä vielä vartin verran. Mausta mieleiseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Riisileipäkuutiot on paistettu macadamiaöljyssä ja sopivat vallan hyvin keiton kanssa 🙂 Tuo ruma selleritupsu on säälittävä somisteyritys 😀

Parjattu peruna

Olen ollut joskus hyvinkin perunavastainen. Karppauskauden alussa tulin täysin vakuuttuneeksi, että peruna on aivan Perkeleestä. Menin nettikeskustelujen imuun niin hirveällä vauhdilla, että näin vain hiilihydraattipahiksia ympärilläni ja jatkoin itse tätä demonisoimista isolla äänellä. Kuvittelin olevani jotekin parempi ihminen, kun heitin hyvästit perunalle ja ilkuin ikävästi niitä, jotka nauttivat eivät olleet niin pottuvastaisia.

Takaraivossa on edelleen karppausheimon huutelut siitä, miten peruna on saattanut Suomen lihavaksi ja niitä pitäisi syöttää vain sioille. Tänä päivänä osaan onneksi nauraa sekä itselleni että muille koohottajille. Ja tiedoksi, että ei se peruna ole paha asia. Ei ainakaan niille, joille se ei aiheuta anafylaktisia shokkeja tai muutoin vain suolistokutinaa. Peruna on pop ❤

Aivan älytöntä kieltäytyä perunasta vain sen vuoksi, että se ei sovi jonkun ismin periaatteisiin. Älytöntä sekin on, että heimoveljeä, bataattia, roudataan pallon toiselta puolelta lentokoneella hypermarkettiin ja sitä pitää suosia vain siksi, että se nyt vain kuuluu tähän mun dieetti-ismiin. Ymmärrän, että vaihtelu on virkistävää enkä jeesustele lainkaan sen käyttäjiä. Lähinnä murisen tässä omille hölmöyksille, joita tuli tehtyä.

Peruna on oivaa lähiruokaa. Kotimaista, kotona tuotettua, suomalaista, perinteistä. Vielä kun tuuppaa omat sormet multaan ja kasvattaa kaikella rakkaudella satoa, ollaan jo laadukkaan ja eettisen evästämisen äärellä. Ei voi olla väärin.

Peruna on kelvollinen hiilihydraattilähde ja kaiken lisäksi siitä saa vielä kaupan päälle mm. kaliumia ja karotenoideja. Se on halpa ja monikäyttöinen täyte vatsalle 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aika monta tyyppiä mahtuu 200 grammaan 🙂

Monikäyttöisyydellä en tietenkään tarkoita nyt sitä, että perunasta saa ranskalaisia ja sipsejä. Saa toki niitäkin, mutta jokainen varmasti tietää, että terveysvaikutteisuus päättyy siihen, kun sipsipussi rapisee. Peruna on paljon muutakin kuin Estrella tai Taffel 😀

Tässä yksi helppo ja hyvä tapa valmistaa maukkaita perunoita.

  • perunoita ( yllätys )
  • suolaa
  • macadamiaöljyä
  • mantelijauhetta

Pese perunat. Asettele ne sievästi uunivuokaan. Viillä pintaan ruudukko ja sivele kevyesti öljyllä. Ripottele riittävästi suolaa ja lopuksi pieni hippunen mantelijauhetta. Paista uunissa niin kauan, että pinta on kaunis ja peruna pehmeä. Paistoaika riippuu tietenkin möllyköiden pulleudesta. Nämä tyypit olivat uunissa reilun tunnin 200 asteessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lidlistä luomua ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen uunia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uunin jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Komistukset ❤

 

Irtoliikunta

Käypä hoito-suosituksista löytyy liikuntaosio. Sinänsä oikein hienoa, että liikunnan merkitys on huomioitu kansallisesti ja terveydenhuollon ammattilaisilla on velvollisuus urkkia tietoa potilaan liikuntatottumuksista. Tähän asti aihetta on joko vähätelty tai jätetty huomiotta kokonaan. Jotenkin alalla on ollut pitkään sellainen suunta, että potilastyö perustuu sairauskeskeiseen räpläämiseen eikä niinkään ennaltaehkäisyyn tai holistiseen huomioimiseen.

Kaikkein omituisinta on kuitenkin se, että missä vaiheessa evoluutio on heittänyt volttia ja mennyt liikkumisen osalta aivan omaan monttuun. Kaikki kehittyy ja virheistä opitaan sukupolvesta toiseen, mutta elämän leppoistamisesta on tullut näköjään elämän jäykistämistä.

Liikunta on irrallaan arjesta. Aivan kuin oman kehon heiluttaminen olisi jokin ulkopuolinen tapahtuma, erillään kaikesta muusta elämästä. Aktiivisuus ei enää elä päivissä luontevasti.

Ymmärrän toki, että maailma on muuttunut. Tiedän, että 80-luvulla kaikki oli toisin ja blaa-blaa-blaa. Sitä en vain jotenkin käsitä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa. Miksi mukavuudenhalusta on tullut päämäärä?

Tämän päivän ihmistä kun ei saa sattua mihinkään eikä mikään saa olla haasteellista. Kaiken täytyy olla koko ajan kivaa ja pienetkin epämukavuustoimet aiheuttavat henkilökohtaisia tsunameja ja heikoksi heittäytymistä. Enkä nyt tarkoita tietenkään, että kipu jotenkin jalostaisi ja vastoinkäymiset veisivät elämänlaatua korkeammalle. Tarkoitan vain sitä, että elämään kuuluu ponnistelut ja parkumiset.

Irtoliikunta on tietysti nollaa parempi. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että arkiaktiivisuudesta tulisi elämäntapa ja oman kehon liikuttaminen olisi palkinto eikä rangaistus. Tässä vaiheessa syytän akkalehtiä siitä ajatuksesta, että jumppaamisesta on tehty rangaistus ja jokainen niitä lehtiä plärännyt tietää varmasti, miten monta tuntia joutuuu steppaamaan, että munkin kalorit kuluvat. Ah, miten kipeä kulma!

Liikuntaa on helppo lisätä. Peruspäivien lomaan saa sievästi askelia, kunhan vain aloittaa itsensä totuttamisen. Tavoitteellinen ehdollistaminen toimii varmasti ja hetken päästä sitä jo huomaa hiihtelevänsä reippaana, ilman minkäänlaisia murinoita. Epämukavasta tulee luonteva osa omaa arkea ja elämää.

Evoluutiolle nyt äkkiä keskisormea! F*ck you ja otetaan uusi suunta. Irtosuorituksista aktiiviseen arkeen. Noin, sehän kuulostaa kampanjalta 😀

Evolution_BACK

Keltaisen kapselin kyydissä

Sain tässä taannoin koekäyttöön PhenoCuria. Se on siis kurkumiinivalmiste, joka sisältää myös Boswellia Serrata -uutetta, fenyylialaniinia ja alfalipoiinihappoa.Valmisteen väitetään tehostavan immuunijärjestelmää ja vähentävän kipuja. Kapseli aamuin illoin ja elämänlaatu paranee?

No, en ole tutkija enkä näyttöön perustuvan tutkimustiedon meta-analyyseja tekevä akateemikko enkä oikeastaan ole yhtään mikään sanomaan mistään mitään. Sen kuitenkin tiedän, että helvetilliset nivelrikkokivut ovat todellisia ja niiden kanssa eläminen on joskus pelkkää painajaista. Pahimmillaan koipi on käyttökelvoton, kipu jäytää yöt ja päivät eikä mikään tunnu hyvältä. Hyvinä hetkinä pystyn kävelemään kohtuullisella volyymilla, tuntien kuitenkin polven jatkuvan läsnäolon.

Elän kipujen kanssa. 24/7 ja vielä pari tuntia päälle. Siltä se ainakin joskus tuntuu. Kaikkea olen kokeillut. Totaalilevosta kaukoparantamiseen ja opiaattimutkan kautta villahauteisiin. Kipu on ja pysyy. Tilanne on ollut samanlainen jo vuosia, edeten hiljalleen ja väillä voimistuen, välillä hiipuen. Läsnä se on ollut koko ajan.

En tiedä, onko kyseessä nyt plasebo vai mikä, mutta PhenoCurin kanssa on ollut helpompaa. Huomasin tänä aamuna koiralenkillä, että kävelin normaalisti enkä ollut tietoinen polvesta. Kaikki tuntui tavalliselta ja hetken jo ajattelin, että lähden juoksemaan hankeen ilosta 😀

Tämä on yhden naisen positiivinen kipukokemus. Jatkan käyttöä 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syrjäytymisloma

Keulin jo Facebookin puolella, miten olin innoissani koulutuspäivästä. Sisältö oli sosiaali- ja terveysalan ihmisille, aiheena haastava asiakas ja vuorovaikutus. Upeat ja oman ammattikuntansa ehdottomat huiput ( Hannu Lauerma, Raisa Cacciatore ja Totti Karpela ) olivat vakuuttavia esiintyjiä ja valtavan informatiivisen päivän parasta antia oli hämmästyttävä innostuneisuus, joka valtasi nuhjuisen ja ammattillisesti kriisiytyneen kehon. Ajelin kotiin täynnä tarmoa ja sellaista puhtia, jota ei ole ollut aikoihin. Tämä sama koohotus tuntui tarttuvan myös kaikkiin elämän osa-alueisiin eikä vain työtehtäviin 😀

Edelleenkin olen kuin varsa laitumella. Hieman hillitymmin ja koostuneemmin tosin. Koulutuksesta jäi käteen valtava määrä käytäntöön sopivia keinoja ja etenkin tunnesäätelytaitojen kertaus osui kuin nyrkki silmään. Olen tehnyt vuosikausia töitä psykiatrisella osastolla tunne-elämältään epävakaiden kanssa ja tunnesäätely on keskeisessä roolissa päivittäin. Sinänsä aihe ei ole irrallinen eikä liity vain psykiatriaan. Tunnesäätely kuuluu olennaisesti terveyteen ja elämänhallintaan, joten siksi se on hyvin tärkeä teema myös kaikenlaisessa työelämän ulkopuolisessa toiminnassa.

Työasioita tai mentaalivalmennuksen menetelmiä en lähde julkisesti avaamaan. Yleisellä ja kevyellä tasolla voin aihetta joskus hieman avata, mutta yksityiskohtaisemmat ja intensiivisemmät työkalut säästän palkkatyöhön. Tämä postaus ei tosin sisällä tarinaa tunnesäätelystä, koska koko kirjoituksen teeman piti olla se, että olen lomalla 😀 Tätäkään asiaa en nyt niin mainosta, mutta sen verran täytyy kuiskata, että loman teema on syrjäytyminen ja siksi blogi on hetken hiljaa.

Takataskussa on yksi äärimmäisen maukas proteiinipiirakka, jonka supsutan ohjeeksi jossain vaiheessa. Nyt ei ole sellaista fiilistä, että jaksaisin käynnistää kaulinta. Tärkeämpää on levätä, treenata, olla ja nauttia hiljaisuudesta. Sen verran on ollut vauhdikas syksy, että on syytä hieman himmailla hetki. Jaksaa sitten taas ottaa vastaan loppuvuoden haasteet ja hurjastelut.

Hyvää lomaa minulle, hyvää viikkoa sinulle ❤

Caras Ionut by Googlen kuvahaku :D

Caras Ionut by Googlen kuvahaku 😀