Aamupala

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Porkkanakakkupuuro

Bongasin eilen Instagramista Katarina Tunturin porkkanapuuron ja pitihän sitä itsekin sitten söheltää tyhjien kaappien kautta puuroa purkkiin. Aivan järkyttävän rumasta kuvasta huolimatta puuro oli erittäin maukasta ja täyttävää. Tästä ohjeesta riittää mielestäni kahdelle, koska sen verran tuntui olevan tuhtia, että puolet jäi lautaselle.

  • 1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
  • 4 dl vettä
  • 1 rkl chiasiemeniä
  • 1 iso porkkana
  • muutama rusina
  • 1 rkl kookossokeria
  • 1 rkl voita
  • 1-2 tl kanelia
  • suolaa maun mukaan

Heitä kattilaan vesi, kaurahiutaleet, rusinat, chiasiemenet ja raastettu porkkana. Anna hautua rauhanomaisesti 20 minuuttia. Lisää voi ja kookossokeri sekä kaneli. Lopuksi sopivasti suolaa, jotta ei maistu litkulle.

 

Jessus, että on ruma kuva :D

Jessus, että on ruma kuva 😀

Syömisen sietämätön keveys

En tiedä, voiko elämässä olla mitään sen hienompaa kuin ruokavapaus. Sitä kun on kuitenkin esiteini-iästä asti kikkaillut syömisien kanssa aina paastoista pussikeittoihin ja pölydieetistä raakaravinnon kautta hiilarittomaan ja sieltä pois. Koko aikuisiän olen ollut aina dieetillä. Joka saatanan maanantai on aloitettu laihduttaminen, joka aterialla tunnettu syyllisyyttä ja yritetty polttaa salaattilehtien energiamäärää tolkuttomalla jumppapumppaamisella. Syyllisyys on kulkenut mukana siitä asti, kun pentuna oivalsin sen, että syömisen voi tehdä mahdottoman vaikeaksi.

Syyllisyys. Siitä on ihminen tehty. Kaikesta on pitänyt tehdä syntiä, jotta se menisi jotenkin jakeluun. Ruoan kanssa pitää leikkiä, sen täytyy olla vaikeaa ja jollain tavalla paheellista. Ruoka ei saa maistua hyvälle, siitä ei saa tulla hyvä olo. Sen täytyy olla ikävää, kurjaa ja spartalaista.

Ihminen itse tekee asioista vaikeita. Yksikään vauva ei ajattele tissimaidon makrojakaumaa eikä rasvahappokoostumusta. Yksikään taapero ei mieti, että jääköhän kesän ensimmäinen jäätelöpallo reisille. Siihen kieroutuneisuuteen kasvetaan, se opitaan ja omaksutaan.

Jostain se ruokarallattelu tulee. Surullista on se, että se ei ole ohimenevää, vaan se jää elämään. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys vie mukanaan eikä siitä ruokaympyrästä pääse eroon. Kaikki ateriat sisältävän jonkun syyllisyyskomponentin eikä lihapulla ole vain lihapulla enää. Se on jotain sellaista, josta ei saa nauttia ja sen jälkeen pitää asettaa itselle rangaistus, koska ihminen ei koe ansaitsevansa hyvää. Ei saa olla tyyyväinen siihen oloon, että kupu on täynnä ja kehossa energiaa. Se ei saa riittää.

Joka päivä ollaan tyytymättömiä omaan kehoon, omaan riittävyyteen. Arvotetaan itseä sen mukaan, miten tiukasti noudatetaan ankaraa dieettiä ja mitä ankeammin syödään, sen parempia ihmisiä ollaan. Niin kenelle? Ei itselle ainakaan. Kenelle sitä kuria ja tahtoa halutaan osoittaa? Kenelle pitää todistaa, että on ottanut ruoasta ja syömishäiriöstä yliotteen?

Häiriintynyttähän se on, jos joka viikko täytyy aloittaa laihduttaminen ja aina olla jollakin supsutteludieetillä. Se on kipeää. Sekin on, jos syömisestä muodostuu liian vaikeaa ja terveyden saavuttamisen sijaan kapeutuu ja ajatuu häiriöimuun.

Tiedättekö, että siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi kaikki taistelut ja saavuttanut vihdoin sen tilan, jossa syöminen ei hallitse eikä se ole vaikeaa, alkaa elämä. Se tunne, kun voi joka aamu olla lempeä jättiläinen itselleen ja tehdä asioita rennolla ranteella, on jotain niin merkityksellistä, että jokaisen pitäisi asettaa se ensisijaiseksi tavoitteeksi hyvinvoinnin metsästysmailla.

Syömisen kuuluu olla helppoa. Sen kuuluu olla lempeää, rentoa ja raikasta. Sen kuuluu olla sellaista, että hyvät valinnat tulevat automaattisesti, ilman ähinöitä ja puhinoita. Se on letkeää, se on kepeää. Se kestää hulluttelut, se kestää satunnaiset pitkittyneet ateriavälit ja suklaakarkelot. Se kestää elämän ❤

11225082_980878425283573_7161128734369871257_n

Tämän aamun ateria. Treenin jälkeen keho kiljui ruokaa ja sitä sille annettiin. Kun on elänyt ne ajat, jolloin ketsuppi oli elämää suurempi synti, on aivan fantastisen hienoa ruikata ruokaan tuota punaista herkkua ilman, että se johtaa muuhun kuin hyväntahtoiseen hekotteluun ja siihen riemuun, että on oppinut ja mennyt elämässä eteenpäin 🙂

Puolukkapino

Banaanimunakas on helppo ja nopea eväs. Täyttää hyvin ja sen jälkeen jaksaa porskuttaa. Ainoa ikävä ominaisuus on se, että siihen kyllästyy helposti ja banaanin makeus saattaa joskus potkaista naamalle. Kirpeys ja vaihtelu tuovat apua hätätilanteeseen 🙂

  • 2 kananmunaa
  • 1 banaani
  • 0.5 tl psylliumia
  • 0.5 tl jauhettua kardemummaa
  • 0.5 tl kanelia
  • kourallinen puolukoita
  • ripaus suolaa
  • paistamiseen macadamiaöljyä/kookosöljyä/voita/ what ever

Muussaa banaani, lisää munat ja muut aineet. Paista joko munakas tai minilättyjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA