Aineenvaihdunta

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Lihavuuden tunne

Lihavuus on ihana teema ❤ Se koskettaa jollain hennolla otteella kaikkia ja jokaisella on mielipiteitä sekä itse lihavuuteen että sen häätämiseen. Keskustelut aiheen ympärillä ovat mielenkiintoisia ja etenkin ääripäiden keskinäinen sanailu on joskus jopa koomista seurattavaa. Toisaalla ollaan hyväksymässä valtavaa ylipainoa ja toisessa kulmassa kiljutaan vähärasvaisuuden etuja. Välimaastoon jää sitten kaikki muut muodot.

Sehän on tiedossa, että ylipaino on terveyshaitta. Näyttöön perustuvaa tutkimustietoa on niin valtavasti, että sitä vastaan on turha lähteä jankkaamaan. Ylipaino ei ole terveellistä, sairaalloinen lihavuus vielä vähemmän. That’s it.

Minä väitän tällä koko massallani, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei halua olla lihava. Se ei ole sellainen asia, jota tavoitellaan ja jonka perään kirjoitellaan motivaatiolausahduksia ja hastageja. Ei ole! Jokainen haluaa olla terveessä painossa ja virkeän energinen.

Lihava ihminen on aika usein onneton. Todellisia tuntemuksia saatetaan syrjäyttää korostamalla itsensähyväksymistä ja avointa otetta itseensä.

” Minä hyväksyn itseni ja olen onnellinen näin. ”

Onko se rehellistä vaiko harhauttavuuteen pyrkivää, se jää sitten yksilötasolla mietittäväksi.

Postasin eilen lihavuuskuvan Facebookiin ja Instagramiin. Vain ja ainoastaan siksi, että edes yksi kesäkoohottaja säästyisi samalta terveyshelvetiltä ja rauhoittuisi sen verran, ettei saisi kehoaan sekaisin. Samalla jäin miettimään omaa suhdetta lihavuuteen ja itseeni. Miltä se tuntuu? Miltä lihavuus tuntuu?

Lihavuuden tunne on jotenkin epämääräinen. Entisessä elämässä ylipaino merkitsi virhekäyttäymistä ja heikkoutta. Syyllisyys oli läsnä ja muutoksia yritettiin tehdä vihan voimalla. Fucking läski, hyi ja yök. 

Elämänmuutoksen myötä suhde ylipainoon muuttui tietenkin muuttuvan kehon myötä ja siinä vaiheessa, kun vatsapalikat kiilsivät kilpaa elinvoiman kanssa, koko lihavuuden käsite katosi. Se ei ollut enää läsnä. Se lakkasi olemasta. Terveyspommin saattelemana sekä paino että teema palasi elämään, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Ensimmäistä kertaa elämässä.

Erilaista oli se, että viha oli poissa. En inhonnut paisuvaa kehoa enkä syyttänyt sitä mistään. Yritin ja yritän edelleen taukoamatta miettiä keinoa, että saisin kehoni toimimaan ja takaisin käyttöön. Sen kehon, jonka eteen tein hävyttömän paljon töitä. Yksi virheliike aiheutti sen, että menetin otteeni sekä itseeni että terveyteen ja niitä sakkoja tässä maksellaan edelleen.

Tuntuu jotenkin kummalliselta, että pitäisi inhota itseään, vaikka onkin järjettömän paksussa kunnossa. Eihän se nyt helvetti soikoon ole reisien vika, että aluksen ohjaaja meni vetämään täysillä seinään.

Lihavuus tuntuu lempeältä. Sellaiselta ymmärtäväiseltä ja ratkaisukeskeiseltä. Se tuntuu siltä, että olen saanut valtavasti nöyryyttä, avarakatseisuutta, ongelmanratkaisukykyä ja periksiantamattomuutta.

Se ei tunnu vihalta, inholta, ällötykseltä, raivolta, itkulta, surulta, epävarmuudelta eikä rankaisulta.

Olen oppinut priorisoimaan terveyden kaiken toiminnan edelle ja saanut valtavasti elämänkokemusta, jota ei mistään muualta olisi voinut kirjatietona hankkia. Lihavuus on laittanut polvilleen, se on antanut turpaan monta kertaa ja se on myös nostanut taas pystyyn. Vahvempana ja määrätietoisempana kuin koskaan.

Lihavuus tuntuu haasteelta, joka täytyy selättää.

13321785_1114522321919182_1205617545792287920_n

Tämä on sama kuva, jonka jo laitoin jakoon eilen. Sillä erotuksella, että se on nyt mustavalkoinen 😀 

Matkailua, osa II

Metaboliamatkalle tuli pieni poikkeama viime viikoksi, kun olin Pariisissa mielenterveysretkellä. Meinasi seinät kaatua silmille ja olkapään kuntoutuskin ontui siinä määrin, että pieni irtiotto teki enemmän kuin hyvää. Taas on virtaa varressa niin paljon, että voisin laukata Turkuun ja takaisin 😀

Aineenvaihduntapommin tutkinta jatkuu. Reissussa huomasin, miten runsaalla kävelyllä ( keskimäärin viisi tuntia päivässä ) oli huonontava vaikutus. Kohtuus se on siinäkin, miten paljon kannattaa teputtaa menemään. Nilkat, pohkeet ja sormet turposivat eikä ollut minkäänlaista tarvetta käydä vessassa moneen päivään. Sinänsä ketään nyt ei kenenkään virtsaamistiheys tietenkään kiinnosta, mutta mainitsen sen kuitenkin aina metaboliakäsitteen yhteydessä. Tietämykseni ja koulutukseni mukaan ihmisen aineenvaihduntaan kuuluu oleellisena osana virtsaneritys 😀

Liiallinen koohottaminen ei siis ole tarkoituksenmukaista. Myöskään retken aterioinnit eivät olleet ihan sellaisia, joita olin ajatellut. Meillä ei ollut hotellimajoituksessa aamiaistarjoilua, joten olimme markettitarjonnan varassa. Nuukamatkan budjetti ei myöskään kestänyt ravintolakäyntejä, joten söimme hyvin halvalla sitä, mitä sattui löytymään. Mielenterveydellisesti tuo pihiretki oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, joten en koe, että poikkeama olisi ollut millään muotoa takapakkia. Toki olo on vieläkin turvonnut, mutta eiköhän tästä taas saada kiinni arjesta.

Merkittävin asia metaboliamatkalla on ollut muistaa syödä aamupala. On niin helppoa olla syömättä, koska ei ole nälkä ja huomio siirtyy aina niin helposti toisaalle. Tänäkin aamuna läpsin itseäni takaraivoon. Pyykkikori kiinnosti enemmän kuin yläkerran keittiötarjonta. Onneksi tytär tuli pyytämään puuroa, niin olin pakotettu siirtymään kattilan äärelle.

Se on jännä, miten helppoa on olla syömättä. Ei siis sen takia, että jotenkin kiusaisi itseään tai haluaisi olla syömättä jonkun syyn takia. Yksinkertaisesti kun ei ole nälkä, niin ei tule mentyä kaapille. Tässä se taistelu juuri piileekin, kun hormonihumpan keskellä nuo normaalit kehon signaalit ovat hävinneet, niin niitä täytyy hieman provosoida esiin. Missään nimessä tämä oman terveyden korjaaminen ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Se on jatkuvaa tietoisuutta, kuitenkin lempeällä otteella ja hyväksyvällä kulmalla.

Tämän päivän ensimmäinen ateria oli hyvin tavanomainen. Syön melkein päivittäin saman aamiaisen. Mahdollisesti ehkä siksi, että ateria ei tuota kipuja eikä mölinöitä, siitä tulee täyteen ja olo on energinen. Lisäksi verensokeri kiittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Energiasisällöllisesti tässä on kaikki, mitä minä tarvitsen aamuksi. Jonkun toisen tarpeet ovat erilaisia, joten en kannusta noudattamaan samaa kaavaa. Yksilöllisyys, you know 🙂

Kokonaisenergia:                 230 kcal

Proteiini:                              15 g

Hiilihydraatti:                       22 g

Rasva:                                   7.7 g

Kuitu:                                    5.7 g ( ilman salaatinlehtiä 😀 )

Päivän muut aterioinnit muotoutuvat sitten tämän aterian pohjalta. En suunnittele sen tarkemmin etukäteen syömisiä. Ainoastaan tuijotan kelloa, jotta en venytä ateriavälejä liian pitkikisi. Lähinnä taas siksi, ettei se normaali nälkä kerro mitään, kun sitä ei ole tai se on niin harvinaista. Sen kerran, kun keho murahtaa nälkää, ponkaisen välittömästi hellan eteen. Niin paljon sitä tunnetta rakastan ❤

Aamupalan lisäksi päivän kokonaisenergiamäärän tulee olla riittävä. On niin helppoa syödä liian vähän ja sitten märistä, miten aineenvaihdunta ei toimi ja olo on muhkea. Eihän se tietenkään toimi, jos keho ei saa riittävästi polttoainetta. Simple?

Syökää ihmiset, syökää ❤

Matkakertomus, osa I

Tutkimusmatka oman kehon hormonihyrrään jatkuu. Opin päivittäin uusia asioita sen toiminnasta ja teen merkityksellisiä huomioita. Tämä taival on tolkuttoman pitkä. Mitään äkillisiä ihmeparanemisia on turha odottaa ja jos nopeusajatuksella tähän prosessiin olisi heittäytynyt, olisin taas perä edellä puussa hyvin nopeasti. Päivä kerrallaan, ilman minkäänlaisia ulkonäöllisiä tavoitteita. Haluan vain ja ainoastaan, että keho toimisi edes hennosti normaalisti ja sen poukkoilut olisivat jollain tavalla ennustettavissa.

Sunnuntaina tuli pieni takapakki. Johtuen ikävistä uutisista, joita kuulin ja samalla kun emotionaalinen epävarmuus tuli taloon, katosi yöunet ja olemisesta tuli semistressaavaa. Tiedostin tämän heti. Priorisoin kuitenkin kuormittavuustekijän tärkeämmäksi kuin makrojakauman viilaamisen ja omat tarpeet työntyivät hetkeksi taustalle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muutaman päivän ajan olin uneton ja onneton, stressaantunut ja kiukkuinen. Verensokeri oli tuhottoman korkea, ruoka ei maistunut ja kroppa turposi taas tuttuun tapaan niin, että nivelet ovat taas pulleat ja kivuliaat. Orastava aineenvaihdunta sanoi taas heipat ja katosi kaukaisuuteen.

Tuo muutaman päivän nuhjuaminen ei kuitenkaan vaikuta prosessin jatkumiseen. Se ei ollut epäonnistuminen eikä mikään katastrofi. Se oli normaalia elämää. Kaikille ihmisille tulee vaikeuksia ja hetkiä, jolloin ei nyt niin olla nousukiidossa ja tärkeintähän on taas oppia niistäkin hetkistä.  Minä opin sen, että huonounisuus on helvetillinen kehä ja siihen tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ikäville uutisille ei myöskään mahda mitään, niitä voi kuitenkin oppia käsittelemään nopeammin eikä ole tarkoitus jäädä maantielle makaamaan.

Tässä metaboliamatkassa on jotenkin niin lohdullista se, että ei tarvitse käsitellä samanaikaisesti ruokariippuvuusteemoja tai tunnesyömisen ongelmia. Arjen valinnat kun ovat lähtökohtaisesti loistavia eikä suhde syömiseen ole ongelmallista. En kärsi minkäänlaisista himoista, tahtojen taisteluista enkä joudu stressaantumaan siitä, että mitä saa syödä ja mitä ei. Ne kaikki tuntemukset ja toimet on käsitelty jo vuosia sitten, jolloin aloitin terveystietoisen elämän ja hyvästelin sen vanhan ja turmiollisen ähkimisen.

Syöminen on helppoa. Se on luontevaa, vaivatonta enkä kuluta energiaani kaikenlaiseen rallatteluun ja himohyrinöihin. Olo on vapautunut ja kepeä. Matkan tarkoitus on hinkuttaa pilkkua aineenvaihduntaorientoituneesti ja hyvällä fiiliksellä. Kiukulla kun ei synny kuin kamalaa jälkeä 🙂

Tähän mennessä olen oppinut jo jotain. Tässä vaiheessa on tarpeellista korostaa sitä, että havainnot ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksia, ne eivät välttämättä toimi kenelläkään muulla eikä kenenkään pidä tehdä johtopäätöksiä tai minkäänlaisia oletuksia näistä huomioista. Olen aivan uniikki yksilö sairauksieni kanssa eikä kenelläkään ole minkäänlaista tuntumaa siihen, minkälaista hienosäätöä koko elämä on. Siltikin haluan tuoda näitä asioita esiin, jos edes nanosekunnin ajan niistä olisi jotain lohtua tai virikettä jollekin muulle 🙂

Stressi, uni, tunnesäätely

Elämän tulisi olla kuin oppikirjasta. Leppoisaa, hiljaista ja rauhanomaista. Ei poikkeamia. Tietenkään kukaan ei voi elää vakuumissa ja väistämättä tulee ontumisia eteen. Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa ja tietää omat heikkoudet ja tarttua niihin välittömästi.

Unen merkitystä ei voi korostaa koskaan liikaa. Se palauttaa, voimistaa ja rentouttaa. Stressin välttäminen kokonaan on mahdotonta, mutta ainakin sitä voi opetella hallitsemaan niin, ettei hormonit heilu ja aiheuta verenpaineen heittelyä ja sydäntuntemuksia. Kaikki fokus siihen, että tunteet eivät vie naista, vaan nainen määrää tahdin 😀

Säännöllinen syöminen

Perushuttua, mutta niin helposti unohdettavissa. Johtuen lähinnä siitä, että se ruoka ei ole ensimmäinen asia elämässä, joten kaikki muu melkein menee aina ohi. Toisekseen näläntunne on ollut vuosia hukassa, joten sekään ei herätä siihen, että olisi ateria-aika. Lisäksi kupu ei vedä samalla tahdilla kuin terveellä ja joskus esimerkiksi aamukahvi saattaa velloa vatsassa pitkälle päivään eikä siinä yksinkertaisesti pysty syömään mitään, kun olo on ähkyn tunkkainen.

Siltikin voin paremmin, kun syön säännöllisesti. Jotenkin tuntuu, että vessassa saa pomppia useammin ja ajoittain on jopa ollut viime viikkoina näläntunnetta. Se kertoo siitä, että on toimittu oikein ❤

Rauhanomainen liikunta

Verensokeri rakastaa aerobista liikehdintää. Se tykkää pitkäkestoisestä kävelystä, fillaroinnista, crossarin sutkuttamisesta ja hyvinä päivinä se peukuttaa myös intervellirykäyksiä. Bodaamisesta se ei pidä. Olkapään vuoksi punkerobodaustreenit ovat olleet jäähyllä yli kolme viikkoa ja se on kyllä näkynyt verensokerimittauksissa. Surullista, mutta tauti ei tykkää äijätreenaamisesta. Kokonaan en lihasharjoittelua suostu lopettamaan, mutta määrällisesti on vähennettävä. Kolme bodaustreeniä lienee maksimi, johon keho taipuu. Muutoinhan sitä voi silti loikkia aerobista verensokerin ehdoilla eikä liikkumista tarvitse siinä mielessä rajoittaa. Vain vähän muokata.

Makrojakauma

Tarkempaa määritelmää en tässä nyt avaa, mutta olen huomannut sen, että rasvansaanti on ollut suhteessa hiilihydraatteihin liiallista. Diabeteksen vuoksi en voi vedellä 300 grammaa hiilaria päivässä, koska on aivan mielenvikaista tuupata ampullitolkulla insuliinia kehoon, kun kroppa ei sitä siedä ja insuliinista tulee huono olo. Minkäänlaista karppaamista en kuitenkaan noudata enää ikinä, mutta grammojen kanssa on ollut säätöä ja edelleenkin mennään hiilaripitoisella setillä. Määrät vaihtelevat päiväkohtaisesti, joudun huomioimaan oman vireystilan, voimattomuuden tunnelmat, treenit, yöunet, kuukautiskierron ja tähdistön asennon. Ei ole siis yksinkertaista eikä yhtä ohjetta, jolla voisi mennä tasaisesti.

Proteiiniakaan ei voi munuaisen vuoksi vedellä tolkuttomasti, joten siihenkin on tehty muutoksia. Rasvan kanssa täytyy myös olla tarkka, jotta sitä tulee riittävästi, mutta ei liiallisesti kuitenkaan.

Vesi

Perusterve ihminen voi nauttia vettä huomattavasti rennommin kuin hormonimirkku. Tämänkin kanssa on melkoista kikkailua, ettei sitä tule litkittyä liikaa. Yleisestihän ajatellaan, että se ylimääräinen tulee kehosta ulos, mutta vammaisella tämäkään ei ihan toimi niin. Liiallinen vedenjuonti voi tarkoittaa sitä, että joko lorotan kaliumit kehosta ulos ja saan rytmihäiriöitä tai sitten se neste kertyy kroppaan niin, että iho repeilee ja joka paikkaan sattuu. Ei voi tietää ikinä kumpaan suuntaan mennään.

En hikoile, joten siinä mielessä ei tarvitse suhteuttaa nestemäärää siihen, mitä kehosta poistuu hikoilemalla. Parhaimmaksi olen havainnut sen, että juon pitkin päivää kohtuullisesti. En lomota puolta litraa kerralla, vaan suosin vedensaannissakin säännöllisyyttä. Määrällisesti tuntuu, että maksimi on 2.5 litraa.

Rauta

Kenenkään keho ei toimi ilman riittävää rautaa. Ei terveen eikä varsinkaan kilpirauhasvauroisen. Käytän kuuriluonteisesti rautavalmistetta ja tankkaan aina säännöllisesti muutaman viikon ajan. Tämä tuntuu toimivan sekä labra-arvojen että yleisvoinnin mukaan.

Solgarin rauta on sopinut itselle ja sillä teen näitä tankkauksia.

Suolisto ja ruokavalio

Mikään ruoka-aine ei tietenkään imeydy suolistosta, jossa on hätätilanne menossa. Sen myös tuntee melkoisena mylläyksenä, jos sillä alueella on jonkinlaista virhettä. Suoliston hyvinvointi on kaikkein tärkein asia ja sen paijaaminen on äärimmäisen iso asia.

Käytössä on tällä hetkellä boulardii, gluteeniton ruokavalio ( ollut jo vuosia ) ja glutamiini. Maitoa välttelen myös, lähinnä siksi, että suolisto mouruaa aika nopeasti maitoa vastaan, joten se tuntuu paremmalta olla ilman. Hera ei ole aiheuttanut ainakaan toistaiseksi myllytystä, joten se on oikeastaan ainoa maitotuote, joka on aktiivikäytössä. En kuitenkaan ole ehdoton maidon kanssa ja jos nyt jossain on tarjolla maidollinen ateria, niin en mylvi asiasta.

Sokeri tuntuu olevan aivan turmiollista. En nyt juurikaan sitä käytä arjessa, mutta satunnaiset sokerisuklaan puputtamiset näkyvät ja tuntuvat kehossa heti. Olo on välittömästi turvonnut, huonovointinen ja kaikin puolin kökkö, joten en näe järkeä siinä, että viettäisin aikaa irtokarkkisäkkien kanssa. Tämäkään ei tosin ole niin ehdoton asia. Voin ottaa juhlahetkessä sokerilla kuorrutettua tuotetta, en vaadi huomiota asian suhteen. Tiedän vain sen, että se ei edistä tätä metaboliamatkaa.

12651288_1030738233630925_6875246596157237629_n

Tässä tämän aamun ateria. Kasviksia, neljä valkuaista, yksi keltuainen, ketsuppia ( shit, siinä on sokeria 😀 ), pieni omena ja puolikas banaani. 

Tavanomaista ja riittävää ravintoa. Ei kikkailua, ei hifistelyä, ei paastoa, ei ismiajattelua. Helppoa ja normaalia ruokaa. Näillä mennään ja hyvältä tuntuu 🙂

Metaboliamatkalla

Olen 41-vuotias nainen. Näillä kilometreillä tietää sen, että kaikenlaiset affektien saattelemat päätökset ja ratkaisut eivät ole kestäviä eikä itseään kannata kiihdyttää nanosekunnissa yhtään mihinkään suuntaan. Tämä ajatus koskee kaikkia elämän osa-alueita. Niin treenejä, ihmissuhteita kuin omaa kehoakin.

Hetkessä eläminen on upeaa, mutta se on myös samalla uhka. Lähinnä siksi, että vastoinkäymisten edessä saattaa tehdä hetkellisiä hutilointeja, joita sitten myöhemmin katuu. Iän tuomaa viisautta on se, että ennen toimia hengitetään tovi ja katsotaan tilannetta objektiivisesti ja harkiten.

Olen saanut elää hetken omaa unelmaani vatsalihakset kimaltaen ja lenkkitossut viheltäen. Olen saanut pitää hetken kiinni siitä, mitä olen tavoitellut. Pääsin maaliin, josta sitten romahdin jonnekin monen vuoden piinaan. Romahdin siksi, että tein typeriä päätöksiä hetkessä eläen enkä kyennyt tutkimaan itseäni isolla silmällä.

Olin omassa kuplassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin treenit, dieetti ja minä. Me kolme muodostimme maailmankaikkeuden. Tuo kupla puhkesi ja fysiikka romahti. Minä romahdin. Maailmankaikkeus romahti.

Järkyttävästä terveysongelmasta on kontattu pystyasentoon. On menty taaksepäin, sentti eteen ja taas kaaduttu suoraan selälleen. Missään vaiheessa en ole antanut periksi. Aina kun olen ollut kumossa, olen möyrinyt ylös ja kiroillut. Nämä kaikki vaikeusvuodet ovat opettaneet sen, että valtavista virheistä on otettu opiksi ja nöyryys on tarttunut takaraivoon. Senkin olen oppinut, että olen vain yksi pieni ja mitätön rääpäle kaiken suuremman keskellä eikä itsellä ole juurikaan mitään sanottavaa kehon toiminnoille. Keho päättää, en minä.

Viikko sitten astuin vaa’alle. Painonnousu on ollut ihan valtavaa niistä hetkistä, jolloin keho katkesi. Olen huomannut leviävän varren väistämättäkin, mutta en ole käynyt tuijottamassa lukemia. Lähinnä siksi, että elämässä on suurempia murheita kuin sadat grammat.

Viime viikon lukema ei aiheuttanut affekteja. En tehnyt paastopäätöksiä enkä ajatellut treenaavani itseäni hengiltä. Eihän se nyt herrasväki sentään ole kehon vika, että se vinossa. Itse olen tämän kaiken terveyshelvetin aiheuttanut, joten syyllisiä oli turha siinä kilomäärää tuijottaessa etsiä. Minä olen pilannut itseni ja vain minä pystyn itseni korjaamaan.

Olen päättänyt selvittää tämän aineenvaihduntaongelman. Olen päättänyt saada painon laskemaan. Olen asettanut tavoitteen ja haluan sen saavuttaa. Vaikka siihen menisi 12 vuotta, niin periksi ei anneta. Tiedän valtavasti metaboliasta ja painonhallinnasta. Tiedän, ettei kyse ole mistään rakettitieteestä. On vain joku virhe valinnoissa, jota en nyt vielä oikein hahmota.

Tämä on tutkimusmatka. Fysiologiaan ja ravitsemukseen. Lepoon ja rentoutumiseen.

Ps. 1 viikko ja -1kg ❤

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani <3

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani ❤

Metaboliamatka

Yleisön ( eli yhden ihmisen pyynnöstä 😀 ) yritän vähän avata tätä metabolia-asiaa. Kaikki havainnot perustuvat vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin ja muutaman vuoden kyntämiseen. Toimet eivät edusta mitään eikä ketään. Vain kokemusperäisiä havaintoja, ei tutkimuksellisia viitteitä.

Normaalisti toiminut aineenvaihdunta riitaantui alustan kanssa siinä määrin kolme vuotta sitten, että se lopetti toiminnan täysin. Ensin kertyi nesteet kehoon, vatsantoiminta loppui, paino nousi nopeasti seisemän kiloa, sitten tasaisesti ylöspäin. Kroppa oli solmussa, kipeä, tukossa. Pahimmillaan painoa kertyi 28 kiloa. Nestelastin katoamisen jälkeen ylipainotila on edelleen noin 20 kiloa. Elpymiseen meni kolme vuotta. Ihan jo senkin vuoksi, etten suostunut uskomaan kehon viestejä ja suoraa palautetta. Yritin koko ajan enemmän ja yhä syvemmälle menin. Kaikki signaalit olivat sekaisin.

Yritin aivan kaikkea mahdollista. Siksi kai matka olikin melko pitkä ja työläs, kun ei ne perusasiat menneet jakeluun aiemmin. Heti, kun vointi vähän koheni ja mieli virkistyi, painettiin kaasua ja taas palattiin päivän tai parin päästä lähtökuoppaan vauhdilla. Alkuvuodesta 2014 tapahtui jotain merkityksellistä. Katatoniassa maatessa ja kilpirauhasen liikatoiminnan tuskissa ollessa nappulat menivät oikeisiin osoitteisiin. Muistan yhden hiljaisen helmikuun tiistain, jolloin tuijotin seinää sängyssä. Silloin se tietoisuus tuli. Rauhoitu nyt j*malauta! 

Sen jälkeen oli helppo päästää irti. Kaikista treenitavoitteista, vartaloajatuksista, epätoivosta, yrittämisestä ja kaikesta. Yhtäkkiä kaikki oli niin selvää, että paraneminen lähti käyntiin. Sinä päivänä ei tietenkään lähdetty mihinkään punkan pohjalta. Jatkettiin lepoa vielä kuukausi ja taisi siinä mennä toinenkin. Merkittävintä oli sen kaikkein oleellisimman oivaltaminen.

Rest in peace

Eihän kenenkään kroppa kestä meuhkaamista. Ei sitä, että vedellään 20 treeniä viikossa ja ollaan koko ajan menossa tai tulossa. Väkisinmakuupäiviä osui tietenkin jonkun kipu- tai kolotustilan takia elämään, mutta sellaista aitoa ja leppoisaa lepoa ei ollut moneen vuoteen. Lomallakin piti juosta aamuaerobista rantaviivassa ja pomppia pitkin kaupunkeja sykemittari ranteessa. Aivan järjetöntä. Huh-huijaa!

Lepo. Se on se kaikkein tärkein asia. Yöunet kuntoon, päiväunet ohjelmistoon, rentoilua, olemista, makoilua, hiippailua. Niitä tuntemattomia asioita otettiin käyttöön ja aika jännää, että se teki hyvää. Tekee edelleen. Mikään asia ei mene yöunien edelle eikä mikään asia mene myöskään omien tarpeiden edelle. Olen, möllötän ja makoilen aina, kun se vain on mahdollista. Ja onhan se mahdollista, kun tekee asiat mahdollisiksi. En tunne minkäänlaista syyllisyttä, että nautin pyjamapäivistä sängyssä enkä suorita mitään. Se tuntuu ihan järjettömän mahtavalta, kun antaa itsensä olla rauhassa ❤

Treenit

Niin rakas asia kuin tuo salimyllääminen onkin, niin siihenkin on otettu ihan uusi ote. Vähitellen lähdin tiputtamaan treenikertoja. Kerralla ei voinut sitä tehdä, kun emotionaalinen surutyö oli kesken. Samalla vähennystahdilla intensiteettiä laskettiin. Tai minä laskin, ei tässä monia ihmisiä ollut mukana. Ihan itse sai kaiken tehdä ja hyvä niin. En uskonut ketään, vaikka moni huutelikin ohjeita 😀

Treenitahti maltilliseksi ja kroonisesti sairaalle sopivaksi. Samalla hyvästelin kaikki tavoitteet ja otin lempeästi vastaan kuntoutusjumpat. Ei pakkotoistoja, ei ennätystehtailua, ei intensiivisiä vetoja, ei mitään raskasta. Vain hyvän mielen keppijumppaa, pienillä painoilla perusvatkausta. Melkoisen työn siinä sai tehdä, että päästi irti. Keväällä kiskaisin maasta 150 kiloa ja se oli oikeastaan jonkinlainen huipentuma. Sen päivän jälkeen oli helppo antaa periksi.

Tänä päivänä treenit ovat fiilispohjaisia. Salikäyntejä tulee keskimäärin 4-6 viikossa ja se tuntuu sopivalta. Ulkoilua sitten koiran kanssa lisäksi päivittäin, pidempiä lenkkejä fiiliksen mukaan. Sykemittarin olen kadottanut elämästä täysin enkä näe sen käytölle enää minkäänlaista tarvetta. Hauiskääntö onnistuu ihan hyvin ilmankin.

Lautasmalli

Kaikenlaisten ruokahoopoilujen jälkeen lautanen on tänä päivänä koostettu aika tarkasti edelleen. Ei niuhottaen, vaan huomoiden. Lähinnä siksi, että karppauskauden jälkeen tuntuu edelleen aika työläältä saada riittävästi hiilihydraattia kehoon. Kroppa huutaa välittömästi vastalauseen, jos tulee liian pitkiä ateriavälejä tai hiilarit ”unohtuvat”. Tunkkaisuus, hidastuminen, aineenvaihdunta stoppaa ja koko keho muuttuu nuhjuiseksi alustaksi.

Säännöllistä syömistä. Joka aterialla hiilaria, riippuen vähän verensokerista ja treeneistä. Keskimäärin varmaankin liikutaan jossain 150g tietämillä. Joskus vähän vähemmän, jos ei niin ole aktiivisuutta ja jos taas tulee tehtyä vaikkapa treeni sekä kävely, niin tämä huomioidaan sitten taas lautasella. Jatkuvaa tarkkailua, mutta ei pinna tiukalla. Hyvällä fiiliksellä, niin keho kiittää.

Proteiinia en niin seuraile enää. En ole pyrkimässä korkeammalle enkä treenaa enää massa-ajatuksella, joten aika yhdentekevää laskea grammoja. Kunhan ei ole nälkä, se riittää. Rasvaa syön maltillisesti. Lautaselle kun ei voi lisätä sekä rasvaa että hiilaria, jos aikoo mahtua maapallolle. Kroppa kiittää, kun se saa vähemmän rasvaa ja enemmän hiilaria. Mikään vähärasvainen tämä elämäntapa ei tietenkään ole, mutta en myöskään myllää voipakettien kanssa päivittäin.

Hiilareiksi olen valinnut riisin, perunan, satunnaisbataatin, hedelmät. Hedelmistäkin lähinnä vain banaani ja omena. Kaurapuuroa muutaman kerran viikossa ja marjoista nyt tietenkin tulee jonkun verran myös hiilaria. Rasvalähteinä macadamiaöljy, avokado, oliiviöljy ja ajoittain voi. Proteiinia saa luomuhaikusta, heraisolaatista, luomumunista, joskus lohesta ja/tai seitipaketista. Lintua vähän harvemmin lähinnä sen vuoksi, että etäisesti ällöttää ajatus tehotuotetuista eläimistä. Yksinkertaista, aika pelkistettyä, mutta tämä tuntuu hyvältä. Lisätään ja poistetaan asioita sitten sen mukaan, mikä on tarpeellista. Ei pidetä kiinni mistään aatteesta periaatten vuoksi, vaan ollaan mieluummin aatteettomia.

Yleiselämä

Kaikenlainen rentoilu on elämän viitekehys. En suorita, en ole ponnari tiukalla. Avoimesti, iloiten ja nauraen. Hyvä olo tuntuu joka puolella ja elämään on tullut valtavasti uusia nyansseja. Arvostan ja rakastan kehoani juuri sellaisena kuin se on. Olemme eläneet melko työlään historian ja tänä päivänä osaan olla kiitollinen kaikesta sille. En pyydä mitään enkä odota mitään.

Hyvinvointi on niin iso asia, että sitä pitää arvostaa. Itseä pitää arvostaa ja kun saavuttaa sellaisen tunnetilan, että tietää olevansa ihan huikea tyyppi, se virkeys ja voima näkyy myös kropassa. Saumatonta yhteistyötä ja riemumielin eteenpäin.

Oma metaboliamatka on saatettu hyvälle alulle. Otetaan se vastaan, mikä tulee. Ei kiirehditä ja nautitaan siitä, että kehossa on hennosti niitä normaaleiksi luettavia toimintoja, joita terveillä on. Ulkomuodolliset seikat ovat toisarvoisia ja jos amatsonin olemus aiheuttaa kanssaihmisille pahoinvointia, niin ojennan kaarimaljan kaikella rakkaudella 😀

stop-the-madness