Diabetes

Kesäkatko

Tämä postaus sisältää saman asian toistoa. Ihan vain siksi, että isoja mokia asioita täytyy jakaa ja niistä ei voi koskaan puhua liikaa. Niitä, joita terveysongelmaisen mummelin elämäntapahtumat eivät kiinnosta, voivat sulkea silmänsä nyt 😀

Siitä on melkein tarkalleen neljä vuotta, kun keksin yhdistää hulvattoman treenaamisen ketogeeniseen dieettiin. Kesä meni treenihuumassa, rasvan haihtuessa aamuaerobisten mukana. Olin kovassa kunnossa. Omasta mielestä en tietenkään missään optimaalisessa, vaikka vaatteet liukuivat päältä pois ja suoritustyky oli huipputasoa. Piti puskea eteenpäin vielä kovempaa. Syksyn viiletessä vointi alkoi tuntua tunkkaiselta. Kunto heikkeni, housut pullistuivat, olo oli aivan sysipaska. Kävin lääkärissä, joka sanoi vain lihavaksi. Olihan paino noussut ihan muutamassa viikossa seitsemän kiloa ja pojotti kovaa vauhtia eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut tarpoa edes salille katselemaan tyhjää tankoa, hakeuduin uudelleen lääkäriin, joka oli tarkkasilmäinen ja bongasi tuhoutuneen kilpirauhasen. Siitä se kaikki sitten lähti.

Kaksi viikkoa maltoin levätä. Lääkitys tehosi, energia alkoi palata ja tietenkin halusin treenata taas kovaa. Halusin myös saada kertyneet kilot pois nopeasti, joten siivosin ruokavaliosta pois kaiken sen, mitä siinä oli enää jälkellä. Paahdoin puolikuntoisena menemään, itkien ja pärskien. Syytin itseäni veltoksi ja laiskaksi, vaikka kroppa huusi lepoa eikä mäkijuoksua. Hetken se raasu jaksoi katsella menoa, kunnes keväällä taas olin niin poikki, etten päässyt sängystä ylös. Itkin ja ulvoin kokovartalokivuissa lääkärin luona ja tällä kertaa tuli tiukempi määräys pysyä vaakatasossa. Uskoin jälleen sen verran, että tossu nousi ja taas mentiin. Kovaa kyytiä tietenkin, kuka sitä nyt nysvätä haluaisi. Sehän on vain heikkouden merkki.

Tätä samaa ylä- ja alamäkitouhua on tehty viime vuodet. Aina, kun vauhti kiihtyy, painan pedaalin pohjaan. Sitten ollaan koomassa vaakatasossa, kunnes taas vointi kohenee ja matka jatkuu. Eihän kenenkään kroonikon vartalo kestä sitä, että meuhkataan vuodesta toiseen. Sehän menee rikki ja poikki.

Siinä tilanteessa ollaan nyt. Keho on katki. Se ei siedä tällä hetkellä mitään fyysistä rasitusta. Vointi vetää veteläksi ja puolikuolleeksi heti, verenpaineet nousevat, pulssi sahaa siellä ja täällä, verensokeri kiukuttelee ja emäntää huimaa ja heikottaa. Itsetutkiskelun kautta olen tullut siihen päätökseen, että treenit ovat nyt oikeasti jäähyllä. Todennäköisesti hyvinkin pitkään eikä vain viikonlopun yli. Edelleenkään en täysin hyväksy sitä, että pitää lopettaa se, mitä niin hurjasti rakastaa. Rationaalisena ihmisenä ymmärrän tietenkin sen, että mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä kipeämmäksi tulen. Tunnepuoli onkin sitten isompi kokonaisuus, mutta sille ei nyt anneta sijaa.

Olo on siedettävä, kun syke ei kohoa juurikaan yli sadan. Voin siis kävellä rauhallisesti, oikoa jäseniä hennosti, mutta minkäänlaista painoharjoittelua en voi tehdä. Vielä en ole hyvästellyt täysin suurta rakkauttani ja toivon, että pienimuotoisesti voin vielä joskus palata treenien pariin. Tällä hetkellä en vain voi enää rasittaa millään muotoa kehoa, jos haluan säilyä hengissä.

Terveys on kaikki, mikä ihmisellä on. Idiootit triplatreenit, jatkuva liike ja vouhottaminen tappaa hitaasti. Se laskee elämänlaatua, vie elinvoiman, tekee sairaaksi ja lopulta saattelee päivystyksen kautta monttuun. Kehoa ei ole tarkoitettu olemaan äärirajoilla. Sitä pitää kunnioittaa, sitä pitää arvostaa, sitä pitää rakastaa. Jopa niin paljon, että on valmis luopumaan.

Merkittävin asia on ollut oivaltaa se, että luopuminen ei ole sama kuin luovuttaminen. Kyse on kehorakkaudesta, siitä kunnioituksesta, että teen sille hyviä asioita ja annan sille mahdollisuuden levätä. Luovuttaminen olisi sitä, että muuttaisin makuupussin kanssa sohvalla ja joisin kaljaa koko kesän enkä enää koskaan tekisi elettäkään terveyteni eteen.

Lepo, lepo, ja lepo. Koko kesä levätään. En tiedä, mihin se johtaa, mutta tuskin ainakaan kovin turmiolle. Painoasioita en tässä vaiheessa mieti, eivätkä ne niinkään edes kiinnosta. Olen varsin sinut tämän 30 kiloa paksumman varren kanssa enkä ole vartaloahdistunut. Kesä tulee oikein kivasti myös laajalle levinneeseen kehoon. Tärkeintä on antaa sille runsaasti hellyyttä ja toivoa, että se vielä elpyy siitä edes kohtuullisesti toimivaksi kuljetusalustaksi. En vaadi mitään, en pyydä mitään. Vain olen ja lepään. Koko kesän ❤

Tätä koko kesä <3

Tätä koko kesä ❤

 

Mainokset

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Hormonielämä

Perusterveillä ihmisillä ei ole minkäänlaista tuntumaa siihen, mitä kroonisesti sairas saa kokea. Ja niin sen kuuluu ollakin. Aivan mahtavaa, jos ja kun ei ole riippakivisairauksia. Elämänlaatu on taatusti korkeampi, kun ei ole ylimääräisiä ja vastenmielisiä loiroja roikkumassa kintuissa. Sairaudet eivät ole tekosyy. On melkoista heikkoutta väittää, että kyl mä tiätsä muuten mut on tää tauti. Selväähän se on, että rajoitteet ja esteet ovat olemassa, mutta taudilla ratsastaminen on epäreilua.

Joskus pitää löytää kiertoteitä. Se saattaa olla satunnaisesti melko työlästä, mutta jos haluaa saavuttaa jotain, niin on tehtävä tuplasti töitä. Ajoittain ottaa päähän perusterveiden narinat elämän vaativuudesta, mutta hetken hengittelyn jälkeen tulee väkisinkin todettua, että ongelmien summa on aina vakio. Jos ei olisi hormonivammoja, niin sitten olisi muuten vaan m*lkku ihminen 😀

Ykköstyypin diabetes, kilpirauhasen vajaa-ja liikatoiminta ( ihan viikosta riippuen ) ja lisämunuaisten nuupahtaminen on melkoinen salaatti. Ei riitä, että yhden hormonielimen kanssa on kommunikointivaikeuksia, yhtäkkiä niitä onkin kolme ja lisää on tuulikaapissa odottamassa. Omahoito ja itsestä huolehtiminen nousevat merkittäväksi teemaksi. Ei voi puhua terveydestä tai sen hoitamisesta, mutta määritelmäksi sopinee se, että on vähemmän sairas.

Diabetes tykkäisi siitä, että eläisi vähähiilihydraattista elämää. Se kiittäisi kauniisti, kun saisi tyytyä vain perusinsuliiniin, ilman boluksia. Bolus, ei bonus, on siis insuliinipumpun kerta-annos. Basaali se perustavara, joka tulee ohjelmoituna. Hiilihydraattien nauttiminen johtaa automaattisesti siihen, että täytyy annostella insuliinia. Mitä enenemmän hiilaria, sitä enemmän inskaa. Right? Suuret määrät aiheuttavat takykardiaa, pahoinvointia, ämpärioloa ja mielipahaa. Ei puhettakaan, että voisi keulia karkkipussien kanssa tai mussuttaa siirappileivonnaisia. Eikä siinä mitään. En kaipaa konvehteja enkä kerroskiisseliä.

Metaboliaongelmat ( kilppari, lisämunuaiset ja mitä niitä nyt oli ) taas kiekuvat hiilihyraattien perään. Niin käsittämätöntä kuin se onkin, niin ilman hiilareita ei ole edes sitä vähäistä aineenvaihduntaa, jonka saa aikaiseksi kohtuullisella hiilarimäärällä. Kenenkään on turha tulla väittämään muuta. Tämä asia on tässä vuosien saatossa niin usein todistettu, että nokkaan tulee, jos aiheesta täytyy vääntää. Uhg! *väkivaltahymiö*

Sitten ollaankin taistelurintamalla. On täysin mahdotonta tietää, mikä makrojakauma palvelee sekä haimahommeleita että muita sisäelimiä. Aina on joko liikaa tai liian vähän. Aina joku elin suuttuu. Sitten siihen ravintorullaan kun vielä lisätään elämän muut haasteet, niin ollaan niin hukassa, että tekee mieli muuttaa Tukholmaan.

Perusterve ei tätä käsitä. Se ei tiedä, miltä tuntuu työntää reikiä sormiinsa kahdeksan kertaa päivässä eikä se tiedä sitä frustraation määrää, mikä ajoittain valtaa varren. Tekee sitä niin tai näin, niin aina on joku komponentti pielessä.

Joskus on hyviä päiviä. Silloin nautitaan paita auki elämästä, koska tiedossa on ne toiset päivät. Mikään ei ole pysyvää. Ei vointi, ei hormonit, ei elämä.

Joskus toivoisi, että voisi pistää aivot narikkaan ja saisi unohtaa kaiken. Voisi olla hetken terve ja kokea, miltä tuntuu olla normaali. Miltä se tuntuu, kun keho toimii suunnitellusti eikä näytä keskisormea koko ajan.

Synkkäähän se olisi, jos aina lanaisi ja uikuttaisi elämäänsä. Joskus se on kyllä ihan tarpeellinen toimenpide. Aikansa kun kyntää kaakelilla, huomaa yhtäkkiä, että eihän tässä nyt niin huonosti asiat ole. Ei ainakaan vielä.

Tänäänkin on hormonipäivä. Palvellaan kaikkia parhaan tietämyksen mukaan ja koetaan taas pettymyksiä. Samapa tuo. Ainakin tuntee olevansa elossa, kun on ongelmia 😀

 

6a00e5528309ac8834016760f409cf970b-500wi

No more karppaus

Keittiössä on hiljaista. Sillä välin, kun odottelen innostusta, voin taas jauhaa samoja vanhoja juttuja. Skipatkaa yli, sisältää toistoa.

En enää kilju, että terveys on kaikki, mitä ihmisellä on. Se tiedetään jo. Sekin tiedetään, että kaikenlaiset ruokapelleilyt ovat niin last seasonia. Tänä päivänä on paljon muodikkaampaa syödä hyvin ja laadukkaasti kuin punnita kaurahiutaleita ja banaanisiivuja. Hiilihydraattien parjaaminen on out. Omalla kohdalla siis. Naapurin ruokatapahtumat eivät kiinnosta.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin kerrataan vähän. Pilasin terveyteni  muutama vuosi sitten ketogeenisellä dieetillä ja hullulla treenaamisella. Aineenvaihdunta meni rikki ja poikki, tilalle tuli sisäelinpommi ja muhkeat muodot. Kolme ylikuntotilaa ja nyt vasta olen läksyni oppinut. En ota kantaa kenenkään makroravinnejakaumaan, muut saavat tehdä ihan mitä tahansa. Sen tiedän vain, että mitä itse en enää tee.

Hiilihydraatit

Olen lämmennyt hiilihydraateille. Monta vuotta pyristelin vastaan ja ylläpidin subjektiivista demonisointia. Tänä päivänä teen toisin. Lasken hiilareita automaattisesti. Sitä olen tehnyt vuosikaudet diabeteksen vuoksi. Siitä ei ole tarvetta päästä eroon. Taudista kun ei oteta lepopäiviä ja se seuraa saunaankin mukaan. Lasken, koska on pakko. En sen vuoksi, että nillittäisin liikasaannista. Tiedän ilman punnitustoimia taatelin sokerimäärän ja sen, paljonko tarvitsen insuliinia. Osaan hoitaa sen puolen. Silloin siis, kun muut hormonit ovat ojennuksessa.

Jossain vaiheessa kokeilin sitä, että lisäsin iltapalalle hiilaria. Ensin gramman, sitten toisen. Jännä homma, että unenlaatu parani välittömästi. Yölliset loikkimiset, levottomuudet ja epämääräiset mylläykset loppuivat. Monen vuoden jälkeen nukuin. Ja nukun edelleen. Tästä toimesta yksi piste 😀

Sitten mietin hiilarien sijoittamista treenien ympärille. Sattumalta kokeilin, mitä keho tykkää siitä, että kookosöljykahvin ja aminohappojen sijaan otankin kunnon aamupalan ennen treeniä ( treenaan siis aina aamulla ). Oho, sehän tykkäsi. Isolla peukulla. Huomasin jaksavani paremmin, rauta ei ollutkaan enää niin painavaa ja mikä merkityksellisintä, treenien aikana alkoi tulla hentoa tuntumaa hikoilusta. Tämä ylähuulen kostumattomuus on ollut parin vuoden aikainen ongelma. Aineenvaihdunta on ollut ja on edelleen niin onnetonta, että moneen vuoteen en ole hikoillut treenien aikana, vaikka ollaan vedetty millä tahansa maksimeilla tai saunapuku päällä. Ei, niin ei. Ei edes säälistä. Tästä tein johtopäätöksen, että hiilari ennen treeniä tekee sen, että niska kastuu ja olo on reipas. Taas yksi piste 😀

Seuraava piste tulee siitä, että syömällä säännöllisesti ja joka aterialla hiilaria, vointi pysyy pitkin päivää parempana kuin karppaustoimilla. Aineenvaihduntakin toimii hitusen paremmin. Ilman hiilaria sitä ei ole. Tässä vaiheessa karppikansa kohahtaa. Terveisiä vaan ja edelleen huomautan, että kyseessä on vain ja ainoastaan yhden naisen terveystutkimus.

Se, että tauon jälkeen taas aloittaa hiilarien syömisen, ei tarkoita karkkilaariin muuttamista. Se tarkoittaa sitä, että kiinnitän huomion tasapainoitukseen. Rasvan kanssa ei voi mässäillä, kuten karppausaikana. Jos päällystän ateriat öljykerroksella ja paistan itseni öljyssä, vointi menee väärään suuntaan. Tasapaino on se juttu. Nobel tänne, kiitos!

Suhteuttamalla syömisiä ja olemalla avomielinen, saatan parantaa itseni. Ei enää kalorivajeita, kilpirauhasen kiusaamista eikä muitakaan typeriä toimia. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten typerää on piiskata yskivää kilpirauhasta ja väsyneitä lisämunuaisia vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja miinuskaloreilla. Se on ollut tyhmää. Enää pitää toivoa, että keho antaa jossain vaiheessa anteeksi ja toimii taas yhteistyössä. En tiedä montako vuotta siihen menee, mutta maltan odottaa. Vointi on kuitenkin kohentunut niin huimasti, että toivoa on.

En hoe näitä samoja juttuja sen vuoksi, että odottaisin oikeasti mitään palkintoa. Toivon vain sydämestäni, että edes yksi ihminen säästyisi samoilta ongelmilta. Terveys kun on sittenkin edelleen kaikki, mitä ihmisellä on ❤

eat_all_the_carbs_by_rossijones456-d4ymif8

Toivo tuli taloon.

Terveyden menettäminen on vähän sellainen asia, että sitä ei ymmärrä kuin vasta siinä vaiheessa, kun on vuodepotilaana. Silloin, kun vointi on niin huono, ettei voi kuin itkeä, toivoo kuolemaa. Ihan vain sen vuoksi, että tuska loppuisi. Ei siksi, että haluaisi kuolla kuolemisen vuoksi. Holistinen heikkous ja pahoinvointi kipuineen on jotain sellaista, jota ei kovin monelle toivo. Tunne-elämä katoaa täysin. Kykenee vain olemaan tietoisesti läsnä tuskassa. Jossain vaiheessa loppuu kaikenlainen ajattelu. Elämä muuttuu odottamiseksi. Paremman olon odottamiseksi.

Se pieni voinnin koheneminen, joka tapahtuu, on aivan valtavan suurta. Se tuntuu samalta kuin päästäisi varsan kevätlaitumelle. Edelleenkään ei tehdä mitään eikä todellakaan juosta niityllä. Ollaan ja hengitellään. Sen verran helpommin, että toivo on tullut taloon. Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Niinhän se menee. Tänään on elämää ja toivoa. Huomisesta en tiedä, mutta mitäpä siitä. Tärkeintä on olla tässä hetkessä ja juuri nyt ilman kipua, itkua ja tuskaa.

Toivo, tuo mahtava voima.

Tarpeettomien asioiden murehtiminen, mitättömistä valittaminen ja kaikenlainen narina jostain työmatkaruuhkasta tuntuu niin häpeälliseltä. Jos kykenisin, laittaisin pääni pensaaseen ja pyytäisin universumilta anteeksi. Sitä kummasti unohtaa arjen touhuissa sen, että miten pieni ihminen oikeasti on. Terveys kun menee, niin siinä menee kaikki. Yhtäkkiä niillä kiukkua aiheuttavilla asioilla ja muiden virhesuorituksilla ei ole mitään väliä. Niitä ei ole. On vain oma pahoinvointi.

Toivoisin, että tämän jälkeen osaisin arvostaa entistä enemmän perhettä, itseäni ja elämää. Niitä matelevia autojonoja, ylätaljaa nyhertäviä kanssatreenaajia, hiljaa puhuvia ihmisiä, raivostuttavia FB-statuksia, kirjoitusvirheitä ja monia muita vääryyksiä.

Toivon, siis olen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKuva otettu viime kesänä Auschwitzissä. Sielläkin oli aikoinaan toivoa.

 

Hetki hiljaa

Labra-akka on nyt niin huonossa kunnossa, että blogi ja Facebook hiljenevät hetkeksi. Vointi on mennyt parin viime päivän aikana niin onnettomaksi, että ei enää onnistu edes pystyasento. Vaakataso on ainoa, mihin kykenee. Kilpirauhasarvot ovat sekaisin, samalla on myös verensokeri villillä päällä. Tukitoimet eivät ole auttaneet ja eilinen tajunnan menettäminen kertoi itsellekin sen, että nyt on oikeasti vakava tilanne.

Tiedä sitten, onko tämä kuolemaksi vai ei, mutta periksi ei anneta 😀 Toivottavasti vointi tasaantuu pian, jotta pääsee nauttimaan alkavasta keväästä, elämästä, treeneistä ja töistä. Siitä ihanasta perusarjesta, jota osaa arvostaa kuolinvuoteella. Arki, mikä ihana asia ❤

Voikaa hyvin ihmiset ja pitäkää hyvä huoli itsestänne. Terveys on kaikki, mitä ihmisellä on.

tumblr_mcofxeEcel1r4i460o1_1280