Dieetti

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Dieettinotkahdus

Kuusi viikkoa dieettiä meni kuin oppikirjoissa. Tuli loma, joka ei mennyt niinkään suunnitelmallisesti. Epäsäännöllistä syömistä, makrojen epätasapaino, liiallista rasitusta. Loma itsessään oli ihana, mutta dieetin ja aineenvaihdunnan kannalta ei niinkään. Paino hieman nousi, mikä nyt ei ollut millään tavalla hätkähdyttävää. Olo oli hyvinkin nesteinen, kun saavuin kotiin. Odotin, että se tunkkaisuus lähtisi kunnon yöunilla ja normaali arjella. Parisen päivää tässä nyt odotellessa voin vain todeta, että jumissa ollaan edelleen.

Raajat ovat turvoksissa. Silmäpussit estävät näkyvyyden ja nilkkojen tuttu paisuvaisuus on tullut takaisin. Pohkeet ovat yhtä pölkkyä varpaisiin asti. Aineenvaihdunta tukossa, ateriat eivät etene vatsasta mihinkään ja annoskoot ovat väistämättä pienentyneet. Vatsa ei vedä ja on vaikeuksia saada syöytyä riittävästi. Lisäksi verensokeri on saanut omituiset hepulit ja menen matalilla arvoilla koko ajan. Hiilareita on pakko ottaa silloin, kun verensokeri näyttää kahden lukemia. Ei paljon kysellä, että mitenkäs makrojen kanssa menee.

Tästä takapakista huolimatta olo positiivinen. Tiesin tähän projektiin lähtiessä, että tulen kohtaamaan vaikeuksia ja alun onnistumisen jälkeen jotenkin osasin odottaa avokämmenen iskua. Tämä on niin tätä. Ongelmissa rypemistä ja ainaista kompuroimista. Siihen on niin tottunut, ettei kannata kiihtyä tai heittää hanskoja tiskiin. Se kun ei edistä eikä auta asiaa.

Positiivinen tunne oli tänä aamuna se, kun pyykkiä lajitellessa kuulin yhtäkkiä jylhän kuminan keskivartalosta ja oivalsin sen johtuvan nälästä. Fiilistelin hetken tuota vuosia kadoksissa ollutta tunnetta ja kipitin puurokattilan äärelle. Se oli osoitus siitä, että jossain siellä turvotuksen ja tunkkaisuuden takana on olemassa aineenvaihdunta ❤

Homma etenee samalla suunnitelmalla kuin ennenkin. Ainoastaan vähennän nyt treenejä hetkeksi ja pidän vaikka kokonaan taukoa. Olettaisin, että loman aikana koohotetut kilometrit ovat olleet liikaa vammaiselle keholle ja tämä stoppitila saattaa johtua siitä, että keho kaipaa lepoa. Sitä tuli kuitenkin stepattua päivittäin viitisen tuntia vaihtelevalla intensiteetillä, joten viikon vouhotus näkyy ja tuntuu väistämättä.

Puntarilla en ajatellut käydä nyt hetkeen. Ihan vain siksi, että sen kyllä tuntee sitten, kun aineenvaihdunta taas hyrähtää liikkeelle. Turha sen puntarin päällä on pompata vain todetakseen, että onpas tuhti tunnelma. Sen tietää kyllä ilman lukemiakin 😀 Eikä se vaaka oikeastaan ole merkittävässä roolissa muutoinkaan, ainoastaan mittari sille, että teenkö asiat oikein ja toimiiko metabolia. Ulkonäölliset seikat kun eivät ole tärkeitä. Ainoastaan se, että keho toimisi toivotulla tavalla.

Kyllä se tästä taas iloksi muuttuu. Elämään kun kuitenkin kuuluu erinäiset joustot ja notkahdukset, joten olisi energian ja elämän hukkaamista, jos nyt tämän takia pillittäisi ja sättisi itseään. Aivan yhtä ihana ok olen näillä turvonneilla sormillakin 😀

Kuvituskuvana otos Chamonixista. Ihan vain siksi, että maisemat olivat huumaavat ❤OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Läskipäivitys

Yksikätinen tervehdys! Olkapääni operoitiin torstaina ja siitä asti on oltu raajarikkona. Pari päivää olin niin kipeä, että ulisin ja itkin vain vuolaasti. Eilen oli jo parempi päivä ja tämä aamu avautui jo huomattavasti helpompana. Se on niin vaikeaa asettua toipilaan rooliin ja yrittää muistaa oma rajallisuus. Pienetkin virheliikkeet kädessä aiheuttavat himmeän kipukokemuksen.

Kävin eilen salilla. Kävin siis, en juurikaan tehnyt mitään. Kävelin ylämäkeä matolla, vemputin perää laitteissa minipainoilla ja fillaroin. Sellaista pientä liikettä, jotta verensokeri ei ihan hullaannu. Se kun ei tykkää nysväämisestä, joten liikettä on oltava joka päivä.

Helmikuun puoliväliin pitäisi tässä nyt sitten kuntouttaa itseään. Onneksi on niin liikuntaorientoitunut ihminen, että fyssarin jumppaohjeita tekee mielellään. Vähän on opettelemista tosin siinä, että kaikkia liikkeitä ei vain pysty vielä tekemään ja turhautumisen määrä tuntuu olevan joskus aika huipussaan, kun raaja ei vain taivu ja kipu tulee vastaan. Pitäisi muistaa se hidas eteneminen 😀

Leikkauspäivänä koin melkoisen järkytyksen. Kävin vaa’assa ja edellisen mittauksen ( olisikohan vuosi sitten ) jälkeen paino on noussut 12 kiloa! Toki olin sen tiennyt, että viime kauden toppa-asu pingotti, mutta että ihan noin paljon. No, shokki meni ohi nopeasti ja sen sijaan, että olisin siinä leikkauspaita päällä aloittanut ankaran paastodieetin, päätin tutkia tarkemmin arkiruokailua. Edelleenkin syytän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja onnetonta aineenvaihduntaa. Syytän siitä, että en voi syödä juurikaan mitään ilman, että kaikki jää kehoon kiinni. En hikoile treeneissä, en saunassa, en missään ja kehoon kertyy kaikki kuona-aineet. Mikään ei tule ulos. Kropassa on kestoturvotus ja aina on pöhöttynyt olo.

Painonnousu on ollut siitä asti aivan valtavaa, kun kilppari räjähti. Jotenkin tuntuu niin julmalta elää sairaassa kehossa ja vaikka kuinka elää terveellisesti ja hyvin, niin silti kroppa laajenee ihan pyytämättä. Se on väärin 😦

Tarkkailen tässä nyt ruoka-annoksia, lasken energiamääriä ja tutkin syömisiä. En vain vielä tässä vaiheessa osaa tarkentaa, että missä se virhe oikeastaan on. Jossain se toki on sen veteleän aineenvaihdunnan lisäksi. Aikaahan tässä nyt on miettiä ja tutkia makrojakaumaa ja grammamääriä.
Tiedän, että kilpirauhasen vittumainen vajaatoiminta asettaa melkoisia haasteita laihtumiselle. En enää tavoittele vähärasvaista kestokuntoa ja vaikka olenkin sen saanut kokea, niin silti ainoa toive on vain se, että saisin pudotettua painoa 20 kiloa terveyden vuoksi. Tolkuton läskistyminen kun on terveydelle niin haitallista, että se on ainoa syy pyrkiä siitä eroon. Insuliinin määrä on noussut samaa tahtia painon kanssa ja mielelläni parantaisin herkkyyttä laihtumalla. Kunhan vain tietäisin, että miten se onnistuu.

Minkäänlaista dieettiä en siltikään aloita. En ole laihdutuskuurilla enkä laihduta. Viilaan vain jo hyviä elintapoja sen verran, että käyrä lähtee laskusuuntaan. En ansaitse kuritusta enkä vihamielistä kohtelua. Ansaitsen vain ja ainoastaan parasta mahdollista huolenpitoa. Minulta minulle ❤

 

Tavoitteellinen tammikuu

Jaahas. Se on sitten taas se aika, jolloin tehdään mahtipontisia lupauksia ja tammikuuhun työnnytään varsi täynnä muutosvoimaa ja valtavaa energiaa. Pidän tästä ajasta ❤ Juuri siksi, että innostuneisuus tarttuu ja on hienoa seurata sivusta ihmisen mielen mutkaisuutta ja kiemurtelua.

Olen äärimmäisen onnellinen kaikista niistä terveyslupauksista- ja yrityksistä, joita ihmiset tekevät. Vielä enemmän olen riemuissani onnistumisista ja pysyviksi jääneistä muutoksista. Ilman yrittämistä ei tietenkään tapahdu mitään. Sehän on selvä. Jokainen ansaitsee kannustusta, onnistumisia ja tsemppiä. Urputusta ja lässytystä saa ihan pyytämättäkin, joten sitä on turha tarjoilla kenellekään.

Aivan hurjasti siis intoa ja iloa teille, jotka tammikuussa aloittavat jonkinlaisen projektin ❤ 

Tammikuu on tietysti mielenkiintoista aikaa kaikin puolin. Juuri sen kollektiivisen energian vuoksi. Itse en ole enää vuosiin aloittanut minkäänlaisia laihdutustemppuiluja enkä ole muuttamassa elintapoja mihinkään suuntaan. Olen sen muutoksen tehnyt aikoinani ja tänä päivänä saan olla vapaa kaikista dieettikiemuroista ja aamuaerobisista. Tammikuussakin on siis helppo hengittää. Tietysti näin läskinä ihmisenä sosiaalisen ja nonverbaalisen viestinnän paine saattaa tuntua takaraivossa ja ulkopuolisen silmin on helppo ajatella, että kyllä kannattaisi emälihavan laihduttaa. Niin kannattaisi, kyllä. En tosin tee sitä tänäkään vuonna. En lupaa mitään mitään enkä edes ajattele lupaavani. Ei tarvitse.

Siksi ei tarvitse, että tiedän tasan tarkkaan, minkälaisen terveyshelvetin olen elänyt. Näen ne vauriot joka päivä ympärilläni ja tunnen edelleenkin kipuina ja huonovointisuuden hetkinä. Tiedän, miltä kehossa tuntuu. Siitä huolimatta en inhoa itseäni. En tammikuussa enkä yhtenäkään maanantaina. Arvostan niitä hetkiä, jolloin keho taipuu hyvään treeniin ja tunnen aineenvaihdunnan hyrinän. Arvostan myös niitä päiviä, jolloin raajat ovat kivuliaat, keho turvoksissa ja sydämessä rytmihäiriöhumpat. Arvostan siksi, että osaan olla kiitollisen nöyrä.

Kaikkein tyhmintä on tuhlata elämäänsä prosessielämään. Sellaiseen, jossa koko ajan on joku missio menossa. Tietenkin terveystavoitteiset muutokset on tehtävä, jos haluaa saavuttaa jotain. Joskus näitä yrityksiä tarvitaan useita ennen sitä lopullista onnistumista. Se on kuitenkin jollain tavalla väärin, että kuukaudesta toiseen yritetään karkkilakkoja ja vuodesta toiseen vihataan sitä omaa kehoa niin valtavalla voimalla, että muu elämä jää toisarvoiseksi ja vartalokeskeisyydestä syntyy kaikkea toiminta ohjaava teema.

Ristiriita on siinä, että täytyy yrittää, mutta ei kuitenkaan koko elämää. Right?

Näissä toistuvissa yrityksissä lienee se ongelma, että niihin lähdetään väärällä varpaalla. Mennään sillä ajatuksella, että kuukaudessa muututaan vähärasvaiseksi salipirkoksi ja ankeuden kautta saavutetaan jotain sellaista, joka ei ole pysyvää. Eihän elämän oikeasti pidä olla ankeaa. Sen pitää olla sellaista, että valinnoista syntyy kepeä elämäntapa eikä jokaisen kauppareissun kohdalla tule pulla-ahdistusta.

En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitella, että vartaloahdistuksesta ja ruokarallatteluista voi päästä sellaiseen tilaan, jossa kaikki valinnat ovat luontevia ja rauhanomaisia. Tänä päivänä on aivan uskomattoman hienoa olla vapaa kaikista pakkoajatuksista ja vartalo-oksennuksista. Totaalinen muutos on siis mahdollinen, jos vain siihen uskaltaa tarttua.

Tammikuun muutosajatukset ovat siis virkistäviä. Samalla kuitenkin on hyvä miettiä, että ovatko ne sellaisia suunnitelmia, jotka sisältävät järkeviä toimintoja ja joita voi fantasioida noudattavansa loppuelämän. Jokainen tietää, että kaalikeitolla laihtuu ja olo muuttuu kapeammaksi, mutta poistaako se haisusoppa itseinhoa ja kehokeskeisyyttä? En usko.

Järkevää vuodenvaihdetta kaikille ❤

Ylös ja eteenpäin!

Sisältää henkiökohtaista urputusta. Ei siis reseptiä eikä muutoinkaan virkeää tarinaa 😀

Olen moniongelmainen. Sisäelimet ovat solmussa, keho sekaisin, mikään ei toimi ja koko ajan tulee turpaan. No, perinteistä suomalaismeininkiä. Olisi niin helppoa heittäytyä maahan, jäädä sinne ujeltamaan ja odottamaan, että muut hoitavat ja järjestävät kaiken kuntoon. Persoonallisuuden rakenne ei kuitenkaan mahdollista tätä, joten on vain noustava ylös ja aloitettava taas puhtaalta pöydältä. Jälleen kerran, jotta voi taas sitten hetken päästä olla sairaalahoidossa ja miettiä, että mikäs se seuraava kortti sitten onkaan.

Ei riitä, että on ykköstyypin diabetes riippakivenä. Sen seuraksi sain, itse tosin aiheutettuna, kilpirauhasen vajaatoiminnan ja lisämunuaisten tilttaamisen. Kaikenlainen stressi, myös siis treenistressi, aiheuttavat sen, että keho pistää kaikin puolin vastaan. Näiden kolmen kanssa kimppailessa kaiken täytyy olla hyvin suunniteltua eikä virheisiin ole varaa, koska rangaistus on vakava ja välitön. Joskus kuitenkin tarkkaavaisuus katoaa ja siitä seuraa sitten verensokerin hepulilaukka, verenpaineiden sekoilua, kehon turpoamista, nivelkipuja, huonovointisuutta ja rytmihäiriöitä.

No, eihän se riitä vielä. Viime kesänä sain munuaiskiviä ja niiden kanssa eläminen oli sellaista helvettiä, ettei mitään järkeä. Tietenkään tuo munuainen ei ole elpynyt ja se on nyt suurentunut sekä virtausongelmainen. Kiviä muodostuu koko ajan, niiden aiheuttamat liikehdinnät tuottavat kipua ja siitä syntyy taas stressiä ja edellä mainittu kolmikko kopauttaa heti otsalohkoon. Neljän ongelman kanssa eläminen on siis hyvin haastavaa.

Ihmisillä on toki ongelmia. Kaikilla on niitä ja jotkut ovat isompia ja toisen pienempiä. Subjektiivisesti kaikkien ongelmat ovat isoja enkä ole sellaisessa asemassa, että voisin mitenkään arvottaa niitä järjestykseen. Tiedän vain sen, että omat vaivat ovat hankalia, uuvuttavia ja joskus ihan itkettäviäkin. Myönnän, että joskus tekee mieli heittää lapaset maahan ja parkua niin, että männyt kaatuvat. Hetkellisesti se helpottaa ja sittenkin onkin taas jatkettava.

Mössöilyyn ja lössöilyyn ei ole varaa. Koko ajan täytyy olla tietoinen tapahtumista ja kehon signaaleista. En pääse koskaan lomalle sairauksista ja vaivoista. Ne tulevat saunaan ja sänkyyn mukaan. Lentokoneeseen ja leirinuotiolle. Jokainen liike, jokainen suupala ja jokainen teko on ajateltava ennakkoon. Tulee tasapainoilla monien tekijöiden kanssa, olla läsnä koko ajan. 

Haluan, yritän ja teen parhaani. Aina se ei riitä ja vaikka kuinka yrittää, niin silti epäonnistuu. Eihän kukaan jaksa tauotta sellaista. Skebelin seassa on oltava myös onnistumisia. Niin vahvoja, että ne nostavat ylös ja eteenpäin. Kaikkein palkitsevinta on se, että tietää tehneensä töitä pienen edistymisen eteen. Kukaan ei ole ohjannut eikä opastanut, vaan kaikki työ on tehty itse. Se on se, joka on voimavara.

Myös tänään. Tänäänkin tiedän tekeväni oikeita asioita. Tiedän, osaan ja onnistun. Se on voimaa.

Moniongelmaisena eläminen on osoittanut sen, että vähemmän tärkeillä asioilla ei ole oikeasti merkitystä. Ei kiinnosta, mikä on kevään trendihuulipuna eikä kiinnosta se, ovatko reidet taas levinneet. En kuluta aikaani tutkimalla ryppyjuonteita enkä varsinkaan käytä elämääni siihen, että inhoaisin itseäni. Sehän se tästä vielä puuttuisi, että olisin virhekeskeinen ja vartaloahdistunut. Ei, sellaiseen ei ole energiaa.

Näiden kaikkien terveyskolhujen seurauksena voin silti sanoa eläväni onnellista ja tasapainoista elämää. Joskus uuvuttaa, mutta niin myös perusterveetkin ontuvat joskus. Sairaudet toki määrittelevät elämän, mutta onneksi voin olla osallisena tässä tapahtumassa ja vaikuttamassa siihen, voinko huonosti vai edes olosuhteisiin nähden kohtuullisesti.

Minä vaikutan. Minä teen elämästäni mielekästä. Toivottavasti myös sinä teet omastasi arvokkaan ja upean ❤

bb7f009720f7774c0eb8e7a44cc635a14a16e05cdcbe632e27e7842109cc916f

Ensimmäisen viikon tunnelmat

Viikko sitten, kun tämän kokeilun aloitin, elin siinä toivossa, että tänään olisi jotain mielenkiintoista kerrottavaa. No ei ole. Ei ole yhtään mitään informoitavaa. Paitsi se, että olo on entistä surkeampi. Jostain tuntemattomasta syystä en saa nyt minkäänlaista otetta omaan kehooni. Verensokeri elää ihan omaa elämäänsä, minä kuljen vain surkeana perässä. Tällä hetkellä olo on niin epätoivoinen, että haluan lihavuusleikkaukseen, dosetin täyteen lääkkeitä, pyörätuolin, palvelukodin, eläkkeen ja uudet kengät. No joo. Oikeasti haluan vain olla kroonisten sairauksien sisällä mahdollismman terve. Tällä hetkellä en ole.

Autoimmuunipaleon noudattaminen ei ole mikään ongelma. Ainoastaan hiilareiden saaminen on vähän työlästä. Olen ottanut ruokavaliooni riisin lisäksi myös banaanin ja jos tämä ei sovi protokollaan, niin sitten se ei sovi. Testinhän voi keskeyttää onneksi milloin tahansa, koska muistaakseni olen vielä toistaiseksi oman elämäni ohjaaja ja ylipäällikkö 😀

Aterioiden muodostaminen on enemmänkin positiivinen haaste. En ole viikon aikana kokenut tuskahetkiä tai kiukuttelua. Muutoinkin syöminen on perusaikana ihan sitä samaa, joten mitään muutosta ei ole tullut. Leipomisiakin voi onneksi tehdä muiden iloksi eikä tarvitse itse olla suu auki. Suklaata teki parina päivänä mieli, mutta nyt sekin vinkuminen on kadonnut.

AIP:n suhteen tunnelmat ovat ihan positiiviset, vaikka kaikki muukin kaatuu ympäriltä. Tiistaina tapaan hoitavan lääkärin ja heittäydyn täysin hänen käsiinsä. Noin kuvainnollisesti siis. Tällä massalla se olisi muutoin murha. Katsotaan sen jälkeen elämää uudelleen ja olen valmis kaikkiin toimenpiteisiin. Nämä omat kun eivät enää tunnu auttavan ja vointi vain pahenee.

Mikäli on ajatuksissa testata autoimmuuniruokavaliota, niin rohkaisen kovasti kokeilemaan. Ilman testiä ei voi tietää. Voisin olettaa, että kuukaudessa jo saavuttaisi jotain hentoja tuloksia. Kunhan varautuu siihen, että ruoka-annokset ovat varsin yksitoikkoisia, niin AIP:n noudattaminen tuskin on mikään ongelma. Ei tarvitse nähdä nälkää eikä kitua. Tsemppiä ja rohkeutta! 🙂

Facebookista löytyy ohut kansio, jonne päivitän omia otoksia autoimmuuniaterioista. Mitään mullistavaa siellä ei ole, mutta ehkä jotain helpotusta saattaa löytyä 🙂

Kuvat täältä

AIPavoidlist-640x300

AIPincludelist

Hiilihydraatti on my mind

Tämän takia olen ihan euforisessa tilassa. Koin mielettömän herätyksen aamulla. Perusheräämisen lisäksi luin kirjoituksen suurennuslasilla ja tajusin yhtäkkiä kaiken. Kaikki suuret kysymysmerkit avautuivat ja siinä ne oli pitkin sohvaa levällään. Olin etsinyt vastauksia terveysongelmiin mitä erinäisimmistä tekijöistä ja jossain vaiheessa olin vakuuttunut, että kuolen tähän oireiluun lähipäivinä. Toki niin saattaa käydä, mutta ongelma ei ole ollutkaan mikään lääketieteellinen mysteeri tai harvinainen höpö-löpö-jutska-tsydeemi-sairaus. Ongelma oli siinä, että olin ollut pölvästi.

Tässä kohtaa tarkoitan urpoudella omaa kapeutunutta ajattelua ja lähes häiriintynyttä suhdetta makroravinteisiin. Olin ajatunut sellaiseen putkeen, jota halveksin. Puikkonäkö kun ei sovi kenellekään. Ei edes hiilaritietoisille. Olin joko tietoisesti tai tiedostamatta sivuuttanut hiilihydraattien funktion. Olihan niitä vinkkejä tullut jo matkan varrella ja jollain tasolla olin ymmärtänyt sen, että mitkään minihiilarit eivät sovi. Ihan vain sen vuoksi, että verensokeri villiintyy, vointi huononee ja aineenvaihdunta loppuu täysin. Nämäkään vinkit eivät tosin vielä vieneet viestiä ihan perille asti.

Jossain vaiheessa syöminen ei ollutkaan enää syömistä. Se oli mikroja ja makroja. Sitä, tätä ja tuota. Vaikka kuvittelin olevani tietoisen syömisen asiantuntija, olinkin niin väärässä kuin ihminen voi vain olla. Syöminen olikin oikeasti suorittamista, suoritetta ja toimenpidettä. Se ei ollut kehon ravitsemista, hyvinvointia eikä hyväksi tekevää. Se ei ollut osa elämää, vaan irralinen tapahtuma. Edelleenkään en koe, että syömisen pitäisi olla elämän tärkein asia, mutta ei sen myöskään tarvitse olla erillinen osa-alue. Elämään kun nyt jostain syystä sattuu kuulumaan myös ravitsemus.

Tämän suhteen miettiminen on johtanut siihen, että ymmärrän ajautuneeni väärälle polulle. Ratkaisu kehon kiukutteluun ei löydy laboratoriosta eikä uudesta diagnoosista. Se ei löydy autoimmuuniruokavaliosta eikä se löydy lisäravinteista. Se löytyy ihan siitä perusaterioinnista ja hiilihydraateista. Tässä vaiheessa kuulen, miten Lontoo vaipuu polvilleen. Hiilihydraattia? WTF? 😀

Kilpirauhanen on niin hieno elin, että siitä on syytä pitää hyvä huoli. Mikään sen hallinoima hormoni ei toimi, jos komentokeskus kikkailee. Hormonit eivät toimi, jos niiden toimintaa sotketaan toistuvasti. Pikkupaastoilla, ketogeenisillä, muuten vain paastoilla, sillä, tällä ja tuolla. Tietenkin se suuttuu. Ihan samalla lailla se suuttui silloin jokunen vuosi sitten, kun treenasin itseni vuodepotilaaksi. Toipuminen lähti käyntiin vasta sitten, kun opettelin syömään. Niin myös tällä kertaa. Tälläkin kerralla syödään hiilihydraatteja ja pyydetään vielä kerran keholta anteeksi.

Tiedän, tunnen ja olen tietoinen, että ongelma ei ole suolistossa eikä yliherkkyyksissä. Ei manteleissa eikä banaanissa. Ei ja ei. Minä olen ongelma ja minä olen ratkaisu. Ihan vain niin vaatimattomasti 🙂 Se on hauska asia, että ihmismieli lähtee etsimään hätätilanteessa ratkaisuja jostain ulkopuolisesta tekijästä. Tokihan se vastaus on joskus kiinni jossain yksittäisessä asiassa. Tässä tapauksessa ratkaisu on kuitenkin niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin säännöllisyydessä, riittävässä hiilarimäärässä ja vähästressisyydessä.

Tämä päivä on opettanut sen, että olen toiminut typerästi. Tämä päivä on opettanut myös sen, että ihan itse pystyn vaikuttamaan omaan hyvinvointiin. Olkoon tämä päivä hyvävointisen loppuelämän ensimmäinen ja tulkoon samanlaisia opetuspäiviä tuhansia. Elämälle kiitos.

inspirational-quotes-dont-think-too-much

Autoimmuunipaleo

Tähän asti olen ollut kielteisellä kannalla kaikenlaisten dieettien ja askeettisten kitukuurien suhteen. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee kunnon ruokaa ja riittävän usein, että voi hyvin. Paitsi silloin, kun ei voi hyvin ja ruho on solmussa. Silloin on tehtävä jotain. Ei vain odottaa kädet puuskassa, että joku tekee jotain. Itse se on taas laitettava hommat toimimaan.

Sairastan kahta autoimmuunitautia. Ykköstyypin diabetes sekä kilpirauhasen vajaatoiminta (Hashimoto) kulkevat koko ajan matkassa mukana. Taustalla on muutama roima ylikunto, lisämunuaisten possahdus ja kilpirauhasen räjähdys. Täysin itseaiheutettuja olotiloja. Treenasin, treenasin hulluna, söin aivan liian vähän, nollahiilarit, unetkin jäi jne. Pommihan siitä syntyi. Sen pommin ansiosta voin kaksi vuotta äärimmäisen huonosti. Painoa tuli hurjat määrät ja entinen urheilija muuttui lihavaksi kuntoilijaksi. No, ei siinä mitään. Sen olen hyväksynyt. Sitä sen sijaan en ole hyväksynyt, että vointi on taas mennyt huonoon suuntaan, vaikka olen levännyt, treenannut vähän, syönyt hyvin ja nukkunut reilusti. Jostain syystä aineenvaihdunta on taas nollassa, vointi sen mukainen ja päässä melkoinen pännitys.

Tähän turvonneeseen ja tympeään olotilaan kokeilen nyt hetken autoimmuuniprotokollaa. Vielä tässä vaiheessa en tiedä, miten metsään tullaan menemään. Lähinnä jännittää hiilareiden vähyys. Kokeilen maltillisesti ja jos tuntuu, että lähtee vielä huonompaan suuntaan, niin otan riisin takaisin lautaselle. Nyt aloitetaan kuitenkin ihan puhtaalta pöydältä.

Autoimmuunipaleo, wtf?

No se juuri. Lähinnä pointti on se, että eliminoidaan lautaselta kaikki ne tekijät pois, jotka mahdollisesti ovat yläpitämässä tulehdustilaa ja mahdollistamassa autoimmuunireaktion liekkiä. Suolistolle annetaan lepoa, jotta se voi vahvistua rauhassa. Saattaa olla jeesustelua tai sitten ei. Ei voi tietää, jos ei kokeile. Sillä periaatteella mennään ja katsotaan pääsenkö eroon oireista, turvotuksesta, läskistä ja pankkilainasta.

Olli Sovijärven tekstistä löytyy infoa autoimmuunnisairauksien synnystä ja hoidosta.

Tietenkin joku suuttuu taas siitäkin, että omaa olotilaa yrittää parantaa ruokavaliolla. Se on ihan fine. Siitä vaan. Sähköpostiin mahtuu kyllä vihamielistä palautetta 😀

Toimenpiteet

  • Yöuni entistä laadukkaammaksi
  • Stressin minimointi
  • Boulardii
  • Kaikki viljat jäähylle 
  • Pavut ( myös suklaa! Oh my 😦 )
  • Kaikki maitotuotteet tauolle ( myös hera ja voi )
  • Koisokasvit pois ( peruna, tomaatti, paprika jne. )
  • Hedelmät jätetään kauppaan
  • Kananmunat myös tauolle
  • Pähkinät ja siemenet eivät myöskään kuulu toistaiseksi lautaselle

Kauheasti siihen ei jää mitään jäljelle, mutta kokeillaan silti. Aina voi syödä omia sormia, jos tuntuu ahdistavalta. Kokeillaan ja tutkitaan. Sillähän se sitten selviää.  Onneksi syöminen ei ole mikään the juttu elämässä, joten en usko saavani minkäänlaisia hepulitiloja sen suhteen, että ”mitään ei saa syödä”. Ihan itsehän tässä näitä kokeiluja tekee ja yrittää eikä kukaan ulkopuolinen ole ärjymässä niskaan. Ei paineita ja jos tuntuu, että vointi menee surkeammaksi, niin sitten pakitetaan takaisin siihen perusarkeen, johon hedelmät ja riisit kuuluvat.

PaleoQandA2-300x258