Elämä

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Mainokset

Päätöksenteon vaikeus

Nääh. Olen miettinyt viime aikoina blogin ja Facebookin sulkemista. Jotenkin sellainen tunne, että kaikki on sanottu eikä mitään uutta ole tulossa. Arkielämän hektisyys vie kaiken energian ja kesäloman jälkeen on tulossa työelämässä sellaisia muutoksia, että virtaa ei varmasti ole jaossa enää kirjoittamiseen. Niin paljon kuin siitä pidänkin, se on kääntynyt nyt kuormittavaksi tekijäksi.

Tyypillisenä naaraana en osaa tehdä päätöksiä ja jahkailen 😀 Toisaalta olisi kiva aktivoitua ja ottaa uusi ote kirjoittamiseen. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään mitään sanottavaa.

Elämä sutii eteenpäin muuttumattomana. Samat kaurapuurot, samat maastavedot, samat työvuorot. Krooniset teemat, ilman hekumallisia huippuja. Päivät ja viikot vain kuluvat eikä mikään muutu. Ei siksi, että haluaisin mitään muutoksia. Elämä on ihan fine nyt näinkin. Ainoastaan tämä bloggaaminen on se kysymys, johon en löydä vastausta.

Ikävöin niitä aikoja, jolloin olin innostunut oman terveyden tonkija. Nyt kun sekin ongelma on ratkaistu ja vointi on stabiili, ei ole tarvetta kuluttaa aikaa metabolian metsästämiseen. En jaksa ottaa enää mitään kantaa ravintokeskusteluun tai ylipäänsä edes seurata trendejä. Vahvasti sellainen fiilis, että maailma voisi nyt pysähtyä myös terveysalan toimijoiden kohdalla.

Yksityisyrittäminen päättyi lopullisesti myös. Mentaalivalmennukset ovat loppuneet enkä tarjoile enää minkäänlaisia palveluja. Syynä yksinkertaisesti ajan ja energian puute. Päätyö haasteellisesti käyttäytyvien potilaiden parissa riittää eikä innostusta enää ole jaettavaksi työpäivien jälkeen.

En tiedä onko kenelläkään ehdotuksia tai ajatuksia tämän blogin suhteen. Mielelläni niitä ottaisin vastaan, jos sellaisia tulee. Oma kuuppa kun kolisee tyhjänä enkä osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä blogin suhteen 🙂

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Vuosikatsaus

Niin se vuosi on sittenkin päättymässä. Voisi ehkä sanoa, että paskin kausi ikinä. Ensin oli olkapääleikkaus, joka sinänsä meni oikein hyvin ja kuntoutuminen käynnistyi mukavasti. Kevät toi tullessaan synkkiä asioita. Rakas karvalapsi sairastui vakavasti ja aiheutti melkoista myllerrystä. Samaan tahtiin isälläni todettiin syöpä. Jotenkin sitä selvisi akuuttivaiheesta ja sitten olikin oman ontumisen vuoro. Autotonominen hermosti veti sellaisen humpan päälle, että makasin viikkotolkulla katatonisessa tilassa. Lääkäri epäili endokriinista kasvainta ja tutkimuksia odottaessa tuli kyllä mieleen, että eiköhän tämä nyt jo riittäisi. Onneksi löydökset olivat puhtaat ja huonovointisuus selittyi ”vain” tolkuttomalla stressillä ja autonomisen hermoston ongelmilla.

Palasin töihin. Tilanne oli helpottanut ja hermosto hyrisi enää vain puoliteholla. Työstressi oli tolkuton, loman alkaessa loppukesästä olin ihan varma, että joku sisäelin lähtee lentoon. Syksy jatkui hulluna, marraskuussa oli pipo niin kireällä, että mietin jo vakavasti irtisanoutumista ja syrjäytymistä. Joulukuu on onneksi ollut vähän helpompi ja nyt uskaltaa jo hengittää.

Koko vuosi on mennyt sykkiessä. Järjetöntä suorittamista, minuuttiaikataululla menemistä ja muksujen tarpeiden huomioimista omien jäädessä syrjään. Kaikista vaikeuksista huolimatta olen kuitenkin onnistunut treenaamaan koko ajan jonkinlaisella teholla ja viikkojen tauoista huolimatta jumppaa on mahtunut elämään. Se kun on niin tärkeä voimavara kaiken hulinan keskellä ❤

Ensi vuodelle en aseta minkäänlaisia tavoitteita. En uhraa edelleenkään minuuttiakaan siihen, kuinka suuri valtamerilaiva takapuoleni on tai kuinka vyötärössä on pulleutta. Ei voisi vähempää kiinnostaa minkäänlainen kehokeskeisyys. Sitä kun on vuosia sitten saattanut päätökseen sekä emotionaalisen että fyysisen laihdutusprosessin, ei ole enää minkäänlaista tarvetta lähteä työstämään yhtään mitään. En ole aloittamassa dieettiä enkä ole muuttamassa elintapoja. Syömiset ja juomiset ovat oikein hyvässä suhteessa, kiitos kysymästä 😀

Treenien suhteen ei myöskään ole tavoitteita. Salaa toki toivon, että voisin aukoa salin ovea vähintään kolme kertaa viikossa ilman rangaistuksia. En kuitenkaan jaksa stressata siitäkään, että tuleeko tehtyä koko kroppa viikossa vai jääkö ojentajat jollakin viikolla väliin. Who cares.

Elinikäinen tavoite on pysyä toimintakykyisenä. Se on myös vuoden 2017 haave. Siitä saa olla kiitollinen, jos pystyy käymään yhden kokonaisen viikon töissä ilman saikkua. Kolme  hyvää viikkoa on jo hurja ajanjakso 😀

Toimintakyvyn ylläpitämiseksi lepään entistä enemmän. Nukun yöt hyvin, näytän sosiaalisille velvollisuuksille keskisormea ja huolehdin perheenjäsenistä. Aivan sama, miten kapeaksi verkosto käy, kunhan eukko itse pysyy pystyasennossa.

Tervettä ja reipasta uutta vuotta. Taputellaan tämä huono vuosi tähän ja mennään virkeänä eteenpäin 🙂

Voikaa hyvin ❤

welcome-new-year-2017-whatsapp-messages

Kroonikon puheenvuoro

Kaikilla ihmisillä on satunnaisesti vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Ne kuuluvat oleellisena osana normaaliin elämään eikä yhdenkään ihmisen elämä ole pelkkää nousukiitoa ja skumppahuumaa vuodesta toiseen. Jos muuta väitetään, niin se on valheellista tuotantoa.

Sitten on niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan kompurointia koko rahan edestä. Krooniset ja elämänlaatua heikentävät sairaudet vaikeuttavat perusarjen hallintaa tauotta. Hetken kun kuvittelee olevansa jotenkin kaiken ylipäällikkö, tulee puskasta turpaan niin, että taas ollaan kumossa ja kunnolla. Toki tätäkin kaatumista ja ylösnousua kutsutaan elämäksi. Joskus kuitenkin toivoisi, että olisi edes hetken aikaa tasaista ja saisi elää häiriöttä.

Merkittävin asia kroonikon elämässä on se, ettei ajaudu katkeruuteen. Olisi äärimmäisen helppoa ja tavallaan myös houkuttelevaa käpertyä ja saastuttaa itsensä synkillä ajatuksilla. Mikäs sen mauttomampaa kuin esiintyä säälihuomiota keräväänä määkijänä. Kyllä te tiedätte ne ihmiset.

Teillä muilla on niin helppoa, mutta minä joudun tässä nyt taistelemaan koko ajan, yhyy ja nyyh.

Rasittavaa. Ihan jo pelkkänä ajatusleikkinä.

Krooninen sairastaminen toki vaatii erityistoimenpiteitä ja tolkutonta huomiota. Se vaatii jatkuvaa tarkkailua, kehon viestiliikenteen tulkintaa ja se vaatii etenkin luopumista. Ei voi elää spontaania ja huoletonta elämää eikä voi hetkeksikään unohtaa niitä tekijöitä, jotka vaativat kaiken. Täytyy olla terävänä. Koko ajan.

Joskus uuvuttaa. Tekee mieli paiskata murheet takaovesta tunkiolle ja unohtaa haasteet. Jättää huomiotta ne tekijät, joita on väijyttävä valppaana. On ihanaa fantasioida tympeyden keskellä normaalista elämästä ja siitä, minkälaista arki oireettomilla ja terveillä on. Hetkellisen mässäämisen jälkeen tulee kuitenkin paluu realiteetteihin ja on vain pakko kerätä itsensä kokoon. Ei ole vaihtoehtoja.

Krooninen sairastaminen näkyy ja kuuluu myös sosiaalisessa elämässä. Huonovointisena ei mennä töihin eikä tavata ihmisiä. Myrkylliset ihmissuhteet on ollut pakko heivata jo aikoja sitten pois ihan sen vuoksi, että yhtään ylimääräistä kuormittavuutta ei tarvita. Kaikenlaiset sovitut tapahtumat on voinut unohtaa, koska ei voi luottaa omaan oloonsa edes paria tuntia enempää. Saatika sitten, että suunnittelisi kahvittelua suurempaa. Ei. Ei vain voi. Ystävyysuhteet eivät juurikaan kestä sitä, että toinen osapuoli läähättää sohvalla ja peruu toistuvasti tapaamisia.

Sekin on ollut pakko hyväksyä, että sosiaalinen verkosto on kapeutunut. Ihmisiä vihaavalle se ei ole ongelma, mutta muille ehkä melkoinen menetys 😀 Harmillista kuitenkin kaikille, koska muutaman ihmisen jokainen kuitenkin tarvitsee elämäänsä. Kenenkään ei ole hyvä olla koko ajan yksin ❤

Surullista on se, että terveysvammaisen elämää ei ulkopuoliset ymmärrä. En tarkoita, että sairauksista täytyisi tehdä mitään draamaa, mutta sekin riittäisi, jos ihmiset edes minuutiksi yrittäisivät asettua kroonikon housuihin. Se valtava työ, jonka jokaisen päivän eteen joutuu saa tehdä, imaisee niin himmeän määrän virtaa, ettei siinä enää jaksa kauheasti innostua muusta. Energia on jaettava ja valitettavasti se menee ensisijaisesti selviytymiseen. Ei korkokenkäkeskusteluihin.

Toisaalta on turha olettaa, että muilla riittäisi ymmärrystä sellaiseen, mitä ei ole itse kokenut. Ei perusterve ihminen ymmärrä, miltä tuntuu joka aamu arpoa omaa vointia ja miltä tuntuu kamppailla liitännäissairauksia vastaan joka päivä. Toisaalta terveet eivät kyllä myöskään tiedä sitä, miltä osavoitto tuntuu ja miten upeana elämänä näyttäytyy sen jälkeen, kun kompleksinen ongelma on selätetty. Se on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi viedä. Eivät edes ne, jotka hevonkukkua jauhessaan tiedä mistään mitään.

Sairaudet voivat tehdä heikoksi, hauraaksi ja kyvyttömäksi. Tai sitten valtavan vahvaksi ja jykeväksi. Sellaiseksi emotionaaliseksi tankiksi, ettei ihan pienestä nytkähdä. Sen voi ihan itse valita ❤

images

Metaboliamatkalla taas

Elämä ilman aineenvaihduntaa ei ole vain sitä, että on lihava. Se on ensisijaisesti sitä, että keho on tuhannen tukossa ja olo on kaikkea muuta kuin energinen. Kiukuttaa käydä hitaalla juuri sen jähmeyden ja tunkkaisuuden vuoksi.

Tavoite ei ole saavuttaa matalaa rasvaprosenttia eikä mahtua entisiin housuihin. En tarvitse motivaatiolauseita enkä tsemppiä. Tarvitsen tutkijatakin ja suurennuslasin, jotta saan ratkaistua tämän ongelman. Haluan, että keho toimisi edes hennosti niin, että sen toimet olisivat ennustettavissa. En tarvitse pärsikivää hikoilua enkä tolkuttomia vessaloikkimisia. Se riittää, että tämä fucking tunkkaisuus väistyisi ja koko kehoa piinaava tulipalo päättyisi.

Kaikki lähtee siitä, että itse olen ongelman aiheuttanut ja itse sen myös korjaan. Tulen selvittämään metaboliakoukerot ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Aivan varmasti. Menkööt siihen vaikka 300 vuotta, mutta periksi en perkele anna 😀

Tähän mennessä on saavutettu stabiili tila. Paino ei ole enää noussut. Se on valtavan iso asia, koska jos noususuhdanne olisi vielä viikonkin jatkunut, niin olisin joutunut ostamaan isomman talon. Tunnen, että painohuippu on saavutettu ja kevään hervoton stressijakso ei oletusarvoisesti lisännytkään massaa ja siitä olen tietenkin hyvin tyytyväinen.

Uni

Kaikkein tärkein asia aineenvaihdunnan herättelyssä on laadukas ja riittävä uni. On tietenkin aivan yksilöllistä, miten paljon kukakin sitä pötköttämistä tarvitsee, jotta vointi on virkeä ja reipas. Itse olen elinvoimainen yhdeksän tunnin unien jälkeen. Vähemmän on vähemmän ja enemmän on plussaa.

Uniasiat ovat niin tärkeitä, että niiden merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. On noudatettava säännöllistä rytmiä ja priorisoitava yöuni kaiken edelle. Kelvollisen yöunen jälkeen kroppa toimii paremmin yhteistyössä ja päivän haasteiden kohtaaminen ei vaadi ponnisteluja.

Verensokeri

Diabeetikkona olen verensokerin tarkkailun moniosaaja. Mikäli onnistun pitämään verensokerin tasaisena ja optimaalisella tasolla, kehokin toimii paremmin ja joustaa ilman tukkoisuutta. Verensokeria ei aina voi hallita ja ikävät yllätykset ( mm. insuliinipumpun tukkeutuminen tässä yhtenä päivänä ) vievät taas tovin aikaa, jotta ollaan jälleen tasapainossa.

Verensokeri rakastaa sitä, että nukun kunnolla. Se rakastaa myös kohtuullista liikuntaa, säännöllistä ravintoa,  oikeissa makrosuhteissa.

Ravinto

Tämä onkin sitten se suurin haaste tällä matkalla. Jos saisin valita, niin söisin kerran päivässä ja muutoin tekisin kaikkea muuta. Syöminen ei kiinnosta siinä määrin, että haluaisin uhrata sille valtavasti aikaa. Sen asian työstäminen on edelleen käynnissä, mutta olen tehnyt päätöksen, että pää on hiljaa, kun kroppa puhuu 😀 Eli pysyn tiukasti kiinni siinä, että huomioin riittävän syömisen ja ajoitan aterioinnit myöskin sopivasti päivän aktiviteetin mukaan. Se on aivan himmeää hienosäätöä ja hyvin työlästä, kun täytyy huomioida sekä verensokerin vaatimukset että aineenvaihdunnalliset komponentit. Ei ole helppoa, mutta olen päättänyt selvitä.

Liikunta

Keho ei kestä rankkaa rasitusta. Sen hyväksyminen on vielä auttamattomasti kesken. Eilen viimeksi kävin salilla ja tietenkin ajattelin, että ihan pikkuisen ja hennosti, mutta todellisuudessa vetelin pudotussarjoja aivan liian voimakkaalla intensiteetillä. Rangaistus tuli tietenkin ja autonominen hermosto heitti taas volttia. Päivä meni koomassa sängyssä eikä siinä sitten tehty muuta.

Leppoisaa kävelyä, pientä puuhailua ja kevyttää lihaskuntoharjoittelua. Tätä siis työstetään edelleen ja se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Vaihtoehtoja ei ole, joten ei paljon auta urputtaa. Shut up woman! 🙂

Stressinhallinta

Pahinta mahdollista tuhoa aineenvaihdunnalle on stressaaminen. Täytyy olla cool koko ajan. Ei rähistä eikä sähistä sellaisista asioista, joihin ei voi vaikuttaa. En esimerkiksi voi muuttaa universumin toimintaa mieleiseksi, joten aika hölmöä kiukutella sen oikuttelusta. En myöskään voi hallita ihmisten toimia ja on vain hyväksyttävä hitaat kassajonot, tumpeloivat autoilijat ja käytännönjärjettömät ratkaisut. Näissä kriisitilanteissa otan tietoisen niskalenkin omasta ärtymyksestä ja hengitän. Hengitän ainakin 400 kertaa ja jatkan matkaani. En huomioi ympäristön kaaosta enkä ihmisten tyhmyyksiä.

kontrolli

Matka on pahasti kesken. Se alkoi jo hyvin alkuvuodesta, kunnes tuli odottamaton kriisitilanne. Koiran vakava sairastuminen ja lähiomaisen syöpä olivat sellaisia asioita, jotka menivät oman matkan edelle ja oli vain pakko selvitytyä siitä kaaoksesta. Sillä selviytymisellä oli toki hintansa ja kun stressi helpotti, oma terveys petti pahasti. Autonomisen hermoston vaikeudet kestivät useita viikkoja ja vointi oli pahimmillaan tasoa teho-osasto. Onneksi kuitenkin endokriinisen kasvaimen mahdollisuus poissuljettiin ja pystyin keskittymään paijaamaan autonomista hermostoa.

Elämässä tulee väistämättä haasteita ja ontumisia. Kroonisesti monisairaana nämä vastoinkäymiset vaativat erityishuomiota- ja toimia. Terve ihminen kestää painetta paremmin, sairas ei. On hyväksyttävä oma vammaisuus ja vajaatoimivuus. Ei voi toimia kuin terve, koska on sairas.

Siinä se koko terveystavoittelun pointti on. Ei voi elää kuin terve. 

Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta 😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori” 😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen 😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta 😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä ❤

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Eläköön elämä ja kesä

Olen ollut kolmisen viikkoa työ- ja toimintakyvytön. Alunperin syylliseksi osoitettiin autonominen hermosto, viikko sitten lääkäri kuitenkin pamautti melkoisen pommin. Syöpä. Kasvain. Epäily.

Ne sanat jäivät kaikumaan kalloon, kun lähdin vastaanotolta. En siinä vaiheessa vielä jaksanut ottaa millään muotoa kantaa kasvainepäilyyn. Työnsin sen tietoisesti pois ja ajattelin, että mennään tovi defenssin turvin ja odotellaan parempaa hetkeä asian käsittelyyn. Helpottavaa on tietenkin se, että kyseessä on vain ja ainoastaan epäily eikä vielä varmennettu diagnoosi.

Tänään kuitenkin kaikki kosahti näytölle, kun erehdyin googlettamaan. Defenssit häipyivät ja asia oli pakko ottaa käsittelyyn. On olemassa mahdollisuus, että kehossani on neuroendokriininen kasvain. Se on ikävän totta.

Totta on sekin, että oireilu sopii diagnoosiin. Se sopii tosin myös autonomiseen neuropatiaan, joten kasvaimen mahdollisuus on 50%. Se joko on tai sitten ei ole.

Tällä viikolla tutkitaan, kahden viikon päästä saan tulokset. Sitä ennen eletään normaalia arkea ja yritetään ylläpitää edes jonkinlaista toimintakykyä. Seinät ovat kaatuneet jo aikaa sitten niskaan, joten odotan paluuta työelämään hyvinkin kiihkeästi. Ei tämä makoilu ja yksinäinen ähinä ole mistään kotoisin 😀

Mikäli tutkimuksista paljastuisi se pahin asia, aion silti elää elämäni kesän. Koskaan kun ei tiedä viimeistä päivää, niin jokaisesta on otettava se paras mahdollinen irti. Pelossa eläminen ja siihen jumittuminen ei edistä mitään. Se vain sulkee ja kapeuttaa. Tietenkään tuollaista epäilyä ei voi sivuuttaa eikä unohtaa, mutta en anna sen nyt jarrutella iloa ja elämistä. Kaikki on nyt kuitenkin vain ja ainoastaan tässä ja tänään, joten turha murehtia huomista.

Tästä kesästä tulee paras ikinä ❤

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA