Elämänhallinta

Somesyke

Hyvänen aika sentään! Miten tämä on mahdollista, että eukolla on läppäri sylissä ja blogi edessä 😀 Edellisestä kerrasta on vuosisata aikaa ja nyt jostain syystä tuli tarve näpytellä tekstiä.

Oikeastaan varsinainen asia liittyy sosiaaliseen mediaan ja siihen, kuinka hävyttömän huomion se nykyihmiseltä varastaa. Olen ollut itsekin siinä hirveässä imussa ja kiihdyttänyt heikkokuntoista kehoa aivan suotta erinäisten somekanavien kautta. Ihminen on näköjään aika perustyhmä toimissaan eikä osaa ajatella objektiivisesti ajankäyttöään.

Peruspäivähän alkaa niin, että samalla kun silmä aukeaa, räpsähtää myös Facebook auki. Sitä plärätään välittömästi ja aika usein ensimmäiset kiihtymiset ja WTF-ajatukset tulevat jo ennen ylösnousua. Siitä sitten kauhealla raivolla kahvit naamaan tai syliin, autoon ja kohti työpaikkaa. Tietenkin jokaisessa liikennevalossa täytyy avata luuri ja tarkistaa, että onko jossain joku evoluution kannalta merkittävä väittely menossa. Intagramissa on varmasti joku uusi kuva, joka täytyy saada tietoon. Facessa joku tumppukilpailu, johon on pakko osallistua. Mahdollisesti jollain on uusi parisuhde juuri tänään klo 06:48. Pakko saada tietää. PAKKO!

Työpaikalla on onneksi niin kiire, että ainoa hetki kurkkia Faceen on se, kun mahdollisesti pääsee käymään vessassa kerran päivässä. Puoli minuuttia omaa aikaa eli puoli minuuttia someaikaa. Virtsasta viis! Kotimatkalla taas sama ruuhkanylkyttäminen ja toisella kädellä luurissa lojumista. Viimeistään ennen kotipihaa tulee raivarit, jos ei ruuhkasta, niin sitten siitä somesta.

Iltaakaan ei saa viettää somessa rauhassa. Lapsia sinne ja tänne, remontti kesken, taas vessa-aikaa se puoli minuuttia ja kun vihdoin pitäisi kellahtaa yöunille, on tarkastettava päivän kiihtymykset sieltä somesta, kun niitä ei enää muutoin muista. Kuka sitä nyt tyynenä tahtoisi nukahtaa.

Onko hienoa elämää? Onko?

No ei. Tein tässä jokunen aika sitten päätöksen, että nyt ***** loppuu tämän sykkiminen ja nämä somen aiheuttamat formula-ajot aivoissa. Haastoin itseni pätkäpaastoilemaan ja viettämään tunteja ilman luuria. Toistan. Siis tunteja. Tiedättekö mitä tapahtui?

Tapahtui niin päivinä, että ampiaispesä päässä rauhoittui. Omituinen kiihkeystila katosi ja elämään tuli kaikesta stressistä huolimatta hämmästyttävä rauha. Oikean elämän ihmistet muuttuivat äärimmäisen tärkeiksi. Sitä tuli kysyttyä sellaisia omituisia asioita, kuin mitä kuuluu tai miten menee. Tuli huomioitua ilman jännitettä toisten tarpeita ja mikä merkittävintä,  tuli tunne, että oma elämä on jees juuri sellainen kuin se pätkäpaaston aika avautui. Tärkeät ihmiset tuntuivat entistä tärkeämmiltä ja se suhiseva paine ja riittämättömyyden tunne muuttui lempeydeksi. Yhtäkkiä elämään asettui rauha. Sellainen lähes psykoottinen hiljaisuus, jota en ollut tervehtinyt vuosiin.

Tämä kaikki vain siksi, että jätin iLuurin huomiotta ja suuntasin energian läsnäoloon. Ei siis mitään itsensä löytämistä tai mullistavaa elämänmuutosta. Vain se, että olin ilman sosiaalista mediaa suuremman osan päivästä. Niin pieni, mutta niin iso asia.

Suosittelen vahvasti lisäämään elämänlaatua somen vähetämisen kautta. Ei ole pakko olla koko ajan saatavilla eikä varsinkaan ole pakko koko ajan tehdä itseään näkyväksi. Selväähän se on, että meidän elämä on niin uniikkia ja herkkää, että ei sitä kannata käyttää Facebookin idioottikeskusteluja seuraten. Onhan sitä nyt muutakin tekemistä. Vaikkapa noin miljoona mielenkiintoisempaa kohdetta, joihin voi suunnata huomion.

Some on ja pysyy. Oikeat ihmiset eivät.

23319333_1598805003490909_8898246054860844329_n

Mainokset

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Stressiänkyröintiä

Pinna tiukalla. Hermoja raastaa. Ärsyttää, veetuttaa, raivostuttaa. Tiedättekö? Kyllä, se on sitä stressiä. Fucking stressiä! Mikään ei onnistu, kaikki on vaikeaa, kaikki on väärin ja kukaan ei osaa mitään. Itsehän ei tietenkään ole millään muotoa osallinen raivotapahtumiin eikä omalla kiukulla ole mitään tekemistä konfliktien kanssa. Ei, koska stressaantunut ihminen on oikeustoimikelvoton ja täysin irrallaan realiteeteista.

Stressi on ihan syvältä. Se hiipii hyvin usein paikalle niin, että sen huomaa vasta siinä vaiheessa, kun mopo keulii ja olo on kuin raivottarella. Se on jotenkin omituista, että ihmisen ollessa kiihkeässä tilassa, sitä tulee hakeuduttua ristiriitakohtaamisiin valtavalla voimalla. Mikähän evoluutiossa oikein on mennyt pieleen, että automaattisen rauhoittumisen sijaan mennäänkin perä edellä puuhun ankarasti kiroillen. Luulisi, että olisi mielekkäämpää yrittää rauhoittaa itseään ja elämää kuin hakeutua kohti infarkteja.

Stressaantuneessa tilassa ei osaa ajatella rationaalisesti. Pienetkin pakotteet ja ponnistelut tuntuvat vuorikiipeilyltä. Kauppareissu on kiihkeämielinen eikä se ole yksi tai kaksi kertaa, kun syntyy vihamielinen kohtaaminen jogurttipurkin takia. Hienomotoriset häiriöt kuuluvat olennaisena osana stressitilaan ja jokainen tietää, miltä se tuntuu, kun mikään ei pysy lapasessa ja seinätkin vaihtavat paikkaa ihan pyytämättä. Törmäilyä, sinkoilua, yleistä tumppuilua. Mikään ei onnistu. Ei edes sen onnettoman jogurttirasian poimiminen kylmähyllystä.

Stressin häätämiseen on miljoona ohjetta. Ota hetki itsellesi, nauti ja hengitä. Väritä piirroskuvia, laula ja silitä kissaa. Voi jumalauta hitsiläinen! Mene nyt sitten sanomaan ärjyvälle stressipallolle, että ota mirri kainaloon. Saat selkääsi.

Torjuntakeinoja on syytä työstää silloin, kun keho on vastaanottavainen ja mieliala lempeä. Ennaltaehkäisymielessä voi yrittää harjoitella elämänhallintaa niin, että näitä räyhätiloja ei pääsisi syntymään. Joskus kuitenkin ihminen erehtyy ja psyyke pääsee palamaan niin voimakkaasti, että stressi pääsee päälle. Mikäli niitä taitoja on treenannut etukäteen, niiden tavoittaminen on huomattavasti helpompaa ja itsensä rauhoittaminen onnistunee paremmin. Siitähän stressinhallinnassa on kyse. Itsensä rauhoittamisesta.

Jokaisella on yksilölliset keinot rauhoittumiseen. Yksi tykkää oikeasti silittää kissaa, toinen asettuu piikkimaton päälle, kolmas hautautuu sohvaan kiinni. Tärkeintä on löytää ne omat jutut. Siitähän sitä stressiä syntyy vain lisää, jos joutuu väkisin tekemään jotain sellaista, joka on vastenmielistä.

Olen maailman huonoin stressinsietäjä. Pipo nytkähtää vinoon heti, menetän yöunet, muutun monsteriksi ja kenelläkään ei ole kivaa. Näen vain virheitä ja uhkia. Yön pimeydessä ajatukset laukkaavat, ärisen ja murisen kaikesta. Silloin tiedän, että on syytä kaivaa oman elämänsä mirri kaapista ja aloittaa paijaaminen.

Yksikään lisäravinne tai hifijauhe ei poista niitä tekijöitä elämästä, joista stressaantuu. Sen tietää toivottavasti jokainen. Joskus on kuitenkin ihan kiva saada pinnan pinkeys laskemaan sen verran, että kykenee taas aikuismaiseen ajatteluun. Tilannetajun palauttamiseen suosittelen aminohappoa. Ylivirittyneisyys hiipuu ja rationaalinen ajattelukyky palaa. Keho rauhoittuu ja sisäelimien hätätilanne väistyy.

Vahvat suositus. Kaikille stressiänkyröille 🙂