Henkilökohtaista

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Mainokset

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta 😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori” 😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen 😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta 😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä ❤

Taukotunnelmat, osa I

Treenitaukoa on kestänyt nyt jokusen viikon. En ole laskenut ja siihen on ihan mielenterveydelliset syyt, ettei tuo ajankulu kiinnosta 😀 Keskityn mieluummin päivittäisen voinnin seurantaan kuin treenaamattomien päivien laskemiseen. Kaikkein merkittävintä on se, että vointi on kohentunut suhisten. En olisi ikinä ennakkoon uskonut, miten helppoa tämä on ollut ja miten valtavat terveysvaikutukset treenaamattomuudella on ollut. Varauduin valtavaan emotionaaliseen ahdistukseen ja elämänlaadun heikkenemiseen, mutta toisin kävin. Kohta uskallan sanoa voivani paremmin kuin aikoihin ❤

Kaikenlaiset epämääräiset kiputuntemukset ovat kadonneet. Hermoston ylikierrokset ovat laantuneet, lihasjumit, nivelturvotukset ja neuropaattiselta tuntuvat kivut ovat historiaa. Mihinkään ei satu. Tuntuu aika omituiselta 😀

Koko kehon vallannut kivulias turvotus on kadonnut. Sormet liikkuvat vikkelästi, taivun joka suuntaan, iho ei ole enää repeillyt ja nilkatkin näkyvät taas. Aineenvaihdunta on edelleen olemattoman hentoa, mutta jotain pientä piristystä sielläkin on havaittu, koska turvotus on lähtenyt laskemaan. Pientä toivoa on, että valtava ylipainokin tästä lähtisi vielä ennen kuolemaa sulamaan 😀

Lihasmassa on surkastunut. Enää ei ole pulleita olkapäitä eikä turpeaa hauista. On vain veltot raajat roikkumassa sivuilla. Ihmeellistä on se, että sekään ei haittaa. Yleistilan koheneminen tuntuu niin taivaalliselta, että en halua pilata tätä virkeyttä parkumalla pakaroiden perään. Ketään ei oikeasti edes kiinnosta, miltä näyttää. Kaikkia sen sijaan kiinnostaa se, miltä tuntuu. Ihan vain siksi, etten voi olla kirkumatta onnellisuutta ulos ja sehän sitten kyllä kuuluu 😀

Pitkästä aikaa elämä tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, että olisin kompuroinut itseni jostain sumupussista ulos ja yhtäkkiä maailmassa on taas värejä ja yksityiskohtia. Kaikki nuhjuaminen ja ujeltaminen vain siksi, etten osannut päästää irti salikortista. En tiedä, oliko junttitreenaaminen tämän arvoista, mutta nyt tiedän ainakin, miltä tuntuu olla arkikunnossa.
Mahtavaa kävellä ulkona, kun verenpaine ei sinkoile eikä sydän pompottele vasemmalle ja oikealle. Upeaa huomata, että verensokeri kiittää sekä runsaasta syömisestä että levosta. Arvot ovat pitkästä aikaa kuin terveellä tytöllä eikä selittämättömiä heilahteluja ole enää ollut pitkään aikaan. Vuosien räpeltämisen jälkeen pystyn nyt jopa hieman ennakoimaan kehon toimintoja. Sekin taito on ollut hukassa, kun mielessä on vain ollut pudotussarjat ja ylätalja.

Edelleenkään en ole lopettanut treenaamista enkä halua sitä kokonaan hyvästellä. Hyvin kevyttä jumppaa olen taukoviikkojen aikana tehnyt, lähinnä mielenterveysfunktiolla. Kuminauhajumppaa, keppivoimistelua, kehonpaino-ojentelua ja pienillä minipainoilla letkeää läpsyttelyä. Semmoista hyvän fiiliksen taukojumppaa. Se ei tapa. Eikä se kyllä vahvista, mutta pitää pään kunnossa kuitenkin.

Näillä tunntelmilla jatketaan. Kenties blogiinkin tulee taas jossain vaiheessa emähelppoja terveysreseptejä. Hieman jo silmä vilkuilee keittiön puolelle, joten ehkä se tästä virkistyy. Kiitos teille, jotka hiljaiselosta huolimatta olette jaksaneet pysyä mukana ❤

Facebookissa hengailen päivittäin, samoin Instagramissa. Nähdään siellä ❤

Mestarin lipsuva ote

Kiire on organisointikyvyn puutetta. Kaikilla meillä on ne samat rasittavat tunnit käytettävissä. Joillakin se paketti pysyy paremmin kasassa, toisilla lähtee lapasesta ja yhtäkkiä huomaa olevansa kuudessa paikassa samaan aikaan eikä todellisuudessa ole yhtään missään.

Pidän itseäni organisointitaiturina. Melkoisena mestarina, johtuen kai siitä, että niuhona ihmisenä on helpompi hengittää, kun mikään ei vello ja asiat ovat järjestyksessä. Joskus toki käy niin, että huomiokyky heikkenee ja elämänhallinta levahtaa. Siinä hetkessä, kun järjestys romahtaa, huomaa olevansa stressaantunut. Palikat hukassa, kokonaiskuva heikko ja mihinkään ei oikein osaa tarttua. Kuupassa keittää ja kiukku on konkreettinen. Siinä menee sitten yöunet, kaikki innostuneisuus ja virkeä energia. Hupsusta naisesta tulee pahantuulinen perusakka, joka on kaikin puolin ärsyttävä.

Tilannehan ei etene niin, että hankkii lisä-ärsytyksiä elämäänsä. Se menee niin, että vihelletään peli poikki emotionaalisella pillillä ja konttaillaan niiden palasien kanssa tovi. Rakennetaan perustus kuntoon ja sen jälkeen tehdään muutama hengitysharjoitus.

Stressaantuneena ei ole yhteydessä omaan tunne-elämäänsä. Satunnaisesti huomioi jännittyneen olomuotonsa, mutta ei siihen oikein osaa tarttua. Tarvitaan riittävästi ärsykkeitä, jotta huomaa oman ärsyttävyytensä.

Eilen sain tarpeeksi niitä ympäristön vinkkejä, joiden perusteella tunnistin stressioireet. Se oli eheyttävä kokemus huomata, että kireys ei ollutkaan olosuhteista johtuvaa, vaan siitä, että olin päästänyt elämänhallinnan otteen irtoamaan.

Ottamalla etäisyyttä itseensä ja niihin kuormittaviin tekijöihin, joiden vuoksi uupuu, huomaa mielenkiintoisia asioita. Etenkin sen, että rakennemuutoksiin tai henkilöstöjohtamiseen ei välttämättä pysty itse niinkään vaikuttamaan, mutta siihen pystyy, miten sen oman muurahaistyönsä tekee. Turpa rullalla, virhekeskeisesti ja ärjyasenteella ei juurikaan saavuteta leppoisaa olotilaa ja laadukasta tulosta.

Oivalluksien kautta uuteen nousuun. Siinä teemaa ja tavoitetta. Ikääntyvän ihmisen tulee huomioida stressin fysiologiset vaikutukset ja se, että palautuminen on joka päivä hitaampaa. Nuorena pienet ärhäkkyydet menivät nopeasti ohi, nyt on niin hidastunut jo kaikin puolin, ettei veltto varsi kulje enää perässä kovinkaan intensiivisesti.

Stressin välttäminen on suurin terveysteko. Se on niin jäytävää jännitystä ja imaisee mukaansa koko ihmisen ja kaikki elämän osa-alueet. Kukaan ei ole mukava itselle eikä muille, jos on pinna tiukalla ja pipo kireällä. Ei riitä, että räyhää itsensä kanssa, vaan se vaikutus on moninkertainen kaikkiin muihinkin.

Tänään en stressaa. Olen rauhallinen, keskityn vain olennaiseen, jätän kiihtymiset nuoremmille ja kaikenlaiset urputukset niille, joiden sisäelimet kestävät kuormitusta. Tänään on hyvä päivä olla hiljaa, keskittyä elämiseen ja olemiseen 🙂

Kuukkelin kuvahaku <3

Kuukkelin kuvahaku ❤

Ihan pyytämättä

Herrat ja rouvat ovat koetelleet tämän vuoden aikana melkoisen ankaralla kädellä. En väitä, että omat terveysongelmat olisivat mitenkään ainutlaatuisia ja merkityksellisiä, mutta subjektiivinen kokemus on kyllä ihan väsyttävä. Tiedän, että maailmassa on miljoonia huono-osaisempia ja sairaampia ihmisiä, joten en yritä tässä nyt kilpailla millään vuoden kipeimmän kansalaisen statuksella.

Tammikuu avautui kauniina. Oli virtaa, voimaa ja valtavasti ajatuksia. Tunnelma oli dynaaminen. Treenit sujuivat hetken hyvin ja olin jo pääsemässä kivaan rytmiin, sellaiseen joka oli kohtuullinen, huomioiden hepulihistorian ja krooniset sairaudet. Sitten lähti jalat alta. Kilpirauhanen sekosi jälleen, tällä kertaa liikatoiminnan puolelle. Ensin en tiennyt missä mennään ja sutkuttelin eteenpäin huonovointisena ja takykardian kourissa. Sitten oli pakko pysähtyä, kun lähti sisäelimet irti. Kuusi viikkoa koomassa, silmät sentään liikkuivat, muutoin olo oli ihan haitarista. En voinut tehdä mitään. En edes kiivetä yläkertaan, kun sydän hakkasi itsensä ulos ja verenpaineet sinkoilivat suuntaan ja toiseen. Verensokeri oli ihan hepulissa, mentiin niin korkeilla lukemilla, että pelkäsin raaja-amputaatiota.

Maaliskuussa olin vielä sairauslomalla, sitten talvilomalla. Siihen toipumissaumaan hankittiin Pissalinko. Se opetti olemaan rauhassa, toipumaan ja elpymään. Huhtikuussa oli hyvä olla. Treenit sujuivat tauon jälkeen hyvin, progressio oli mieletön ja nyppäsin maasta 150 kiloa kertaalleen. Se oli iso asia ja iso kokemus. Toukokuussa koko perhe sai ämpäritaudin, mutta siitä selvittiin muutaman päivän huutamisella. Kesäkuussa oli työstressiä, luopumista, haikeita hetkiä, mutta vointi optimaalinen.

Heinäkuussa alkoi kesäloma. Ensin toivuin viikon osaston sulkujuhlista ja se olikin ainoa kerta koko vuonna, kun olen käyttänyt alkoholia 😀 Treenit sujuivat taas menestyksekkäästi ja 13.7. tein kolme huikean hyvää treeniä auringossa ja tunsin olevani elämäni kunnossa. Siihen asti, kunnes kävelin urheilukentältä kotiin. Siitä ne kivut alkoivat. Ensin syytin tietenkin itseäni, että olen vouhottanut liikaa ja kroppa kipuilee siksi. En osannut paikallistaa oloa mihinkään. Suolisto-oireita ajattelin, mietin mahdollista ruokamyrkytystä ja tulipa siinä sitten hypokondrisena mieleen myös syöpädiagnoosit. Yhdeksän päivää ujelsin, myös Facebookissa. Sain apua, yritin olla omatoiminen ja deletoin ruoka-aineita lautselta. Kivut olivat. Itkin yöt, rouhin kaikki särkylääkkeet talosta ja naapurista. Tosimieshän ei mene lääkäriin, vaikka kuinka sattuisi. Pakkohan se oli kuitenkin taipua ja käydä määkimässä vastaanotolla.

No, munuainen se siellä kiukutteli. Kivut johtuivat kivilohkareista. Niitä sitten hoidettiin Hyvinkään sairaalassa, Meilahden sairaalassa, kotona, päivystyksessä, osastolla, ESWL-yksikössä. Edelleenkin hoidetaan, koska tilanne on vieläkin epäselvä. Murskaustoimenpiteitä on tehty, siltikin munuainen kiukuttelee. Neljä kuukautta kivuissa, välillä tietenkin parempia jaksoja ja hienoja päiviä. Ei taukoamatonta tuskaa, mutta kipulääkkeitä on vedelty 40 vuoden edestä näiden kuukausien aikana.

Munuaistilanne on siis edelleen epästabiili. Sitä pääsi maustamaan myös infektioaalto, joka saapui ensin kuopuksen kimppuun lokakuussa. Diagnoosina keuhkokuume. Sitä kesti viikon. Yöt ja päivät yskimistä, emon unet nollissa. Siihen heti perään tuli omassa voinnissa muutos. Puolikipeä yleistila, pojan vielä yskiessä keuhkojaan takapihalle. Edelleenkään ei nukuttu, kun itseäkin yskitti. Esikoinen ajatteli, että otetaan sama keuhkokuume tähän väliin ja kaupan päälle vielä A-ryhmän beetahemolyyttinen streptokokki. Hän yski, oli 40 asteen kuumeessa, huonossa kunnossa. Ei ollut aikaa omalle sairastamiselle. Paitsi sitten, kun vahvinkin nainen taipui. Keuhkokuume asettui myös omiin keuhkoihin. Siitä kun lähti vointi kohenemaan, niin edessä oli hampaanpoisto-operaatio. Ihan sovitusti, mutta kipeäksi sekin heittäytyi. Toimepiteen jälkeisenä yönä pamahti korva kipeäksi, tuskaisen kipeää kärsimystä aamun asti ja äkkiä lääkäriin. No, arvatenkin korvatulehdus ja tässä nyt ollaan. Korva tukossa, pää jumissa, mieli hilpeänä.

Nyt eletään marraskuun alkua. Tälle vuodelle ehtii vielä tulemaan kaikenlaisia vastoinkäymisiä. Johan sitä saikin olla viidettä vuotta ilman infektioita. Kilpparin kanssa on toki ollut vaikeaa viimeiset kolme vuotta, mutta näiltä akuuteilta sairauksilta on säästytty. Jotain on siis tehty oikein kuitenkin. Nyt vain fokus tähän hetkeen ja lääkekuurin jälkeen suolistopuoli erityispaijauksen kohteeksi, jotta terveys voi tulla takaisin. Tai no, se kroonisesti sairaan paras mahdollinen terveys 🙂

Tällä hetkellä ei oikeastaan voi kuin nauraa tälle elämälle. Vaikeudet kasaantuvat, mummo jaksaa puskea. En oikeastaan edes tiedä, mikä se muu vaihtoehto olisi. Heittää lapaset maahan ja polkea jalkaa? Ei se mitään auta kuitenkaan. Se ei tuo tilille menetettyjä tuloja takaisin eikä auta toipumaan. Tietenkin on tullut pärrättyä ja räyhättyä. Olisi teeskentelyä sanoa, etteikö joskus veetuttaisi niin, että verenkierto lakkaa. Se kestää hetken, sitten taas eteenpäin.

Vaikeuksien kautta voittoon tai jotain sellaista. Tässä on kuitenkin peruselämä niin kunnossa, ettei ole mitään hätää. Laskut saa vielä maksettua, lapset puettua talvitamineisiin, jääkaapissa on laadukasta ruokaa, treenit jaksavat odottaa. Mihinkään ei ole kiire. Fokus tässä hetkessä, tässä päivässä. Olisi aika synkkämielistä jäädä junnamaan ongelmiin ja odottamaan niiden lisääntymistä. Elämässä on se varmaa, että niitä vaikeuksia tulee kyllä ihan pyytämättäkin, joten miksi hukata hienoja päiviä odotteluun ja nurjamieliseen tunnelmaan.

Maanantaina taas Meilahteen. Onneksi on kesälomaa ja ilmatkin suosii 😀 Kyllä se tästä, ihan kuten aina ennenkin. Voikaa te muut paremmin, nauttikaa elämän ihanuuksista ja haasteista ❤

Metaboliamatka

Yleisön ( eli yhden ihmisen pyynnöstä 😀 ) yritän vähän avata tätä metabolia-asiaa. Kaikki havainnot perustuvat vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin ja muutaman vuoden kyntämiseen. Toimet eivät edusta mitään eikä ketään. Vain kokemusperäisiä havaintoja, ei tutkimuksellisia viitteitä.

Normaalisti toiminut aineenvaihdunta riitaantui alustan kanssa siinä määrin kolme vuotta sitten, että se lopetti toiminnan täysin. Ensin kertyi nesteet kehoon, vatsantoiminta loppui, paino nousi nopeasti seisemän kiloa, sitten tasaisesti ylöspäin. Kroppa oli solmussa, kipeä, tukossa. Pahimmillaan painoa kertyi 28 kiloa. Nestelastin katoamisen jälkeen ylipainotila on edelleen noin 20 kiloa. Elpymiseen meni kolme vuotta. Ihan jo senkin vuoksi, etten suostunut uskomaan kehon viestejä ja suoraa palautetta. Yritin koko ajan enemmän ja yhä syvemmälle menin. Kaikki signaalit olivat sekaisin.

Yritin aivan kaikkea mahdollista. Siksi kai matka olikin melko pitkä ja työläs, kun ei ne perusasiat menneet jakeluun aiemmin. Heti, kun vointi vähän koheni ja mieli virkistyi, painettiin kaasua ja taas palattiin päivän tai parin päästä lähtökuoppaan vauhdilla. Alkuvuodesta 2014 tapahtui jotain merkityksellistä. Katatoniassa maatessa ja kilpirauhasen liikatoiminnan tuskissa ollessa nappulat menivät oikeisiin osoitteisiin. Muistan yhden hiljaisen helmikuun tiistain, jolloin tuijotin seinää sängyssä. Silloin se tietoisuus tuli. Rauhoitu nyt j*malauta! 

Sen jälkeen oli helppo päästää irti. Kaikista treenitavoitteista, vartaloajatuksista, epätoivosta, yrittämisestä ja kaikesta. Yhtäkkiä kaikki oli niin selvää, että paraneminen lähti käyntiin. Sinä päivänä ei tietenkään lähdetty mihinkään punkan pohjalta. Jatkettiin lepoa vielä kuukausi ja taisi siinä mennä toinenkin. Merkittävintä oli sen kaikkein oleellisimman oivaltaminen.

Rest in peace

Eihän kenenkään kroppa kestä meuhkaamista. Ei sitä, että vedellään 20 treeniä viikossa ja ollaan koko ajan menossa tai tulossa. Väkisinmakuupäiviä osui tietenkin jonkun kipu- tai kolotustilan takia elämään, mutta sellaista aitoa ja leppoisaa lepoa ei ollut moneen vuoteen. Lomallakin piti juosta aamuaerobista rantaviivassa ja pomppia pitkin kaupunkeja sykemittari ranteessa. Aivan järjetöntä. Huh-huijaa!

Lepo. Se on se kaikkein tärkein asia. Yöunet kuntoon, päiväunet ohjelmistoon, rentoilua, olemista, makoilua, hiippailua. Niitä tuntemattomia asioita otettiin käyttöön ja aika jännää, että se teki hyvää. Tekee edelleen. Mikään asia ei mene yöunien edelle eikä mikään asia mene myöskään omien tarpeiden edelle. Olen, möllötän ja makoilen aina, kun se vain on mahdollista. Ja onhan se mahdollista, kun tekee asiat mahdollisiksi. En tunne minkäänlaista syyllisyttä, että nautin pyjamapäivistä sängyssä enkä suorita mitään. Se tuntuu ihan järjettömän mahtavalta, kun antaa itsensä olla rauhassa ❤

Treenit

Niin rakas asia kuin tuo salimyllääminen onkin, niin siihenkin on otettu ihan uusi ote. Vähitellen lähdin tiputtamaan treenikertoja. Kerralla ei voinut sitä tehdä, kun emotionaalinen surutyö oli kesken. Samalla vähennystahdilla intensiteettiä laskettiin. Tai minä laskin, ei tässä monia ihmisiä ollut mukana. Ihan itse sai kaiken tehdä ja hyvä niin. En uskonut ketään, vaikka moni huutelikin ohjeita 😀

Treenitahti maltilliseksi ja kroonisesti sairaalle sopivaksi. Samalla hyvästelin kaikki tavoitteet ja otin lempeästi vastaan kuntoutusjumpat. Ei pakkotoistoja, ei ennätystehtailua, ei intensiivisiä vetoja, ei mitään raskasta. Vain hyvän mielen keppijumppaa, pienillä painoilla perusvatkausta. Melkoisen työn siinä sai tehdä, että päästi irti. Keväällä kiskaisin maasta 150 kiloa ja se oli oikeastaan jonkinlainen huipentuma. Sen päivän jälkeen oli helppo antaa periksi.

Tänä päivänä treenit ovat fiilispohjaisia. Salikäyntejä tulee keskimäärin 4-6 viikossa ja se tuntuu sopivalta. Ulkoilua sitten koiran kanssa lisäksi päivittäin, pidempiä lenkkejä fiiliksen mukaan. Sykemittarin olen kadottanut elämästä täysin enkä näe sen käytölle enää minkäänlaista tarvetta. Hauiskääntö onnistuu ihan hyvin ilmankin.

Lautasmalli

Kaikenlaisten ruokahoopoilujen jälkeen lautanen on tänä päivänä koostettu aika tarkasti edelleen. Ei niuhottaen, vaan huomoiden. Lähinnä siksi, että karppauskauden jälkeen tuntuu edelleen aika työläältä saada riittävästi hiilihydraattia kehoon. Kroppa huutaa välittömästi vastalauseen, jos tulee liian pitkiä ateriavälejä tai hiilarit ”unohtuvat”. Tunkkaisuus, hidastuminen, aineenvaihdunta stoppaa ja koko keho muuttuu nuhjuiseksi alustaksi.

Säännöllistä syömistä. Joka aterialla hiilaria, riippuen vähän verensokerista ja treeneistä. Keskimäärin varmaankin liikutaan jossain 150g tietämillä. Joskus vähän vähemmän, jos ei niin ole aktiivisuutta ja jos taas tulee tehtyä vaikkapa treeni sekä kävely, niin tämä huomioidaan sitten taas lautasella. Jatkuvaa tarkkailua, mutta ei pinna tiukalla. Hyvällä fiiliksellä, niin keho kiittää.

Proteiinia en niin seuraile enää. En ole pyrkimässä korkeammalle enkä treenaa enää massa-ajatuksella, joten aika yhdentekevää laskea grammoja. Kunhan ei ole nälkä, se riittää. Rasvaa syön maltillisesti. Lautaselle kun ei voi lisätä sekä rasvaa että hiilaria, jos aikoo mahtua maapallolle. Kroppa kiittää, kun se saa vähemmän rasvaa ja enemmän hiilaria. Mikään vähärasvainen tämä elämäntapa ei tietenkään ole, mutta en myöskään myllää voipakettien kanssa päivittäin.

Hiilareiksi olen valinnut riisin, perunan, satunnaisbataatin, hedelmät. Hedelmistäkin lähinnä vain banaani ja omena. Kaurapuuroa muutaman kerran viikossa ja marjoista nyt tietenkin tulee jonkun verran myös hiilaria. Rasvalähteinä macadamiaöljy, avokado, oliiviöljy ja ajoittain voi. Proteiinia saa luomuhaikusta, heraisolaatista, luomumunista, joskus lohesta ja/tai seitipaketista. Lintua vähän harvemmin lähinnä sen vuoksi, että etäisesti ällöttää ajatus tehotuotetuista eläimistä. Yksinkertaista, aika pelkistettyä, mutta tämä tuntuu hyvältä. Lisätään ja poistetaan asioita sitten sen mukaan, mikä on tarpeellista. Ei pidetä kiinni mistään aatteesta periaatten vuoksi, vaan ollaan mieluummin aatteettomia.

Yleiselämä

Kaikenlainen rentoilu on elämän viitekehys. En suorita, en ole ponnari tiukalla. Avoimesti, iloiten ja nauraen. Hyvä olo tuntuu joka puolella ja elämään on tullut valtavasti uusia nyansseja. Arvostan ja rakastan kehoani juuri sellaisena kuin se on. Olemme eläneet melko työlään historian ja tänä päivänä osaan olla kiitollinen kaikesta sille. En pyydä mitään enkä odota mitään.

Hyvinvointi on niin iso asia, että sitä pitää arvostaa. Itseä pitää arvostaa ja kun saavuttaa sellaisen tunnetilan, että tietää olevansa ihan huikea tyyppi, se virkeys ja voima näkyy myös kropassa. Saumatonta yhteistyötä ja riemumielin eteenpäin.

Oma metaboliamatka on saatettu hyvälle alulle. Otetaan se vastaan, mikä tulee. Ei kiirehditä ja nautitaan siitä, että kehossa on hennosti niitä normaaleiksi luettavia toimintoja, joita terveillä on. Ulkomuodolliset seikat ovat toisarvoisia ja jos amatsonin olemus aiheuttaa kanssaihmisille pahoinvointia, niin ojennan kaarimaljan kaikella rakkaudella 😀

stop-the-madness

Hoppua, hoplaa!

Tiukka viikko edessä. Kuuden päivän työputken lisäksi tälle viikolle on ohjelmoitu tutkimuksia, toimenpiteitä, lääkäreitä, muurareita ja mitä vielä. Muksu aloittaa uuden harrastuksen, toinen miettii jalkapalloilijan uraa, kolmas murisee pörrölelu suussa ja neljättä ei onneksi ole 🙂 Omat treenit ovat nyt sivuseikka, kaikki fokus siihen, että aikataulu on riittävän löysä hengittämiseen ja mikään tässä maailmassa ei mene yöunien edelle. Ei sitten niin mikään.

Se hyvä etu omassa persoonallisuudessa on, että olen järjestyksen ihminen ja organisointikyky on varmaankin vahvin ominaisuus. Se helpottaa arjen haasteita ja pää pysyy menossa mukana, kun on rakkautta ja rajoja.

Pihistely jatkuu. Viikonlopun vieraat toivat kaapin ja pakastimen täyteen evästä, joten seuraavan kerran täytyy käydä kaupassa joulukuussa 😀 Vanhempani ovat ihan parhaat ja ovat aina auttamassa. Maailman isoin kiitos heille ❤ Pihistyspostauksia on tiedossa sitten, kun on aikaa lojua koneen ääressä. Nyt ei ole tarjolla mitään tähän supersyyskuuhun liittyen. On niin kiire, nääs 😀

Tämä viikko on siis arkihumppaa, meno rauhoittuu viikonlopuksi. Sitä odotellessa oikein hyvää viikkoa kaikille ja pitäkää huolta toisistanne.

Kellotettu elämä :D

Kellotettu elämä 😀

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Unelma onnesta

Jokaisella ihmisellä on haaveita. Hyviä, huonoja ja abusrdeja. Ei se väärin ole, jos haluaa olla prinsessa tai lottovoittaja. Niiden varaan ei kuitenkaan kannata elämäänsä rakentaa. Sen sijaan voi miettiä jotain konkreettista päämäärää ja tarkoitusta elämälle. Jotain sellaista, josta voi ajoittain unelmoida. Ajatusleikkiä pienellä ripauksella mahdollisuutta. Se pitää virkeänä ja jotkut väittävät, että jos oikein kovasti toivoo, niin sitä tekee alitajuisesti koko ajan sellaisia valintoja, jotka ohjaavat sen unelman suuntaan.

Minullakin on unelma. Se on jotain tämänkaltaista. Oma nuoruus meni hukkaan ahdistustunnelmissa ja vartaloinhossa. Se jatkui pitkälle aikuisikään ja ne muistot kulkevat mukana loppuelämän. En mieti menneitä itku silmässä, vaan kiitän vaikeusvuosia siitä, että niiden ansiosta nelikymppisen elämä on aivan huikean hienoa. Parikymppisenä se ei ollut sitä. Vielä 15 vuotta sitten oma vartalo oli jotenkin vieras. Seesteinen parisuhde toi jonkinlaista vakautta bailupirkon elämään ja elämä alkoi hiljentyä. Tuli lapset ja rauha. Myös keholle. Vaikkakin tuli vähän treenattua liikaa ja tehtyä kaikenlaisia terveystyhmyyksiä, kehoa en ole enää vuosikausiin pitänyt vihollisena. Se on paras ystävä ❤

Omista kokemuksista, jonkinlaisesta primitiivisestä auttamishalusta sekä psykiatrisen hoitotyön persoonallisuudesta koostuu oma unelma. Haluan olla osa niiden ihmisten elämää, jotka kamppailevat tyytymättömyydessä, vartalovihassa, inhossa ja oman kehon puistatustunnelmissa. Suorastaan vaadin, että voin olla tukena ja apuna. Jokainen ihminen onnistuu saavuttamaan sellaisen olotilan, jossa ei ole läskituskia, itkuraivareita, pahaa oloa eikä puristuksia. Se vaatii töitä. Paljon töitä. Oman minän kaivelua, traumatuntemuksien avaamista, kehonkuvan uudelleen ohjelmointia, ahdistusta, tuskaa ja niiden hallinnan opettelua.

En tiedä vielä, miten ja koska unelmani tulee toteutumaan. Kaikki on avoinna ja keskeneräistä. Jonain päivänä, ennen eläkeikää, se kuitenkin tapahtuu, että olen muutoksessa mukana ohjaajana, avustajana ja jykevänä olkapäänä. Jonain päivänä 🙂

Kuva Googlettimesta.

Kuva Googlettimesta.