Hyvinvointi

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Mustavalkoinen putkiajattelu

Ehkä eniten koko universumissa ärsyttää ihmisten kapeutuneisuus. Etenkin terveyskentällä tämä putkiajattelu tulee toistuvasti esiin. Erilaiset terveyttä tavoittelevat keskusteluryhmät- ja sivustot ovat täynnä näitä alalajin edustajia, joilla on tarjota vain ja ainoastaan yksi totuus. Sellainen yhden diktaattorin teema, jota toistetaan vuodesta toiseen eikä edes yritetä laajentaa havainnointia ja ajattelua.

Hiilihydraattit ja makrojakaumat ovat edelleen sellaisia hottisaiheita, että niiden kanssa saa itsensä kiihdytettyä nanosekunnissa sellaiseen änkyrämoodiin, että kohtuullisen virkeät kognitiiviset toiminnot romahtavat eikä vuorovaikutuksesta tule yhtään mitään. Viva la mustavalkoisuus!

Evoluution tarkoitus on jakaa opittua tietoa eteenpäin ja yksilöllä on velvollisuus mahdollisuus ahmia laaja-alaisesti lisätietoa. Jos ja kun terveys/ravitsemus kiinnostaa, niin olettaisin sen intohimon siirtyvän siitä tolkuttomasta jankutuspaukuttamisesta siihen, että tutkitaan aihepiiriä isommalla haarukalla kuin sillä, mikä on jo ollut lapasessa. Junnaaminen ei ole ihmislajille ominaista, joten luulisi ja toivoisi, että ihmiset menisivät eteenpäin.

Mutta ei. Kun täytyy jankuttaa. Täytyy olla puusilmä, putkiaivo, ehdoton. On oltava oikeassa, vaikkei edes olisikaan.

Hiilari tekee läskiksi. Syöt vain vähemmän mitä kulutat, niin laihdut. 18 jälkeen ei saa syödä tai paisut. Maito tappaa, paitsi jos olet karppaaja, niin voit juoda kermaa, silloin se ei tapa. 

Puuh. Joskus on raskasta olla ihminen. Toisten lajitovereiden sietäminen vaatii ponnisteluja. Rationaalisena henkilönä ei välttämättä halua lähteä ruudun läpi läpsimään naamaan, vaikka siitä hyvin usein fantasioikin. Täytyy vain sietää. Opetella sietämään. Satunnaisesti voi myös huutaa blogissa, miten ehdottomuus on raivostuttavaa ja miten jokaisen pitäisi opetella objektiivista tarkastelua 😀

Vihamielinen putkiajattelu ei edistä kenenkään terveyttä. Se lisää pahoinvointia, epävarmuutta, aggressioita ja kaikenlaista kiukkua. Ehdoton oikeassa olemisen tarve ei vie haluttua teemaa vastapuolelle niin, että siihen syntyisi mielenkiintoa. Siinähän keskustelussa on kyse. Mielenkiinnosta, puolin ja toisin.

Jos on tarve antaa neuvoja ilman sen laadullisempaa kompetenssia, voi myös muotoilla itsensä lempeämpään sävyyn. Ei ole pakko HUUTAA eikä ole pakko syyllistää.

Terveyskeskustelut ovat parhaimmillaan iloista antia, innostusta herättäviä ja hyvän fiiliksen tapahtumia, joista saa oivallisia vinkkejä oman elämänsä viilaamiseen. Pahimmillaan ne ovat kiivaita, häijyjä ja tuomitsevia.

Siitä voi sitten itse valita, että miten keskustelee. Rakentavasti ja laajalla kaarella vaiko kiukkuisesti ja jumputtaen. Kumpi lienee hedelmällisempää.

Matkakertomus, osa I

Tutkimusmatka oman kehon hormonihyrrään jatkuu. Opin päivittäin uusia asioita sen toiminnasta ja teen merkityksellisiä huomioita. Tämä taival on tolkuttoman pitkä. Mitään äkillisiä ihmeparanemisia on turha odottaa ja jos nopeusajatuksella tähän prosessiin olisi heittäytynyt, olisin taas perä edellä puussa hyvin nopeasti. Päivä kerrallaan, ilman minkäänlaisia ulkonäöllisiä tavoitteita. Haluan vain ja ainoastaan, että keho toimisi edes hennosti normaalisti ja sen poukkoilut olisivat jollain tavalla ennustettavissa.

Sunnuntaina tuli pieni takapakki. Johtuen ikävistä uutisista, joita kuulin ja samalla kun emotionaalinen epävarmuus tuli taloon, katosi yöunet ja olemisesta tuli semistressaavaa. Tiedostin tämän heti. Priorisoin kuitenkin kuormittavuustekijän tärkeämmäksi kuin makrojakauman viilaamisen ja omat tarpeet työntyivät hetkeksi taustalle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muutaman päivän ajan olin uneton ja onneton, stressaantunut ja kiukkuinen. Verensokeri oli tuhottoman korkea, ruoka ei maistunut ja kroppa turposi taas tuttuun tapaan niin, että nivelet ovat taas pulleat ja kivuliaat. Orastava aineenvaihdunta sanoi taas heipat ja katosi kaukaisuuteen.

Tuo muutaman päivän nuhjuaminen ei kuitenkaan vaikuta prosessin jatkumiseen. Se ei ollut epäonnistuminen eikä mikään katastrofi. Se oli normaalia elämää. Kaikille ihmisille tulee vaikeuksia ja hetkiä, jolloin ei nyt niin olla nousukiidossa ja tärkeintähän on taas oppia niistäkin hetkistä.  Minä opin sen, että huonounisuus on helvetillinen kehä ja siihen tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ikäville uutisille ei myöskään mahda mitään, niitä voi kuitenkin oppia käsittelemään nopeammin eikä ole tarkoitus jäädä maantielle makaamaan.

Tässä metaboliamatkassa on jotenkin niin lohdullista se, että ei tarvitse käsitellä samanaikaisesti ruokariippuvuusteemoja tai tunnesyömisen ongelmia. Arjen valinnat kun ovat lähtökohtaisesti loistavia eikä suhde syömiseen ole ongelmallista. En kärsi minkäänlaisista himoista, tahtojen taisteluista enkä joudu stressaantumaan siitä, että mitä saa syödä ja mitä ei. Ne kaikki tuntemukset ja toimet on käsitelty jo vuosia sitten, jolloin aloitin terveystietoisen elämän ja hyvästelin sen vanhan ja turmiollisen ähkimisen.

Syöminen on helppoa. Se on luontevaa, vaivatonta enkä kuluta energiaani kaikenlaiseen rallatteluun ja himohyrinöihin. Olo on vapautunut ja kepeä. Matkan tarkoitus on hinkuttaa pilkkua aineenvaihduntaorientoituneesti ja hyvällä fiiliksellä. Kiukulla kun ei synny kuin kamalaa jälkeä 🙂

Tähän mennessä olen oppinut jo jotain. Tässä vaiheessa on tarpeellista korostaa sitä, että havainnot ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksia, ne eivät välttämättä toimi kenelläkään muulla eikä kenenkään pidä tehdä johtopäätöksiä tai minkäänlaisia oletuksia näistä huomioista. Olen aivan uniikki yksilö sairauksieni kanssa eikä kenelläkään ole minkäänlaista tuntumaa siihen, minkälaista hienosäätöä koko elämä on. Siltikin haluan tuoda näitä asioita esiin, jos edes nanosekunnin ajan niistä olisi jotain lohtua tai virikettä jollekin muulle 🙂

Stressi, uni, tunnesäätely

Elämän tulisi olla kuin oppikirjasta. Leppoisaa, hiljaista ja rauhanomaista. Ei poikkeamia. Tietenkään kukaan ei voi elää vakuumissa ja väistämättä tulee ontumisia eteen. Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa ja tietää omat heikkoudet ja tarttua niihin välittömästi.

Unen merkitystä ei voi korostaa koskaan liikaa. Se palauttaa, voimistaa ja rentouttaa. Stressin välttäminen kokonaan on mahdotonta, mutta ainakin sitä voi opetella hallitsemaan niin, ettei hormonit heilu ja aiheuta verenpaineen heittelyä ja sydäntuntemuksia. Kaikki fokus siihen, että tunteet eivät vie naista, vaan nainen määrää tahdin 😀

Säännöllinen syöminen

Perushuttua, mutta niin helposti unohdettavissa. Johtuen lähinnä siitä, että se ruoka ei ole ensimmäinen asia elämässä, joten kaikki muu melkein menee aina ohi. Toisekseen näläntunne on ollut vuosia hukassa, joten sekään ei herätä siihen, että olisi ateria-aika. Lisäksi kupu ei vedä samalla tahdilla kuin terveellä ja joskus esimerkiksi aamukahvi saattaa velloa vatsassa pitkälle päivään eikä siinä yksinkertaisesti pysty syömään mitään, kun olo on ähkyn tunkkainen.

Siltikin voin paremmin, kun syön säännöllisesti. Jotenkin tuntuu, että vessassa saa pomppia useammin ja ajoittain on jopa ollut viime viikkoina näläntunnetta. Se kertoo siitä, että on toimittu oikein ❤

Rauhanomainen liikunta

Verensokeri rakastaa aerobista liikehdintää. Se tykkää pitkäkestoisestä kävelystä, fillaroinnista, crossarin sutkuttamisesta ja hyvinä päivinä se peukuttaa myös intervellirykäyksiä. Bodaamisesta se ei pidä. Olkapään vuoksi punkerobodaustreenit ovat olleet jäähyllä yli kolme viikkoa ja se on kyllä näkynyt verensokerimittauksissa. Surullista, mutta tauti ei tykkää äijätreenaamisesta. Kokonaan en lihasharjoittelua suostu lopettamaan, mutta määrällisesti on vähennettävä. Kolme bodaustreeniä lienee maksimi, johon keho taipuu. Muutoinhan sitä voi silti loikkia aerobista verensokerin ehdoilla eikä liikkumista tarvitse siinä mielessä rajoittaa. Vain vähän muokata.

Makrojakauma

Tarkempaa määritelmää en tässä nyt avaa, mutta olen huomannut sen, että rasvansaanti on ollut suhteessa hiilihydraatteihin liiallista. Diabeteksen vuoksi en voi vedellä 300 grammaa hiilaria päivässä, koska on aivan mielenvikaista tuupata ampullitolkulla insuliinia kehoon, kun kroppa ei sitä siedä ja insuliinista tulee huono olo. Minkäänlaista karppaamista en kuitenkaan noudata enää ikinä, mutta grammojen kanssa on ollut säätöä ja edelleenkin mennään hiilaripitoisella setillä. Määrät vaihtelevat päiväkohtaisesti, joudun huomioimaan oman vireystilan, voimattomuuden tunnelmat, treenit, yöunet, kuukautiskierron ja tähdistön asennon. Ei ole siis yksinkertaista eikä yhtä ohjetta, jolla voisi mennä tasaisesti.

Proteiiniakaan ei voi munuaisen vuoksi vedellä tolkuttomasti, joten siihenkin on tehty muutoksia. Rasvan kanssa täytyy myös olla tarkka, jotta sitä tulee riittävästi, mutta ei liiallisesti kuitenkaan.

Vesi

Perusterve ihminen voi nauttia vettä huomattavasti rennommin kuin hormonimirkku. Tämänkin kanssa on melkoista kikkailua, ettei sitä tule litkittyä liikaa. Yleisestihän ajatellaan, että se ylimääräinen tulee kehosta ulos, mutta vammaisella tämäkään ei ihan toimi niin. Liiallinen vedenjuonti voi tarkoittaa sitä, että joko lorotan kaliumit kehosta ulos ja saan rytmihäiriöitä tai sitten se neste kertyy kroppaan niin, että iho repeilee ja joka paikkaan sattuu. Ei voi tietää ikinä kumpaan suuntaan mennään.

En hikoile, joten siinä mielessä ei tarvitse suhteuttaa nestemäärää siihen, mitä kehosta poistuu hikoilemalla. Parhaimmaksi olen havainnut sen, että juon pitkin päivää kohtuullisesti. En lomota puolta litraa kerralla, vaan suosin vedensaannissakin säännöllisyyttä. Määrällisesti tuntuu, että maksimi on 2.5 litraa.

Rauta

Kenenkään keho ei toimi ilman riittävää rautaa. Ei terveen eikä varsinkaan kilpirauhasvauroisen. Käytän kuuriluonteisesti rautavalmistetta ja tankkaan aina säännöllisesti muutaman viikon ajan. Tämä tuntuu toimivan sekä labra-arvojen että yleisvoinnin mukaan.

Solgarin rauta on sopinut itselle ja sillä teen näitä tankkauksia.

Suolisto ja ruokavalio

Mikään ruoka-aine ei tietenkään imeydy suolistosta, jossa on hätätilanne menossa. Sen myös tuntee melkoisena mylläyksenä, jos sillä alueella on jonkinlaista virhettä. Suoliston hyvinvointi on kaikkein tärkein asia ja sen paijaaminen on äärimmäisen iso asia.

Käytössä on tällä hetkellä boulardii, gluteeniton ruokavalio ( ollut jo vuosia ) ja glutamiini. Maitoa välttelen myös, lähinnä siksi, että suolisto mouruaa aika nopeasti maitoa vastaan, joten se tuntuu paremmalta olla ilman. Hera ei ole aiheuttanut ainakaan toistaiseksi myllytystä, joten se on oikeastaan ainoa maitotuote, joka on aktiivikäytössä. En kuitenkaan ole ehdoton maidon kanssa ja jos nyt jossain on tarjolla maidollinen ateria, niin en mylvi asiasta.

Sokeri tuntuu olevan aivan turmiollista. En nyt juurikaan sitä käytä arjessa, mutta satunnaiset sokerisuklaan puputtamiset näkyvät ja tuntuvat kehossa heti. Olo on välittömästi turvonnut, huonovointinen ja kaikin puolin kökkö, joten en näe järkeä siinä, että viettäisin aikaa irtokarkkisäkkien kanssa. Tämäkään ei tosin ole niin ehdoton asia. Voin ottaa juhlahetkessä sokerilla kuorrutettua tuotetta, en vaadi huomiota asian suhteen. Tiedän vain sen, että se ei edistä tätä metaboliamatkaa.

12651288_1030738233630925_6875246596157237629_n

Tässä tämän aamun ateria. Kasviksia, neljä valkuaista, yksi keltuainen, ketsuppia ( shit, siinä on sokeria 😀 ), pieni omena ja puolikas banaani. 

Tavanomaista ja riittävää ravintoa. Ei kikkailua, ei hifistelyä, ei paastoa, ei ismiajattelua. Helppoa ja normaalia ruokaa. Näillä mennään ja hyvältä tuntuu 🙂

Hyvällä matkalla

En ole laihduttanut vuosiin. Tein aikoinaan muutosurakan ja saatoin sen sekä emotionaalisesti että fyysisesti loppuun asti. Pääsin projektissa tavoitteeseen ja jos olisin ollut järkevä maalissa, en olisi jatkanut rasvaprosenttijuoksua. Sen enempää en mieti menneitä, mutta arvostan itseäni siinä mielessä, että se varsinainen laihdutus on lopullisesti mennyttä. En laihduta enää koskaan.

Tällä hetkellä olen tavallaan toki laihdutusputkessa, mutta en suostu puhumaan mistään ”laihduttamisesta”. Lähinnä siksi, että laihdutus itsessään on jotain sellaista keskeneräistä, johon liittyy valtavasti komponentteja ja se on prosessi. Tämän olen jo kertaalleen käynyt hyväksytysti läpi enkä koe olevani uuden prosessin tarpeessa. Toki painoa pitää saada alas, mutta se ei ole laihduttamista. Noin periaatteessa siis.

Ajatus laihdutusteemasta aiheuttaa välittömästi negatiivisen kaamoksen. Siitä tulee mieleen tahtojen taistelut, mielitekorallatukset, parempien valintojen opiskelu ja samalla myös intensiivinen ulkonäkökeskeisyys. Se on laihduttamista.

Sen sijaan tämä metaboliamatka, jossa juuri nyt elän, perustuu siihen, että kunnioitan itseäni ja arvostan jokaista tekemääni virhettä. Kehoni on kaikin puolin kelvollinen ja mikäli ylipaino ei olisi terveydelle haitallista, en olisi laihdutuksen tarpeessa. En häpeä, en piilottele, en katsele virhekeskeisellä silmällä, en ahdistu kehoni levinneisyydestä enkä halua rangaista sitä mistään. Haluan sille vain ja ainoastaan hyvää.

Olisi niin helppoa inhota. Vihata niin, että tekisi nuoruusvuosien typeryyksiä ja joisi vain lämmintä vettä pillillä ja nälkiinnyttäisi itseään. Jumppaisi ponnari ojossa tuntikausia päivässä ja läähättäisi lenkkipolulla. Ihan kuin se muka toisi terveyden ja hyvinvoinnin.

Yhdenkään ihmisen ei tässä maailmassa kuuluisi hävetä omaa kehoaan. Se ei ole vartalon vika, jos toimii tyhmästi, vaan silloin pitäisi puuttua niihin turmiollisiin toimiin, joilla aiheutetaan pahoinvointia. Reidet eivät elä huonossa parisuhteessa, pakaroilla ei ole mitään tekemistä älykkyyden ja nokkeluuden kanssa eikä lepattavat käsivarret määrittele ihmisarvoa. Ei!

Sinä kelpaat. Minä kelpaan. Me kelpaamme ❤

its20all20about20which20way20you20look

 

Irtoliikunta

Käypä hoito-suosituksista löytyy liikuntaosio. Sinänsä oikein hienoa, että liikunnan merkitys on huomioitu kansallisesti ja terveydenhuollon ammattilaisilla on velvollisuus urkkia tietoa potilaan liikuntatottumuksista. Tähän asti aihetta on joko vähätelty tai jätetty huomiotta kokonaan. Jotenkin alalla on ollut pitkään sellainen suunta, että potilastyö perustuu sairauskeskeiseen räpläämiseen eikä niinkään ennaltaehkäisyyn tai holistiseen huomioimiseen.

Kaikkein omituisinta on kuitenkin se, että missä vaiheessa evoluutio on heittänyt volttia ja mennyt liikkumisen osalta aivan omaan monttuun. Kaikki kehittyy ja virheistä opitaan sukupolvesta toiseen, mutta elämän leppoistamisesta on tullut näköjään elämän jäykistämistä.

Liikunta on irrallaan arjesta. Aivan kuin oman kehon heiluttaminen olisi jokin ulkopuolinen tapahtuma, erillään kaikesta muusta elämästä. Aktiivisuus ei enää elä päivissä luontevasti.

Ymmärrän toki, että maailma on muuttunut. Tiedän, että 80-luvulla kaikki oli toisin ja blaa-blaa-blaa. Sitä en vain jotenkin käsitä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa. Miksi mukavuudenhalusta on tullut päämäärä?

Tämän päivän ihmistä kun ei saa sattua mihinkään eikä mikään saa olla haasteellista. Kaiken täytyy olla koko ajan kivaa ja pienetkin epämukavuustoimet aiheuttavat henkilökohtaisia tsunameja ja heikoksi heittäytymistä. Enkä nyt tarkoita tietenkään, että kipu jotenkin jalostaisi ja vastoinkäymiset veisivät elämänlaatua korkeammalle. Tarkoitan vain sitä, että elämään kuuluu ponnistelut ja parkumiset.

Irtoliikunta on tietysti nollaa parempi. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että arkiaktiivisuudesta tulisi elämäntapa ja oman kehon liikuttaminen olisi palkinto eikä rangaistus. Tässä vaiheessa syytän akkalehtiä siitä ajatuksesta, että jumppaamisesta on tehty rangaistus ja jokainen niitä lehtiä plärännyt tietää varmasti, miten monta tuntia joutuuu steppaamaan, että munkin kalorit kuluvat. Ah, miten kipeä kulma!

Liikuntaa on helppo lisätä. Peruspäivien lomaan saa sievästi askelia, kunhan vain aloittaa itsensä totuttamisen. Tavoitteellinen ehdollistaminen toimii varmasti ja hetken päästä sitä jo huomaa hiihtelevänsä reippaana, ilman minkäänlaisia murinoita. Epämukavasta tulee luonteva osa omaa arkea ja elämää.

Evoluutiolle nyt äkkiä keskisormea! F*ck you ja otetaan uusi suunta. Irtosuorituksista aktiiviseen arkeen. Noin, sehän kuulostaa kampanjalta 😀

Evolution_BACK

Masennusmylly

Masennus on sairaus. Se on sellainen tila, jota kukaan ei halua itselleen, mutta se saattaa hiipiä kenen tahansa takapihalle ihan pyytämättä. Yllättäen se ei tule, mutta siinä vaiheessa, kun kuormittavia tekijöitä on liikaa ja elämä menee hiljalleen tiukkaan umpisolmuun, depressio koputtaa ovelle. Oikeastaan se ei edes koputa, vaan tulee väkisin.

Tietenkään kaikki kuormittuneet ihmiset eivät sairastu. Tarvitaan monia eri tekijöitä, jotta psyyke uupuu. Kukaan ihminen ei sairastu yhden yön aikana, vaikka voinnin romahtaminen saattaakin tuoda sellaisen vaikutelman, että tauti tuli puskasta. Taaksepäin kun kelataan, niin historiasta löytyy tekijöitä, jotka ovat salakavalasti liittoutuneet keskenään ja päättäneet nujertaa ihmisen.

Masentuneen ihmisen mieli on jähmeä. Se on iloton, haluton ja tunkkainen. Ahdistus kulkee yleensä tiiviisti depression rinnalla ja näiden kahden kanssa elo saattaa tuntua sietämättömältä. Tärkeät asiat muuttuvat merkityksettömiksi ja toistuvista ponnisteluista huolimatta punkka vetää puoleensa niin, ettei sieltä lopulta enää nousta mihinkään.

Synkkämielisyys ja näköalattomuus kuuluvat masennukseen. Kuolema alkaa kiinnostamaan ja jossain vaiheessa se tuntuu ainoalta ratkaisulta. Jos ei nyt ihan suoranaisesti toiminnallisesti, niin ainakin itsemurha-ajatukset möyrivät jollain tavalla takaraivossa.

Työskentelen depressioon sairastuneiden parissa. Siksi nämä asiat ovat lähellä ja niistä mielelläni kirjoitan. Psykiatrisella akuuttiosastolla näyttäytyy lähinnä ne ääripään ihmiskohtalot ja kaikki depressio ei tietenkään ole umpipsykoottista.

Diagnostisesti depressioon ei kuitenkaan ihan riitä se, että yhtenä viikonloppuna kiukuttaa ja väsyttää eikä mikään huvita. Elämään kuuluu myös apattisia ajatuksia ilman, että täytyy kantaa diagnoosinumeroa taskussa.

Yleisesti voisi kuvailla, että sen kyllä tietää, jos on joutunut masennusmyllyyn. Siihen ei arvailuja tarvita.

Masennuksesta toipumiseen tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa. Se, mikä on pitkällä aikavälillä saapunut sisään, ei lähde yhdellä karjaisulla mihinkään. Synkkyyssössöilyssä tuo ajan antaminen ja jatkuvassa itsesyytösrallissa eläminen on haastavaa. Siinä epätoivon aallokossa ja valtavien ahdistusmöykkyjen seassa kukaan ei halua kuulla, että tiätsä kun sun pitäis vähän jumpata ja syödä kuituja.

Ei näin. Terveyslähtöiset interventiot ovat mahdollisia vasta siinä vaiheessa, kun toipuminen on käynnissä ja mieliala on vastaanottavainen. Ennen sitä voi huudella vastatuuleen ihan itsekseen eikä se viesti tavoita ketään.

Kenenkään mieliala ei ole koskaan syöksynyt laskuun sillä, että tekee arjessa rauhanomaisia valintoja, liikuttaa itseään mielekkäästi ja täyttää lautasensa laadukkailla ja ravitsevilla ainesosilla. Kukaan ei ole kärsinyt siitä, että on nukkunut hyvin ja riittävästi eikä ole rähjännyt toistuvasti läheisille. Kenenkään elämänlaatu ei laske, jos kävelee hyvässä seurassa metsässä tai nostaa ilo sydämessä rautaa salilla. Kukaan ei kuole, jos tekee itselleen hyvää ❤

 

Tavoitteellinen tammikuu

Jaahas. Se on sitten taas se aika, jolloin tehdään mahtipontisia lupauksia ja tammikuuhun työnnytään varsi täynnä muutosvoimaa ja valtavaa energiaa. Pidän tästä ajasta ❤ Juuri siksi, että innostuneisuus tarttuu ja on hienoa seurata sivusta ihmisen mielen mutkaisuutta ja kiemurtelua.

Olen äärimmäisen onnellinen kaikista niistä terveyslupauksista- ja yrityksistä, joita ihmiset tekevät. Vielä enemmän olen riemuissani onnistumisista ja pysyviksi jääneistä muutoksista. Ilman yrittämistä ei tietenkään tapahdu mitään. Sehän on selvä. Jokainen ansaitsee kannustusta, onnistumisia ja tsemppiä. Urputusta ja lässytystä saa ihan pyytämättäkin, joten sitä on turha tarjoilla kenellekään.

Aivan hurjasti siis intoa ja iloa teille, jotka tammikuussa aloittavat jonkinlaisen projektin ❤ 

Tammikuu on tietysti mielenkiintoista aikaa kaikin puolin. Juuri sen kollektiivisen energian vuoksi. Itse en ole enää vuosiin aloittanut minkäänlaisia laihdutustemppuiluja enkä ole muuttamassa elintapoja mihinkään suuntaan. Olen sen muutoksen tehnyt aikoinani ja tänä päivänä saan olla vapaa kaikista dieettikiemuroista ja aamuaerobisista. Tammikuussakin on siis helppo hengittää. Tietysti näin läskinä ihmisenä sosiaalisen ja nonverbaalisen viestinnän paine saattaa tuntua takaraivossa ja ulkopuolisen silmin on helppo ajatella, että kyllä kannattaisi emälihavan laihduttaa. Niin kannattaisi, kyllä. En tosin tee sitä tänäkään vuonna. En lupaa mitään mitään enkä edes ajattele lupaavani. Ei tarvitse.

Siksi ei tarvitse, että tiedän tasan tarkkaan, minkälaisen terveyshelvetin olen elänyt. Näen ne vauriot joka päivä ympärilläni ja tunnen edelleenkin kipuina ja huonovointisuuden hetkinä. Tiedän, miltä kehossa tuntuu. Siitä huolimatta en inhoa itseäni. En tammikuussa enkä yhtenäkään maanantaina. Arvostan niitä hetkiä, jolloin keho taipuu hyvään treeniin ja tunnen aineenvaihdunnan hyrinän. Arvostan myös niitä päiviä, jolloin raajat ovat kivuliaat, keho turvoksissa ja sydämessä rytmihäiriöhumpat. Arvostan siksi, että osaan olla kiitollisen nöyrä.

Kaikkein tyhmintä on tuhlata elämäänsä prosessielämään. Sellaiseen, jossa koko ajan on joku missio menossa. Tietenkin terveystavoitteiset muutokset on tehtävä, jos haluaa saavuttaa jotain. Joskus näitä yrityksiä tarvitaan useita ennen sitä lopullista onnistumista. Se on kuitenkin jollain tavalla väärin, että kuukaudesta toiseen yritetään karkkilakkoja ja vuodesta toiseen vihataan sitä omaa kehoa niin valtavalla voimalla, että muu elämä jää toisarvoiseksi ja vartalokeskeisyydestä syntyy kaikkea toiminta ohjaava teema.

Ristiriita on siinä, että täytyy yrittää, mutta ei kuitenkaan koko elämää. Right?

Näissä toistuvissa yrityksissä lienee se ongelma, että niihin lähdetään väärällä varpaalla. Mennään sillä ajatuksella, että kuukaudessa muututaan vähärasvaiseksi salipirkoksi ja ankeuden kautta saavutetaan jotain sellaista, joka ei ole pysyvää. Eihän elämän oikeasti pidä olla ankeaa. Sen pitää olla sellaista, että valinnoista syntyy kepeä elämäntapa eikä jokaisen kauppareissun kohdalla tule pulla-ahdistusta.

En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitella, että vartaloahdistuksesta ja ruokarallatteluista voi päästä sellaiseen tilaan, jossa kaikki valinnat ovat luontevia ja rauhanomaisia. Tänä päivänä on aivan uskomattoman hienoa olla vapaa kaikista pakkoajatuksista ja vartalo-oksennuksista. Totaalinen muutos on siis mahdollinen, jos vain siihen uskaltaa tarttua.

Tammikuun muutosajatukset ovat siis virkistäviä. Samalla kuitenkin on hyvä miettiä, että ovatko ne sellaisia suunnitelmia, jotka sisältävät järkeviä toimintoja ja joita voi fantasioida noudattavansa loppuelämän. Jokainen tietää, että kaalikeitolla laihtuu ja olo muuttuu kapeammaksi, mutta poistaako se haisusoppa itseinhoa ja kehokeskeisyyttä? En usko.

Järkevää vuodenvaihdetta kaikille ❤

Nuoren naama

Teini-ikä on hyvin haastavaa aikaa. Enkä nyt tarkoita tässä itseäni ja omia töllöilyjä. Tarkastelen aihetta oman lapsen kautta, joka saavuttaa hiljalleen tuota herkkää aikakautta, jolloin kaikki muuttuu. Naispuolinen vauva alkaa olemaan siinä iässä, että keholliset muutokset näkyvät ja vaikka mieliala on edelleen leppoisan tasainen, pientä ärhäköitymistä on satunnaisesti jo havaittavissa.

On täysin ymmärrettävää, että ympäröivä maailma tuntuu oudolta ja oma kehollisuus tulee tiiviiksi osaksi itseä. Lapsen ja nuoren rajamailla eläminen on hämmentävää, kun ei oikein tiedä, että pitäisikö olla lapsi vai nuori. Tunne-elämä muuttuu, hormonaaliset muutokset tekevät kuperkeikkaa eikä mikään ole enää kuin ennen. Voisin väittää, että jokainen aikuinen olisi aivan yhtä kuutamolla, jos samanlaiset myllerrykset alkaisivat uudelleen tänä päivänä.

Nuoria pitää ymmärtää. Pitää tukea, olla turvana ja vahvana aikuisena kaikkina hetkinä. Mikäs sen kurjempaa kuin se, että turvallisuuden tunne katoaa ja aikuinen sortuu silmissä. Nuorella ei ole välineitä hallita omaa kehoa ja mieltä ja vielä vähemmän voimavaroja kaivaa turvaa ja tukea jostain. Sen täytyy olla saatavilla ilman erityistoimia. Toki elämässä on tilanteita, jolloin asiat eivät mene käsikirjoituksen mukaan, mutta noin periaatteessa aikuisen tehtävä on olla se aikuinen, joka luo sen turvan ja pelottomuuden tunteen lapselle. Anteeksi, siis nuorelle 😀

Emotionaalisten heittelyiden lisäksi ulkonäölliset tekijät korostuvat murrosiässä. Naamaa tuijotetaan, hiuksia supsutetaan, peilaillaan ja pällistellään. Ihan sitä samaa, mitä melkein kaikki aikuisetkin tekevät. Se ei ole narsismin esiaste, jos ja kun nuori viettää aikaa itseään väijyen. Se on täysin normaalia. Normaalia on myös se, että kasvoissa tapahtuu muutoksia. Iho muuttuu ja hormonitoiminnan hepulit näkyvät myös naamassa.

Kaikkea näppylöitymistä ei voi estää, mutta jotain sentään voi tehdä. Kasvoilla kun on järjettömän suuri merkitys nuorelle ja mitä huonommassa kunnossa se on, sitä enemmän sillä on mahdollista vaikutusta mielialaan ja yleiseen hyvinvointiin. Kukaan epävarma nuori ei halua, että huudellaan peltonaamaksi. Se vie pahimmillaan elämänhalun ja vaikuttaa identiteettiin heikentävästi. Olen ruma, en kelpaa. Surullista 😦

En edelleenkään ole ravitsemuksen asiantuntija enkä lääketieteen tohtori. Saa olla eri mieltä ja se on täysin sallittua. Olen maininnut ne keinot, jotka meillä on todettu toimiviksi eivätkä nämä ajatukset ole näyttöön perustuvaa tutkimusdataa. Se riittää meille näytöksi, että iho on paremmassa kunnossa ja nuoren elämänlaatu korkea 🙂

Suolistostahan kaikki lähtee. Niin yleinen hyvinvointi kuin ihon kuntokin. Tervehenkinen ruokavalio tukee suoliston hyvinvointia ja tarvittaessa sitä voi hieman avustaa mm. glutamiinilla ja boulardiilla. Viljatuotteiden kohdalla tulee tietenkin kamala huuto, koska kukaan ei ole koskaan todistanut sitä, miten se vaikuttaa ihon hyvinvointiin. Kokeile, niin tiedät. Nuoren iholla tämä näkyy melko välittömästi, joten sen enempää ei tarvitse perustella. Maitotuotteet ovat myös hyvin merkittävässä roolissa juuri ihon kuntoa ajatellen. Jogurtit ja rahkat näyttäytyvät näppylänä, joten tuntuu jotenkin luontevalta, että niitä vältellään akuuttivaiheessa. Kukaanhan ei estä kokeilemasta itse. Jos ei minkäänlaisia muutoksia havaita, niin hyvä niin. Lepoa, rauhaa ja rakkautta ❤

D-vitamiini on tietysti tärkeässä roolissa myös nuoren ravitsemuksessa. Lisäksi hyvistä rasvahapoista on syytä huolehtia ihan jo yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Sokeria ei kukaan tarvitse elämäänsä järjettömiä määriä, joten karkkien ja muiden sokerinapsujen nauttiminen on ihan tarpeetonta.

Sitä on jotenkin hyvin vaikea korostaa, miten tärkeää se ravitsemus on. Kenenkään mieliala ei ole tasainen ja hyvä, jos syödään sössöä ja latkitaan energiajuomia säännöllisesti. Järjetön niuhottaminen ei myöskään tue holistista hyvinvointia, joten sopivaa joustoa on hyvä opettaa lapsille jo kehtoiästä alkaen. Armottomalla nillittämisellä ja pään tärinällä ei saavuteta hyvinvointia eikä myöskään karkkilaatikossa asumisella. Siinä välissä on sellainen tervehenkinen ja rationaalinen alue, joka tukee terveyttä.

Nuorelle on tietysti hyvin haastavaa tarjoilla terveyttä rajoittamalla ruokavaliota.

Niin, mutku ne muutkin ja miksen mä saa S-marketin munkkia välipalaksi. Yhyy, ihan tyhmää!

Toisaalta nuoret eivät ole mitään tolloja, joiden kanssa ei voi keskustella. Ymmärtävät yllättävän hyvin syitä ja seurauksia sekä yleinen etu on se, että ruokavaliomuutokset näkyvät naamassa niin nopeasti, että se kannustaa jatkamaan. Ja mikäänhän ei estä noudattamasta vanhoja kasvatustoimia, kuten uhkausta, lahjontaa ja kirstystä 😀 ( no, tämä oli se huumoriosuus, ettei taas tarvitse kenenkään suuttua ).

Nuorelle kannattaa painottaa sitä, että kyse on hänen terveydestä ja hänen hyvinvoinnista. Ei ole kyse siitä, että vanhemmat nyt vain julmuuttaan haluavat tehdä järjettömiä päätöksiä. Lisäksi voi neuvotella siitä, että kokeillaan joku tietty ajanjakso ruokavaliomuutosta ja katsotaan sen jälkeen, miltä tuntuu. Yllättävää on se, että lapset ja nuoret osaavat yhdistää hyvinkin taidokkaasti oman olonsa siihen, mitä suuhunsa laittaa.

Nuoret ovat juuri niin viisaita ja oivaltavia kuin heidän annetaan olla ❤

12341510_972605562782797_2140350371898996182_n

 

Arkiaktiivisuus

En ole liikunta-alan osaaja enkä täten voi perustaa tekstiä ammatillisuuteen enkä asiantuntijuuteen. Olen vain lihava, tyhmä, köyhä ja ruma keski-ikäinen punkerobodaaja, joten en tiedä mistään mitään enkä edes yritäkään loistaa liikunnan osa-alueella. Noin ja sitten asiaan 😀

Arkiaktiivisuus. Oih, se on kaunis asia. Se on jo käsitteenä reipas ja elämäniloa sykkivä. Aktiivisuus ❤ Ihminen on tehty liikkumaan ja ojentelemaan itseään. Se on tehty siirtymään paikasta toiseen oma-aloitteisesti, ilman apuvälineitä. Näin se on aina ollut. Siitä asti, kun evoluutio nosti ihmisen pystyasentoon. Jossain vaiheessa tuli pieni notkahdus ja joku valopallo keksi, että mitä sitä itseään liikuttamaan, kun kaiken voi tehdä helpomminkin. Virhe. Iso virhe.

Tänä päivänä mennään kaikkialle jollain välineellä. Salille mennään treenaamaan autolla. Auto pysäköidään rappusille, jotta päästään sujuvasti kävelemään juoksumatolle. Kauppaan on mentävä autolla. Myös niiden pienten ostosten vuoksi. Tietenkin, koska se auto on juuri sitä varten hankittu. Aina on mentävä läheltä lähelle. Ilman joustoa ja liikettä. Ratin pyörittämistä ei nyt tässä yhteydessä lasketa liikunnaksi, vaikka liikettä se toki on.

Ihminen on vieraantunut arjen tepsuttelusta. Siitä on vuosien saatossa muistutettu tasaisesti. 90-luvulla Painonvartijat keksi ehdollistaa kävelypisteillä pulleita puhisijoita liikkeelle. Mitä enemmän liikut, sitä enemmän saat syödä. No, metodina tietysti vähän hölmö, mutta ajatuksena kaunis. Liikkeelle siitä!

Arkiliikuntaa on markkinoitu jotenkin korostuneen pirteästi. Iloisia ja reippaita mallinukkeja sauvakävelemässä virheettömissä maisemissa. Eihän se oikein istu synkkämieliseen suomalaiseen. Eikä sekään tunnu luontevalta, että lääkäri kirjoittaa Diapamin sijaan keppijumppaohjeistuksen. Ajatuksena kaunis, taas kerran. Käytäntönä kompelö kuitenkin.

Jokainen tietää, että pitäisi liikkua. Ei kyse ole siitä, että arkiliikuntaan patistaminen tulisi jotenkin nyppylän takaa aivan uutena asiana eteen. Jokainen tietää sen. Kyse on vain toteuttamisen vaikeudesta ja siitä, miten helpoksi tehdyssä maailmassa pitäisi mennä metri taaksepäin ja palata siihen aikaan, jolloin keksittiin sähkölamput. Täysin ymmärrettävää vastarintaa. Ihmisenhän kuuluu mennä eteenpäin eikä palata menneeseen.

Itseään pystyy kuitenkin opettamaan. Kaikista vastusteluista huolimatta. Hetki epämukavuusalueella ja uusien tapojen opettelua, niin liikkumisesta tulee luontainen tapa eikä se vaadi minkäänlaisia ponnisteluja. Toistuvista asioista kun muodostuu väistämättä rutiineja. Ihan tahtomattaankin. Tarvitaan vain epämukavuuden sietämistä ja päättäväisyyttä.

Omaan arkeen saa helposti lisättyä aktiivisuutta, kunhan vain huomio oman ympäristönsä ja omat tapansa. Lähikaupassa voi käydä kävellen, koiran kanssa voi kiertää pissakävelyn hieman pidemmän mutkan kautta. Jättimarkettiin mentäessä auton voi jättää yksinäiseen nurkkaan, kotona voi siivota muutamalla lisäaskeleella. Ei ole aina pakko mennä oikotietä, joskus voi kiertää ja haahuilla ihan tietoisestikin. Kyse on siis vain omien toimintojen muokkaamisesta. Ei rakettitieteestä.

Arkiaktiivisuuden lisääminen ei tietenkään tarkoita sitä, että koohottaisi aamusta iltaan ponnari suorana. Se tarkoittaa sitä, että lisää liikettä löhnöttämisen sijaan. Tekee keholle luontevia asioita, kulkee rappusia hissin sijaan ja nousee työpäivän aikana jalkeille säännöllisesti. Liike ei tee ihmisestä hypomaanista ja keskittymiskyvytöntä harakkaa. Liikkumattomuus sen sijaan tekee sairaaksi ja kömpelöksi.

Tänäänkin on hyvä päivä pohtia omaa tallustelua ja kehon liikuttamista. Tuleeko sitä touhuamista tarpeeksi ja onko olo kaikin puolin virkeä ja toimelias vai elääkö kehossa tympeä tunkkaisuus. Isoja asioita ja vielä isompia ovat ne elämänlaatua parantavat päätökset.

Liikutaan siis. Aktiivisesti arjessa 🙂