Kehonkuva

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Kaikki lähtee kuulasta

Varsin usein, eli aina, törmää siihen ajatukseen, että ylipaino on huono asia. On, tietenkin se on epäterveellistä ja kenenkään ei pitäisi olla pullea. Samalla tulee rivien välistä viestiä, että paksuilla ei pitäisi olla mitään muuta mielessä kuin laihduttaminen, dieetti ja painoindeksi. Ihmisillä, joista en siis edelleenkään pidä, on jostain tuntemattomasta syystä mielikuva, että vain normaalipainoiset saisivat olla äänessä ja tuotta tarinaa terveydestä ja hyvinvoinnista. Paino = terveys.

On se niinkin. Obeesi ihminen ei välttämättä ole uskottava kertomaan laihdutuksesta ja tavoitteeseen pääsemisestä. Vai onko? Vähentääkö ihmisen ympärysmitta informaatioarvoa niin paljon, ettei kannata kuunnella. Tietenkin siinä tulee mieleen se, että uskottavuus ei ole ihan tapissa. Elä, kuten opetat. Tai jotain sellaista. Ihminen tekee arvion ulkomuodon perusteella. Se on väistämätöntä. Jokainen toimii niin ja joka muuta väittää, valehtelee. Jotenkin kuitenkin toivoisi, että ihmisille annettaisiin mahdollisuus.

Yleensäkin terveys- ja hyvinvointikeskusteluissa tuodaan usein esiin sitä, että vain normaalipainoinen voi olla riittävän terve täyttääkseen ne normit, jotka on yleisesti asetettu. Ylipainoisilla ei juurikaan ole sanottavaa. Ei ainakaan saisi olla, koska kukaan ei halua kuunnella. Lihavat ajattelevat vain pullapusseja ja joukkuetelttoja. Ettäs tiedätte.

Paskat. Sen tiedän, että hyvinvointi on muutakin kuin pelkkä p*rseenleveys. Kaikki lähtee kuulasta. Hyvinvointi lähtee siitä, että on psyykkisesti tasapainoinen. Ilman sisäistä hyvinvointia ei ole ulkoisia arvoja. On vain kroppa, jossa voidaan pahoin.

Ihmisen kuuluu olla virkeä ja valpas. Hyväntuulinen, innostunut ja kiinnostunut elämästä. Sen kuuluu näyttää siltä, että itsensä kanssa on mukavaa. Hyvinvoiva ihminen herää aamuisin hilpeänä ja ottaa elämän haasteet vastaan avosylin. Hyvinvointi näkyy naamasta. Se näkyy  mielenkiintoisena ja tarttuvana energiana. Sellaisena, että hyvinvoivan ihmisen lähellä on helppo olla.

Hyvinvointia on se, että on itsensä kanssa väleissä. Ei ahdista, ei ole tuskatiloja eikä itseinhoa. On hyväksyvä olo, ei tuomitsevia ajatuksia eikä sitku-ulinoita. Terve ihminen elää tässä ja nyt. Omassa kehossa. Siinä, joka on kaikkein arvokkain.

Hyvää elämää tavoitellessa unohdetaan usein se, että hyvinvoinnin pohja rakennetaan tasapainoisen pään päälle. Kun alusta on tukeva ja vakaa, muut tekijät tulevat vain täydentämään rakennelmaa. Kuulan pahoinvointi heijastuu koko kehoon ja sama toimii myös toiseen suuntaan.

Habituksesta pystyy lukemaan ihmisen tunnetilan ja terveyden. Hyväryhtinen ja kirkassilmäinen ihminen on kaunis. Nuhjuinen ja tunkkainen ei ole. Kehon ja mielen tasapainon löytäminen on jotain niin arvokasta, että sen pitäisi olla jokaisen ihmisen velvollisuus. Yksikään merkkilaukku tai rakennekynsi ei tuo tasapainoa, jos pääpuolella on hommat kesken. Ulkoiset tekijät eivät kompensoi psyykkisiä puutteita.

Ei ole olemassa ranskalaisia viivoja siihen, missä vaiheessa ihminen voi sanoa olevansa hyvinvoiva. Sen vain tietää. Siinä vaiheessa, kun pystyy olemaan rento sekä itseä että muita kohtaan. Takaraivon kireys on kadonnut ja jatkuva muutosprosessissa eläminen on päättynyt. Suorittamisesta on tullut lepsua tekemistä ja kehossa on hiljaisuus. Mieli on vapaa, vastaanottavainen, mutta tyyni. Ei ole kiire eikä ole pakko. Silloin on hyvä olla.

Hyvinvointi lähtee sisäisestä järjestyksestä. Siitä, ettei menneisyys mourua eikä tulevaisuus tikitä. Siitä, että voi hyväksyä kehonsa puutteet lempeästi, ilman kiukkua ja raivoa. Ei se ole vartalon vika, että vyötärö on pullahtanut. Kaikki valinnat lähtevät kuitenkin ihan omista toimista. Niiden kanssa kun pääsee yhteisymmärrykseen, niin hyvä olo voi alkaa.

Kuuppaterveys ei ole sitä, että joka maanantai aloittaa raivopäisen dieetin. Eikä se ole sitä, että rankaisee itseään lenkkipolulla. Se on sitä, että toteaa olevansa hyvä tyyppi ja aivan mittaamattoman arvokas. Elämä on niin julmetun lyhyt, ettei sitä pidä hukata vartaloahdistuksilla ja tuskatiloilla. Eikä sitä pidä hukata myöskään pohtimalla, saako olla kiinnostunut terveydestä, vaikka näyttää kumiveneeltä.

Ihmisen ympärysmitta kertoo tietenkin jotain, mutta eniten kertoo se, miten ihminen kohtelee sekä itseään että muita. Se merkitsee enemmän kuin mikään muu.

8426f8fe4c96bb680adb2775df74fcc0