Kilpirauhanen

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Läskipäivitys

Yksikätinen tervehdys! Olkapääni operoitiin torstaina ja siitä asti on oltu raajarikkona. Pari päivää olin niin kipeä, että ulisin ja itkin vain vuolaasti. Eilen oli jo parempi päivä ja tämä aamu avautui jo huomattavasti helpompana. Se on niin vaikeaa asettua toipilaan rooliin ja yrittää muistaa oma rajallisuus. Pienetkin virheliikkeet kädessä aiheuttavat himmeän kipukokemuksen.

Kävin eilen salilla. Kävin siis, en juurikaan tehnyt mitään. Kävelin ylämäkeä matolla, vemputin perää laitteissa minipainoilla ja fillaroin. Sellaista pientä liikettä, jotta verensokeri ei ihan hullaannu. Se kun ei tykkää nysväämisestä, joten liikettä on oltava joka päivä.

Helmikuun puoliväliin pitäisi tässä nyt sitten kuntouttaa itseään. Onneksi on niin liikuntaorientoitunut ihminen, että fyssarin jumppaohjeita tekee mielellään. Vähän on opettelemista tosin siinä, että kaikkia liikkeitä ei vain pysty vielä tekemään ja turhautumisen määrä tuntuu olevan joskus aika huipussaan, kun raaja ei vain taivu ja kipu tulee vastaan. Pitäisi muistaa se hidas eteneminen 😀

Leikkauspäivänä koin melkoisen järkytyksen. Kävin vaa’assa ja edellisen mittauksen ( olisikohan vuosi sitten ) jälkeen paino on noussut 12 kiloa! Toki olin sen tiennyt, että viime kauden toppa-asu pingotti, mutta että ihan noin paljon. No, shokki meni ohi nopeasti ja sen sijaan, että olisin siinä leikkauspaita päällä aloittanut ankaran paastodieetin, päätin tutkia tarkemmin arkiruokailua. Edelleenkin syytän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja onnetonta aineenvaihduntaa. Syytän siitä, että en voi syödä juurikaan mitään ilman, että kaikki jää kehoon kiinni. En hikoile treeneissä, en saunassa, en missään ja kehoon kertyy kaikki kuona-aineet. Mikään ei tule ulos. Kropassa on kestoturvotus ja aina on pöhöttynyt olo.

Painonnousu on ollut siitä asti aivan valtavaa, kun kilppari räjähti. Jotenkin tuntuu niin julmalta elää sairaassa kehossa ja vaikka kuinka elää terveellisesti ja hyvin, niin silti kroppa laajenee ihan pyytämättä. Se on väärin 😦

Tarkkailen tässä nyt ruoka-annoksia, lasken energiamääriä ja tutkin syömisiä. En vain vielä tässä vaiheessa osaa tarkentaa, että missä se virhe oikeastaan on. Jossain se toki on sen veteleän aineenvaihdunnan lisäksi. Aikaahan tässä nyt on miettiä ja tutkia makrojakaumaa ja grammamääriä.
Tiedän, että kilpirauhasen vittumainen vajaatoiminta asettaa melkoisia haasteita laihtumiselle. En enää tavoittele vähärasvaista kestokuntoa ja vaikka olenkin sen saanut kokea, niin silti ainoa toive on vain se, että saisin pudotettua painoa 20 kiloa terveyden vuoksi. Tolkuton läskistyminen kun on terveydelle niin haitallista, että se on ainoa syy pyrkiä siitä eroon. Insuliinin määrä on noussut samaa tahtia painon kanssa ja mielelläni parantaisin herkkyyttä laihtumalla. Kunhan vain tietäisin, että miten se onnistuu.

Minkäänlaista dieettiä en siltikään aloita. En ole laihdutuskuurilla enkä laihduta. Viilaan vain jo hyviä elintapoja sen verran, että käyrä lähtee laskusuuntaan. En ansaitse kuritusta enkä vihamielistä kohtelua. Ansaitsen vain ja ainoastaan parasta mahdollista huolenpitoa. Minulta minulle ❤

 

My metabolia <3

Kesälomaterveiset! Muori on lomalla tuonne syyskuun puolelle asti. Blogissa on entistä vaitonaisempaa eikä Facebookissakaan kauheasti ole mylvintää. Tekee ihan hyvää ottaa vähän etäisyyttä sekä nettiin että kaikenlaisiin laitteisiin. Sanovat, että se on jopa ihan terveellistä 😀

Sen verran täytyy kuitenkin kiekua tässä pyykkikoneen pörräystä odottaessa, että treenitauko on nyt päättynyt. Lepäsin kai muutaman kuukauden. En niitä päiviä ja viikkoja laskenut, koska se olisi aiheuttanut vain ylimääräistä puhinaa ja murinaa. Levätty on kuitenkin oikein huolella ja se näkyy sekä tuntuu. Pöksyt kiristävät entistä enemmän. Tällä kertaa en tosin syytä aineenvaihduntaa, koska olemme muutaman vuoden tauon jälkeen löytäneet taas toisemme. Olen vain syönyt kunnolla viime ajat 😀

Tauon aikana on tietenkin levätty. On pötkötelty perä homeessa kaikilla sohvilla. Sängyssä, lattialla, autossa, töissä, kaupassa ja kaikkialla. On nukuttu niin hyvin, että melkein jo huolestuttaa. Yöunet ovat keskimäärin yhdeksän tuntia. Nukahdan leppoisasti, pystyn nukahtamaan uudelleen yöllä, jos satun heräämään. Toki joskus on huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin taas vuosien univammailun jälkeen. Myös päiväunia rötkötän ihan surutta. Joskus jopa kahdesti päivässä.

Aineenvaihdunta on tosiaan ollut siitä asti hukassa, kun sairastutin itseni kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sillä seurauksella, että paino on kolmessa vuodessa noussut 30 kiloa. Ensin se paisuminen oli ihan silmitöntä, sitten lääkityksen myötä rauhoittui, mutta nousi hitaasti koko ajan, saavuttaen huippunsa tänä keväänä. Paino sinänsä on toistarvoinen asia, enkä missään nimessä vihaa itseäni sen vuoksi. Kehoni on vaurioitunut ja se tarvitsee inhon sijaan rakkautta. Se on muistuttamassa joka päivä siitä, miten huonosti sitä kohtelin ja olen hyvin nöyrä tämän ylipainon edessä. Tiedän, että se laskee siitä itsekseen, kunhan aineenvaihdunta käynnistyy ja palaa edes puolikkaana takaisin.

Tässä tauon aikana olen huomannut jo sen, että päivän aikana on ollut muutaman kerran asiaa vessaan ja siivotessa on jopa tullut pienimuotoinen lämpö kehoon. Onpa sitä saatu ihan oikeaa hikeäkin aikaiseksi, joka on ollut vuosia hukassa. Wohoo! Eipä jokainen nainen voikaan iloita näin valtavasti lorottamisesta ja hikoilusta 😀

Tänään aamutreenin aikana tuli ihan rehellinen hiki. Sellainen entisen elämän kokonaisvaltainen kosteus kehoon ja iloitsin siitä niin, että kävelin kodin ohi 😀 Niin hyvältä ja omituiselta se tuntui.

Kropan kiputilat ovat kadonneet. Mitä nyt polvi kiukuttelee, mutta sitä ei lasketa. Ympäri kehoa ollut pinkeän kireä turvotus ja kehon repeäminen on päättynyt ja tällä hetkellä iho on pullean pehmeä. Sinänsä tietysti ällöä, mutta parempi niin. Reisien kiristämiset ja mm. pohkeiden ja säärien ihorepeämät tulevat pysymään ikuisesti mukana, vaikka mahdollisesti ehkä saisinkin painoa putoamaan. Sekin on vain kosmeettista ja vähemmän tärkeää.

Tärkeää on se, että tunnen oloni virkeäksi ja elinvoimaiseksi. Olo on ihan superkevyt, noin psyykkisesti siis. Kroppa tuntuu edelleen toki vieraalta, mutta tunnistan siinä kuitenkin voimaa ja vauhtia. Olo on ensimmäistä kertaa vuosiin toiveikas. Tiedän, että sisäelimet eivät korjaannu enkä voi vaikuttaa mahdollisiin kompilaatioihin muutoin kuin pitämällä huolta riittävästä ravinnonsaannista ja levosta. Ne ovat tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä. Syödä ja nukkua. Aika rankkaa 😀

Treenit ovat maltillisia ja teen ne kaikki aistit avoinna. Pieniä signaaleja, joita kuuntelen ja kunnioitan. Keho osaa sanoa, kun sitä väsyttää. Spartalaiselta pääpuolelta kun ei enää kysytä mitään. Se puhelee vain höpöjä. Enää ei treenata tukka suorana eikä teeskennellä, että keho sietäisi rankkoja treenikertoja- ja määriä. Enköhän voi nyt ihan aidosti todeta, että olen opetukseni saanut enkä halua enää koskaan tuntea niitä kipuja ja huonovointisuuden tsunameja, joita tässä on saanut kahlata läpi.

En ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia. Etenen parin tunnin viiveellä eteenpäin. Ainoa sopimus on se, että yritän hissuksiin pudottaa painoa. En harjoita överidieettejä enkä kikkaile makroilla. Syön oikeaa ruokaa, riittävästi ja juuri niin, mikä sopii tähän ongelmakehoon. En noudata mitään enkä kuuntele ketään. En enää koskaan.

Kukaan muu kun ei voi tietää, miten tämän ruodon kanssa eletään. Kukaan ei tiedä, milloin verenpaineet nousevat, aineenvaihdunta katoaa, verensokeri sinkoilee, nivelkivut kopauttavat tai milloin munuainen pistää polvilleen. Vain minä tiedän ❤

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella :D

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella 😀

Kesäkatko

Tämä postaus sisältää saman asian toistoa. Ihan vain siksi, että isoja mokia asioita täytyy jakaa ja niistä ei voi koskaan puhua liikaa. Niitä, joita terveysongelmaisen mummelin elämäntapahtumat eivät kiinnosta, voivat sulkea silmänsä nyt 😀

Siitä on melkein tarkalleen neljä vuotta, kun keksin yhdistää hulvattoman treenaamisen ketogeeniseen dieettiin. Kesä meni treenihuumassa, rasvan haihtuessa aamuaerobisten mukana. Olin kovassa kunnossa. Omasta mielestä en tietenkään missään optimaalisessa, vaikka vaatteet liukuivat päältä pois ja suoritustyky oli huipputasoa. Piti puskea eteenpäin vielä kovempaa. Syksyn viiletessä vointi alkoi tuntua tunkkaiselta. Kunto heikkeni, housut pullistuivat, olo oli aivan sysipaska. Kävin lääkärissä, joka sanoi vain lihavaksi. Olihan paino noussut ihan muutamassa viikossa seitsemän kiloa ja pojotti kovaa vauhtia eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut tarpoa edes salille katselemaan tyhjää tankoa, hakeuduin uudelleen lääkäriin, joka oli tarkkasilmäinen ja bongasi tuhoutuneen kilpirauhasen. Siitä se kaikki sitten lähti.

Kaksi viikkoa maltoin levätä. Lääkitys tehosi, energia alkoi palata ja tietenkin halusin treenata taas kovaa. Halusin myös saada kertyneet kilot pois nopeasti, joten siivosin ruokavaliosta pois kaiken sen, mitä siinä oli enää jälkellä. Paahdoin puolikuntoisena menemään, itkien ja pärskien. Syytin itseäni veltoksi ja laiskaksi, vaikka kroppa huusi lepoa eikä mäkijuoksua. Hetken se raasu jaksoi katsella menoa, kunnes keväällä taas olin niin poikki, etten päässyt sängystä ylös. Itkin ja ulvoin kokovartalokivuissa lääkärin luona ja tällä kertaa tuli tiukempi määräys pysyä vaakatasossa. Uskoin jälleen sen verran, että tossu nousi ja taas mentiin. Kovaa kyytiä tietenkin, kuka sitä nyt nysvätä haluaisi. Sehän on vain heikkouden merkki.

Tätä samaa ylä- ja alamäkitouhua on tehty viime vuodet. Aina, kun vauhti kiihtyy, painan pedaalin pohjaan. Sitten ollaan koomassa vaakatasossa, kunnes taas vointi kohenee ja matka jatkuu. Eihän kenenkään kroonikon vartalo kestä sitä, että meuhkataan vuodesta toiseen. Sehän menee rikki ja poikki.

Siinä tilanteessa ollaan nyt. Keho on katki. Se ei siedä tällä hetkellä mitään fyysistä rasitusta. Vointi vetää veteläksi ja puolikuolleeksi heti, verenpaineet nousevat, pulssi sahaa siellä ja täällä, verensokeri kiukuttelee ja emäntää huimaa ja heikottaa. Itsetutkiskelun kautta olen tullut siihen päätökseen, että treenit ovat nyt oikeasti jäähyllä. Todennäköisesti hyvinkin pitkään eikä vain viikonlopun yli. Edelleenkään en täysin hyväksy sitä, että pitää lopettaa se, mitä niin hurjasti rakastaa. Rationaalisena ihmisenä ymmärrän tietenkin sen, että mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä kipeämmäksi tulen. Tunnepuoli onkin sitten isompi kokonaisuus, mutta sille ei nyt anneta sijaa.

Olo on siedettävä, kun syke ei kohoa juurikaan yli sadan. Voin siis kävellä rauhallisesti, oikoa jäseniä hennosti, mutta minkäänlaista painoharjoittelua en voi tehdä. Vielä en ole hyvästellyt täysin suurta rakkauttani ja toivon, että pienimuotoisesti voin vielä joskus palata treenien pariin. Tällä hetkellä en vain voi enää rasittaa millään muotoa kehoa, jos haluan säilyä hengissä.

Terveys on kaikki, mikä ihmisellä on. Idiootit triplatreenit, jatkuva liike ja vouhottaminen tappaa hitaasti. Se laskee elämänlaatua, vie elinvoiman, tekee sairaaksi ja lopulta saattelee päivystyksen kautta monttuun. Kehoa ei ole tarkoitettu olemaan äärirajoilla. Sitä pitää kunnioittaa, sitä pitää arvostaa, sitä pitää rakastaa. Jopa niin paljon, että on valmis luopumaan.

Merkittävin asia on ollut oivaltaa se, että luopuminen ei ole sama kuin luovuttaminen. Kyse on kehorakkaudesta, siitä kunnioituksesta, että teen sille hyviä asioita ja annan sille mahdollisuuden levätä. Luovuttaminen olisi sitä, että muuttaisin makuupussin kanssa sohvalla ja joisin kaljaa koko kesän enkä enää koskaan tekisi elettäkään terveyteni eteen.

Lepo, lepo, ja lepo. Koko kesä levätään. En tiedä, mihin se johtaa, mutta tuskin ainakaan kovin turmiolle. Painoasioita en tässä vaiheessa mieti, eivätkä ne niinkään edes kiinnosta. Olen varsin sinut tämän 30 kiloa paksumman varren kanssa enkä ole vartaloahdistunut. Kesä tulee oikein kivasti myös laajalle levinneeseen kehoon. Tärkeintä on antaa sille runsaasti hellyyttä ja toivoa, että se vielä elpyy siitä edes kohtuullisesti toimivaksi kuljetusalustaksi. En vaadi mitään, en pyydä mitään. Vain olen ja lepään. Koko kesän ❤

Tätä koko kesä <3

Tätä koko kesä ❤

 

Yhden naisen överit

Jauhan taas samaa asiaa ja toistan itseäni. Ihan vain sen vuoksi, että terveys on niin tärkeä asia, ettei sitä sovi menettää. Aina elämää ei voi ennustaa eikä pidäkään, mutta tietoisesti ei kannata olla tyhmä. Minä olin ja siksi tätä kokemusta on syytä jakaa.

Kolme vuotta sitten notkahdin polvilleni ensimmäisen kerran. Viitteitä oli jo pitkin kesää ollut, mutta en sitä treeni- ja dieettihuumassa huomioinut. Treenikerrat kasvoivat, lautanen kapeni ja ylläpidin järjetöntä vauhtia. Tahdonvoimalla kai, niin sen olen tulkinnut. Kroppa vihjasi, että vauhtia pienemmälle ja lepoa kehoon. En kuunnellut. En myöskään läheisiä enkä asiantuntijoita. Olinhan päättänyt päästä pidemmälle ja korkeammalle. Tulihan se stoppi sitten siinä vaiheessa, kun keho turposi ja vointi huononi ihan vuodepotilaaksi asti. Kilpirauhanen oli sanonut itsensä irti. Samoin lisämunuaiset. Lepäsin kaksi viikkoa ja jatkoin samaa meuhkaamista. Kroppa meni entistä enemmän tukkoon. Mitään en muuttanut toimissani, vaan pistin pöllönä tossua toisen eteen. Rasvamassa lisääntyi tasaisesti, liikunnasta ja tiukasta ruokavaliosta huolimatta tai juuri siksi.

Meni vuosi, toinenkin. Samaa sinkoilua, addiktiossa olemista. Otsassa henkinen meisseli, epäonnistumista ja kiukuttelua. Kroppa paisui, suorituskyky oli nollassa, olo oli superhuono. Toki välissä hyviäkin päiviä, jolloin treenattiin sitten taas kolme kertaa. Hain apua lääketieteestä, anelin armoa, olin ajoittain vuodepotilaana ja silloinkin ainoa ajatus oli päästä vauhtiin. Kiire, hoppu, mennään jo!

Ongelmanratkaisu olisi ollut niin helppo. Sitä ei löytynyt yrttimyymälästä eikä aamuyön juoksulenkeiltä. Kas, se oli ihan omissa lapasissa koko ajan. Olisi pitänyt rauhoittua. Olla vaiti, syödä enemmän, liikkua vähemmän. Nuuskia hiljaa ulkoilmaa, nukkua kunnolla ja nauttia elämän pienistä asioista. Ei pumpata prässiä kipeillä raajoilla, vatkata crossaria seinästä läpi eikä tehdä vielä yhtä pudotussarjaa. Olisi pitänyt vain olla.

Jossittelu ja jeesustelu ei auta mitään. Tänä päivänä olen aivan hyvissä väleissä hölmöilyjeni kanssa ja nuo vaikeusvuodet ovat opettaneet valtavasti elämästä ja ihmisistä. Asioilla on tarkoituksensa ja olen hyväksynyt sen, että piti käydä melkoinen helvetti läpi, jotta oppi meni perille. Olen kiitollinen opetuksesta ja siitä, että kroppa on toipunut edes osittain. Tässä elämässä en tule enää koskaan treenaamaan kovaa ja tavoitteellisesti. En tule saavuttamaan vähärasvaista vartaloa enkä mave-enkkoja. Niille asioille on sanottu kaikella rakkaudella hyvästit eivätkä ne tunnu enää tärkeiltä.

Tärkeintä on olla elossa. Virkeä, onnellinen ja hilpeä. Elämä on pelkkää punaista hattaraa, kun saa herätä aamuisin tyytyväisenä ja kiitollisena. Saa kävellä rauhallisesti, saa hinkuttaa hieman rautaa, saa hengittää ja saa elää.

En tiedä, miten sen sanoisi riittävän kuuluvasti ja kovaa, että älkää hyvät ihmiset hölmöilkö terveyden kanssa. Ei se kannata. Kukaan ihminen ei halua sitä pahoinvoinnin määrää kehoonsa, jonka olen saanut itse kokea ja kantaa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin vauhti ja vartalokeskeisyys. Elämässä on niin hurjasti nyansseja, jotka jäävät kokematta, kun kapeuttaa itsensä. Urheilu ja ravinto ovat isoja asioita ja hyvinvoinnin perusta, mutta kohtuullisesti käytettynä. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen kärsii ja toimii tyhmästi.

Kärsimys ei jalosta. Se opettaa, mutta aina ei ole pakko mennä sen mutkan kautta. Elämässä tulee pyytämättäkin vaikeuksia eteen, joten omilla toimilla niitä ei kannata lisätä. Nuorena varsi jaksaa enemmän, ikääntyessä kaikki hidastuu. Eikä se hitaus väärin ole. Vähemmälläkin vauhdilla ehtii perille, jos on menossa jonnekin. Aina ei ole edes pakko olla menossa. Voi vain olla ja elää ❤

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi :D

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi 😀

Vihaisen kilpirauhasen puheenvuoro

Mikäänhän ei ole niin helppoa kuin huudella puskan takaa, miten pitäisi olla ja elää. On niin yksinkertaista tulla paukuttamaan totuuksia vasten poskiläskejä ja sanoa: ” tiätsä kun toi kilpirauhanen on vain tekosyy sille, että olet lihava. Otat vaan itseäsi niskasta kiinni ja laihdutat ”. Ei saatana. Kiroilen, koska saatan olla jonkin verran kiihtynyt.

On olemassa velttoja ja perusluonteeltaan mukavuudenhaluisia ihmisiä, joille sujahtaa Susut suuhun sillä verukkeella, että on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kyllä. Näitä ihmisiä on ja annetaan heidän olla. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että jokainen paksujalkainen ja tunkkaisessa vartalossa elävä ihminen syyttäisi kilpirauhasta siitä, että on pakko makoilla sohvalla pulla suussa.

Jumalauta. Homman nimi on se, että siinä vaiheessa, kun koko kroppa on tuhannen päreinä ja pirstaleina, hormonitoiminta umpisolmussa ja sisäelimet seonneet, on kenenkään turha tulla sanomaan, että lihavuus on tekosyy. Jokainen päivä, jonka joutuu elämään rikkinäisessä kropassa, on taistelua. Se on sitä aamusta iltaan, yöt ja päivät. Se ei ole sitä, että käydään halaamassa leivostiskiä ja sanotaan, että kyllä mä muuten, mutku on tää kilppari. Perkele.

Ihan isolla kämmenellä vetelen ympäri korvia sitä, joka uskaltaa tulla sanomaan, että lihavuus on oma syy. No joo, onhan se tietysti osaltaan. Itsehän sitä on oman kroppansa sotkenut. Syömällä se ei ole tullut, joten nyrkki heiluu, jos näin väitetään. On nimittäin olemassa myös sellaisia ihmisiä, niiden nysväävien mutkujen lisäksi, jotka elävät melkoista taistelua eivätkä anna periksi. Jokainen päivä on uusi haaste. Tuhansia tunteja on mietitty, etsitty ja yritetty. Päiviä, kuukausia ja vuosia. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi sitä perkeleen motivaatiota. Sitä on, koska on vielä tänä päivänä elossa.

Joskus se nyt vaan on niin, että huolimatta liikunnallisesta elämäntavasta ja tervehenkisistä ruokalautasista, ihminen paisuu ja pullistuu ihan tahtomattaan. Kilpirauhanen ei ole mikään tekosyy sille, että se fucking paino ei putoa. Se ei vain putoa. Piste. Junnaava aineenvaihdunta on ihan yhtä helvettiä eikä sitä ongelmaa soisi kenellekään. Aivan sama, miten ja mitä tekee, niin kaikki on nihkeää. Huolimatta lääkityksestä ja elintavoista. Kun sen on kerran saanut olemattomaksi, se on sitä sitten ilmeisesti ikuisesti.

Tervetuloa elämään tähän vartaloon. Saa tulla ihan vapaasti toteamaan, miltä tuntuu hinkata aerobisia, pumpata rautaa, laskea makroravinteita ja yrittää. Jumalauta, yrittää koko ajan. Muutaman kuukauden jälkeen voi sitten miettiä uudelleen, että missä ne tekosyyt ovat ja ollaanko tässä ihan omilla valinnoilla läskissä kunnossa.

Kiitos. Olen vihainen.

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Epäasiantuntijan lausunto

Edelleenkään en ole asiantuntija. En sitten niin millään muotoa. Sisätautiopin ja endokrinologian perusteet ovat 90-luvulta, silloinkin ne suoritettiin krapulassa ja toinen jalka tanssilattialla. En muista enää edes sydämen sijaintia, saatika sitten tietäisin yhtään mitään mistään hormoniasioista. Itseopiskelua on toki tullut tehtyä ja isoja keskusteluja on käyty ammattilaisten kanssa. Subjektiivisesti tiedän jotain, mutta ei siitä isoa iloa ole muille.

Sen tiedän kuitenkin, että kenenkään ei pidä pelleillä ruokien kanssa. Pelleilyllä tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että keholta nipistetään se energia, joka sille kuuluu. Laihduttamisessa tietenkin on vähennettävä ruokaämpärien määrää, mutta senkin voi tehdä varsin maltillisesti. Ilman sekoiludieettejä.

Meillä naisilla kun on niin omituisia ajatuksia usein. Niin kehonkuvasta kuin siitäkin, että minkälaisella vartalolla olisi onnellinen. Ihan kuin se ympärysmitta muuttaisi maapallon asentoa. Toki se tekee sitä silloin, kun on päättänyt tehdä elämänmuutoksen ja asetella palikat uuteen uskoon. Kepeä olotila yhdessä pysyvän muutoksen kanssa on terveyttä, ja etenkin mielenterveyttä, tukevaa. Se taas ei ole, että kroppaa kidutetaan, se näännytetään ja sitä pahoinpidellään.

Hormonitoiminta on niin monimuotoista ja hyvin kompeleksista. Yksi vaikuttaa toiseen, toinen kolmanteen ja neljäs ei tykkää kenestäkään. Sen paletin kun sotkee liian vähäisellä energialla suhteessa kulutukseen, makrorajoitteilla ja päälle pistetään vielä yleinen ahdistustila, niin sotku on siinä. Sen siivoaminen onkin sitten varsin vaikeaa.

Ihminen tarvitsee ruokaa. Se tarvitsee sitä kunnolla, riittävästi ja mielellään vielä sen verran, että ei pääse paisumaan ihan valtavan suureksi. Laadukasta, ravintorikasta ja perinteistä ruokaa. Sellaista, jota on joskus 1800-luvulla viimeksi ollut. Ruokaa tarvitaan ihan jo sen vuoksi, että peruselintoiminnot pysyvät aktiivisina sekä siksi, että siitä saa energiaa arjen toimiin, suojaravinteita myrskyjä varten ja mitä niitä muita syitä nyt sitten olikaan. Hormonitoiminta vaatii oman osuutensa, muutoin se suuttuu.

Kilpirauhanen, tuo tämän päivän hittijuttu. Se haluaa myös energiaa. Se haluaa proteiinia, hiilihydraattia ja rasvaa. Kaikkea sopivasti. Yhtään muita elimiä väheksymättä, se on prioriteettilistan kärjessä. Lähinnä sen vuoksi, että minimaallisella muodolla se vaikuttaa koko kehon toimintaan niin holistisesti, ettei mitään järkeä.

Energiavaje ja hiilarirajoitus ovat pahoinpitelyä. Itseään pitäisi kunnioittaa sen verran, että lappaisi suuhunsa riittävästi ruokaa. Myös niitä jumalaisen toimeliaita sisäelimiä tulisi arvostaa niin paljon, ettei niille tekisi pahaa. Aivan turha on siinä vaiheessa itkeä, kun pakkaus on possahtanut omien toimien vuoksi ja mikään ei toimi. Ei kroppa, ei psyyke, ei mikään.

Kyse on ennaltaehkäisystä. Nuorempana saa anteeksi enemmän, vanhempana onkin jo vaikeampaa.  Syökää siis tänäänkin kunnolla. Huomenna se voi olla myöhäistä.

Täytekuva internetistä, jossa kaikki ovat. Paitsi minä, kun on nettidieetti menossa :)

Täytekuva internetistä.

Hormonielämä

Perusterveillä ihmisillä ei ole minkäänlaista tuntumaa siihen, mitä kroonisesti sairas saa kokea. Ja niin sen kuuluu ollakin. Aivan mahtavaa, jos ja kun ei ole riippakivisairauksia. Elämänlaatu on taatusti korkeampi, kun ei ole ylimääräisiä ja vastenmielisiä loiroja roikkumassa kintuissa. Sairaudet eivät ole tekosyy. On melkoista heikkoutta väittää, että kyl mä tiätsä muuten mut on tää tauti. Selväähän se on, että rajoitteet ja esteet ovat olemassa, mutta taudilla ratsastaminen on epäreilua.

Joskus pitää löytää kiertoteitä. Se saattaa olla satunnaisesti melko työlästä, mutta jos haluaa saavuttaa jotain, niin on tehtävä tuplasti töitä. Ajoittain ottaa päähän perusterveiden narinat elämän vaativuudesta, mutta hetken hengittelyn jälkeen tulee väkisinkin todettua, että ongelmien summa on aina vakio. Jos ei olisi hormonivammoja, niin sitten olisi muuten vaan m*lkku ihminen 😀

Ykköstyypin diabetes, kilpirauhasen vajaa-ja liikatoiminta ( ihan viikosta riippuen ) ja lisämunuaisten nuupahtaminen on melkoinen salaatti. Ei riitä, että yhden hormonielimen kanssa on kommunikointivaikeuksia, yhtäkkiä niitä onkin kolme ja lisää on tuulikaapissa odottamassa. Omahoito ja itsestä huolehtiminen nousevat merkittäväksi teemaksi. Ei voi puhua terveydestä tai sen hoitamisesta, mutta määritelmäksi sopinee se, että on vähemmän sairas.

Diabetes tykkäisi siitä, että eläisi vähähiilihydraattista elämää. Se kiittäisi kauniisti, kun saisi tyytyä vain perusinsuliiniin, ilman boluksia. Bolus, ei bonus, on siis insuliinipumpun kerta-annos. Basaali se perustavara, joka tulee ohjelmoituna. Hiilihydraattien nauttiminen johtaa automaattisesti siihen, että täytyy annostella insuliinia. Mitä enenemmän hiilaria, sitä enemmän inskaa. Right? Suuret määrät aiheuttavat takykardiaa, pahoinvointia, ämpärioloa ja mielipahaa. Ei puhettakaan, että voisi keulia karkkipussien kanssa tai mussuttaa siirappileivonnaisia. Eikä siinä mitään. En kaipaa konvehteja enkä kerroskiisseliä.

Metaboliaongelmat ( kilppari, lisämunuaiset ja mitä niitä nyt oli ) taas kiekuvat hiilihyraattien perään. Niin käsittämätöntä kuin se onkin, niin ilman hiilareita ei ole edes sitä vähäistä aineenvaihduntaa, jonka saa aikaiseksi kohtuullisella hiilarimäärällä. Kenenkään on turha tulla väittämään muuta. Tämä asia on tässä vuosien saatossa niin usein todistettu, että nokkaan tulee, jos aiheesta täytyy vääntää. Uhg! *väkivaltahymiö*

Sitten ollaankin taistelurintamalla. On täysin mahdotonta tietää, mikä makrojakauma palvelee sekä haimahommeleita että muita sisäelimiä. Aina on joko liikaa tai liian vähän. Aina joku elin suuttuu. Sitten siihen ravintorullaan kun vielä lisätään elämän muut haasteet, niin ollaan niin hukassa, että tekee mieli muuttaa Tukholmaan.

Perusterve ei tätä käsitä. Se ei tiedä, miltä tuntuu työntää reikiä sormiinsa kahdeksan kertaa päivässä eikä se tiedä sitä frustraation määrää, mikä ajoittain valtaa varren. Tekee sitä niin tai näin, niin aina on joku komponentti pielessä.

Joskus on hyviä päiviä. Silloin nautitaan paita auki elämästä, koska tiedossa on ne toiset päivät. Mikään ei ole pysyvää. Ei vointi, ei hormonit, ei elämä.

Joskus toivoisi, että voisi pistää aivot narikkaan ja saisi unohtaa kaiken. Voisi olla hetken terve ja kokea, miltä tuntuu olla normaali. Miltä se tuntuu, kun keho toimii suunnitellusti eikä näytä keskisormea koko ajan.

Synkkäähän se olisi, jos aina lanaisi ja uikuttaisi elämäänsä. Joskus se on kyllä ihan tarpeellinen toimenpide. Aikansa kun kyntää kaakelilla, huomaa yhtäkkiä, että eihän tässä nyt niin huonosti asiat ole. Ei ainakaan vielä.

Tänäänkin on hormonipäivä. Palvellaan kaikkia parhaan tietämyksen mukaan ja koetaan taas pettymyksiä. Samapa tuo. Ainakin tuntee olevansa elossa, kun on ongelmia 😀

 

6a00e5528309ac8834016760f409cf970b-500wi

No more karppaus

Keittiössä on hiljaista. Sillä välin, kun odottelen innostusta, voin taas jauhaa samoja vanhoja juttuja. Skipatkaa yli, sisältää toistoa.

En enää kilju, että terveys on kaikki, mitä ihmisellä on. Se tiedetään jo. Sekin tiedetään, että kaikenlaiset ruokapelleilyt ovat niin last seasonia. Tänä päivänä on paljon muodikkaampaa syödä hyvin ja laadukkaasti kuin punnita kaurahiutaleita ja banaanisiivuja. Hiilihydraattien parjaaminen on out. Omalla kohdalla siis. Naapurin ruokatapahtumat eivät kiinnosta.

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin kerrataan vähän. Pilasin terveyteni  muutama vuosi sitten ketogeenisellä dieetillä ja hullulla treenaamisella. Aineenvaihdunta meni rikki ja poikki, tilalle tuli sisäelinpommi ja muhkeat muodot. Kolme ylikuntotilaa ja nyt vasta olen läksyni oppinut. En ota kantaa kenenkään makroravinnejakaumaan, muut saavat tehdä ihan mitä tahansa. Sen tiedän vain, että mitä itse en enää tee.

Hiilihydraatit

Olen lämmennyt hiilihydraateille. Monta vuotta pyristelin vastaan ja ylläpidin subjektiivista demonisointia. Tänä päivänä teen toisin. Lasken hiilareita automaattisesti. Sitä olen tehnyt vuosikaudet diabeteksen vuoksi. Siitä ei ole tarvetta päästä eroon. Taudista kun ei oteta lepopäiviä ja se seuraa saunaankin mukaan. Lasken, koska on pakko. En sen vuoksi, että nillittäisin liikasaannista. Tiedän ilman punnitustoimia taatelin sokerimäärän ja sen, paljonko tarvitsen insuliinia. Osaan hoitaa sen puolen. Silloin siis, kun muut hormonit ovat ojennuksessa.

Jossain vaiheessa kokeilin sitä, että lisäsin iltapalalle hiilaria. Ensin gramman, sitten toisen. Jännä homma, että unenlaatu parani välittömästi. Yölliset loikkimiset, levottomuudet ja epämääräiset mylläykset loppuivat. Monen vuoden jälkeen nukuin. Ja nukun edelleen. Tästä toimesta yksi piste 😀

Sitten mietin hiilarien sijoittamista treenien ympärille. Sattumalta kokeilin, mitä keho tykkää siitä, että kookosöljykahvin ja aminohappojen sijaan otankin kunnon aamupalan ennen treeniä ( treenaan siis aina aamulla ). Oho, sehän tykkäsi. Isolla peukulla. Huomasin jaksavani paremmin, rauta ei ollutkaan enää niin painavaa ja mikä merkityksellisintä, treenien aikana alkoi tulla hentoa tuntumaa hikoilusta. Tämä ylähuulen kostumattomuus on ollut parin vuoden aikainen ongelma. Aineenvaihdunta on ollut ja on edelleen niin onnetonta, että moneen vuoteen en ole hikoillut treenien aikana, vaikka ollaan vedetty millä tahansa maksimeilla tai saunapuku päällä. Ei, niin ei. Ei edes säälistä. Tästä tein johtopäätöksen, että hiilari ennen treeniä tekee sen, että niska kastuu ja olo on reipas. Taas yksi piste 😀

Seuraava piste tulee siitä, että syömällä säännöllisesti ja joka aterialla hiilaria, vointi pysyy pitkin päivää parempana kuin karppaustoimilla. Aineenvaihduntakin toimii hitusen paremmin. Ilman hiilaria sitä ei ole. Tässä vaiheessa karppikansa kohahtaa. Terveisiä vaan ja edelleen huomautan, että kyseessä on vain ja ainoastaan yhden naisen terveystutkimus.

Se, että tauon jälkeen taas aloittaa hiilarien syömisen, ei tarkoita karkkilaariin muuttamista. Se tarkoittaa sitä, että kiinnitän huomion tasapainoitukseen. Rasvan kanssa ei voi mässäillä, kuten karppausaikana. Jos päällystän ateriat öljykerroksella ja paistan itseni öljyssä, vointi menee väärään suuntaan. Tasapaino on se juttu. Nobel tänne, kiitos!

Suhteuttamalla syömisiä ja olemalla avomielinen, saatan parantaa itseni. Ei enää kalorivajeita, kilpirauhasen kiusaamista eikä muitakaan typeriä toimia. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten typerää on piiskata yskivää kilpirauhasta ja väsyneitä lisämunuaisia vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja miinuskaloreilla. Se on ollut tyhmää. Enää pitää toivoa, että keho antaa jossain vaiheessa anteeksi ja toimii taas yhteistyössä. En tiedä montako vuotta siihen menee, mutta maltan odottaa. Vointi on kuitenkin kohentunut niin huimasti, että toivoa on.

En hoe näitä samoja juttuja sen vuoksi, että odottaisin oikeasti mitään palkintoa. Toivon vain sydämestäni, että edes yksi ihminen säästyisi samoilta ongelmilta. Terveys kun on sittenkin edelleen kaikki, mitä ihmisellä on ❤

eat_all_the_carbs_by_rossijones456-d4ymif8