Laihdutus

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Dieettinotkahdus

Kuusi viikkoa dieettiä meni kuin oppikirjoissa. Tuli loma, joka ei mennyt niinkään suunnitelmallisesti. Epäsäännöllistä syömistä, makrojen epätasapaino, liiallista rasitusta. Loma itsessään oli ihana, mutta dieetin ja aineenvaihdunnan kannalta ei niinkään. Paino hieman nousi, mikä nyt ei ollut millään tavalla hätkähdyttävää. Olo oli hyvinkin nesteinen, kun saavuin kotiin. Odotin, että se tunkkaisuus lähtisi kunnon yöunilla ja normaali arjella. Parisen päivää tässä nyt odotellessa voin vain todeta, että jumissa ollaan edelleen.

Raajat ovat turvoksissa. Silmäpussit estävät näkyvyyden ja nilkkojen tuttu paisuvaisuus on tullut takaisin. Pohkeet ovat yhtä pölkkyä varpaisiin asti. Aineenvaihdunta tukossa, ateriat eivät etene vatsasta mihinkään ja annoskoot ovat väistämättä pienentyneet. Vatsa ei vedä ja on vaikeuksia saada syöytyä riittävästi. Lisäksi verensokeri on saanut omituiset hepulit ja menen matalilla arvoilla koko ajan. Hiilareita on pakko ottaa silloin, kun verensokeri näyttää kahden lukemia. Ei paljon kysellä, että mitenkäs makrojen kanssa menee.

Tästä takapakista huolimatta olo positiivinen. Tiesin tähän projektiin lähtiessä, että tulen kohtaamaan vaikeuksia ja alun onnistumisen jälkeen jotenkin osasin odottaa avokämmenen iskua. Tämä on niin tätä. Ongelmissa rypemistä ja ainaista kompuroimista. Siihen on niin tottunut, ettei kannata kiihtyä tai heittää hanskoja tiskiin. Se kun ei edistä eikä auta asiaa.

Positiivinen tunne oli tänä aamuna se, kun pyykkiä lajitellessa kuulin yhtäkkiä jylhän kuminan keskivartalosta ja oivalsin sen johtuvan nälästä. Fiilistelin hetken tuota vuosia kadoksissa ollutta tunnetta ja kipitin puurokattilan äärelle. Se oli osoitus siitä, että jossain siellä turvotuksen ja tunkkaisuuden takana on olemassa aineenvaihdunta ❤

Homma etenee samalla suunnitelmalla kuin ennenkin. Ainoastaan vähennän nyt treenejä hetkeksi ja pidän vaikka kokonaan taukoa. Olettaisin, että loman aikana koohotetut kilometrit ovat olleet liikaa vammaiselle keholle ja tämä stoppitila saattaa johtua siitä, että keho kaipaa lepoa. Sitä tuli kuitenkin stepattua päivittäin viitisen tuntia vaihtelevalla intensiteetillä, joten viikon vouhotus näkyy ja tuntuu väistämättä.

Puntarilla en ajatellut käydä nyt hetkeen. Ihan vain siksi, että sen kyllä tuntee sitten, kun aineenvaihdunta taas hyrähtää liikkeelle. Turha sen puntarin päällä on pompata vain todetakseen, että onpas tuhti tunnelma. Sen tietää kyllä ilman lukemiakin 😀 Eikä se vaaka oikeastaan ole merkittävässä roolissa muutoinkaan, ainoastaan mittari sille, että teenkö asiat oikein ja toimiiko metabolia. Ulkonäölliset seikat kun eivät ole tärkeitä. Ainoastaan se, että keho toimisi toivotulla tavalla.

Kyllä se tästä taas iloksi muuttuu. Elämään kun kuitenkin kuuluu erinäiset joustot ja notkahdukset, joten olisi energian ja elämän hukkaamista, jos nyt tämän takia pillittäisi ja sättisi itseään. Aivan yhtä ihana ok olen näillä turvonneilla sormillakin 😀

Kuvituskuvana otos Chamonixista. Ihan vain siksi, että maisemat olivat huumaavat ❤OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Punkerodieetti

Tässä on nyt menossa pienimuotoinen projekti. Ensin mietin, että annanko sille nimen ja ”julkisuuden” vai ähellänkö ihan itsekseni. Päädyin siihen, että miksi ihmeessä pitäisi pihdata tapahtumia, kun muutoinkin olen blogissa jakanut hyvinkin henkilökohtaisia terveysasioita. Siitähän tässäkin on kyse. Terveydestä ❤

Olen nyt viidettä viikkoa dieetillä. Halusin ottaa käyttöön tuon termin, koska se edustaa itselleni projektia, jolla on alku, keskivaihe ja loppu. Kyseessä kun ei ole mikään elämäntapamuutos, ainoastaan pelkkä dieetti. Olen tehnyt aikoinaan, mahdollisesti noin 10 vuotta sitten, elämänmuutoksen ja käynyt silloin läpi totaalisen remontin niin lautasella kuin liikunnassakin. Tuon prosessin saatoin aikoinaan loppuun ja tähän dieettiin ei nyt liity minkäänlaisia muutostarpeita tai emotionaalisia työstötehtäviä. Ne on jo hoidettu vuosia sitten.

Mahdollisesti juuri siksi kaikki on helppoa. En ole kärsinyt ruokahimoista enää vuosikausiin, joten en ole joutunut tämän projektin kanssa kitumaan ja kieltäytymään mistään. Tai no, suklaan hylkäsin totaalisesti ja ilmankin näköjään pärjää 😀 Tämä dieetti sisältää reipasta syömistä, maltillista liikuntaa, kehon signaalien huomioimista, nukkumista ja leppoisaa chillailua. Hyvin tylsää ja maltillista menoa siis 😀 Ei kikkailuja eikä salaisuuksia.

Ongelmahan tässä on ollut viime vuodet onneton aineenvaihdunta. Sössin sen huolella solmuun 2012, jolloin jo hoikasta varresta lähdin pöllöajatukseen, että nyt tiristetään tamma viimeisen päälle rasvattomaan kuntoon. Kaikki meni niin persiilleen kuin vain voi mennä ja emäjunttina ihmisenä en suostunut taipumaan kehon lepopyyntöihin. Kesti siis useamman vuoden, että ymmärsin asettaa levon ja lössöilyn etusijalle ja antaa kropalle oikeasti sitä sen vaatimaa lepoa. Viime marraskuussa tuntui siltä, että erinäiset hermosto-ongelmat ja kehon tunkkaisuus alkoi hiljalleen hiipua ja silloin syntyi ajatus, että olisikohan vielä mahdollista saada aineenvaihdunta takaisin.

Kilpirauhasen räjähtämisen ja massiivisten ylikuntojen jälkeen kroppa paisui pullataikinan lailla 30 kiloa. Kannoin monta vuotta ylipainoa mukanani. Kannan edelleen ja siksi tämä projekti käynnistyikin. Monta vuotta kun olin mennyt melkoisilla miinuskaloreilla, suurin haaste oli lisätä hiljalleen energiansaantia. Joulukuussa aloitin tietoisesti lisäämään energiaa. Noin 100 kcal per viikko ja maltillisesti. Kroppa ei tykännyt yhtään, paino nousi. Olin kuitenkin täysin vakuuttunut, että olen oikealla tiellä ja keho tarvitsee rakkauden lisäksi ruokaa 😀 Helmikuun alkuun asti tätä reilumpaa syömistä kesti ja kun keho näytti peukkua, alkoi sitten tämä varsinainen projekti.

Viides viikko ja painoa on pudonnut nyt 6.4 kiloa. Se on aivan järjetön tulos ja onhan se ihan älytöntä, että monen vuoden tukkoisuuden jälkeen tulee hentoa hikeä ja vessaloikkaamisia. Sellainen kireä pöhötys on nyt poistunut ja olo on energisen virkeä. Rasvaprosentti kun on kovin korkea, niin pudotettavaa on vielä rutkasti. Tavoitteena ei ole päästä 17 % rasvoihin. Tavoite on saada aineenvaihdunta toimimaan ja päästä terveydelle haitallisesta rasvamassasta eroon. Hyvin maltilliset ajatukset siis.

Ruokalautasella näkyy reilusti rehuja. Siellä näkyy myös hiilihydraatteja verensokerin ehdoilla, siellä on kiiltäväpintaista rasvaa, bodaajan proteiinia ja siellä on erityisesti riittävästi kaikkea. Makrojaukauma on hyvin henkilökohtainen ja vaihtelen sitä päivittäisen tarpeen mukaan. Tuo diabetes kun sanelee kaikki ehdot ja sen mukaan on mentävä hyvin nöyränä ja hiljaisena.

En noudata mitään ”ohjelmaa” tai kenenkään muun laatimaa listaa. Olen omatoiminen, melko taitava ja tietoakin ravintoaineista on kohtuullisesti, joten osaan laatia itselleni monipuolisen ja juuri niihin omiin tarpeisiin toimivan järjestelmän. Kukaan ulkopuolinen kun ei voi tietää kehon hormonitoimintoja, verensokerin heilumisia, rasitustilaa, hermostohumppaa, yöunien määrää, sitä, tätä ja tuota. Paletti on kasassa itsellä ja hyvin näyttää nyt toimivan 🙂

Liikun maltillisesti. Täysin kehon ja vireystilan ehdoilla. Uupuneena en paisko rautaa enkä sössötä aerobisen kanssa. Sen olen tässä vuosien saatossa nyt vihdoin oppinut, että keho käskee ja minä vain vikisen sen tahdissa. Treenejä tulee keskimäärin kolme viikkoon ja jos vointi sallii, niin sutkutan yhden aerobisen siihen päälle. Hyötyliikuntaa kertyy työmatkakävelyn ja koiran lenkittämisen kautta. En enää pidä tärkeänä sitä, että salille on pakko päästä. Ajattelen enemmänkin, että sinne on mahdollisuus mennä ja jokainen treenikerta on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä sitä, mitä niin kovasti rakastaa.

Nämä menneet viikot ovat opettaneet valtavasti. Joskus on ollut tuskaista, kun aterioita tulee koko ajan, mutta palaute siitä, että on syönyt valtavasti, on niin mahtava, että se antaa intoa jatkaa sen sijaan, että skippaisi ruoka-aikoja. Perusluonne kun on vielä niin periksiantamaton, että pienen jumputuksen jälkeen haarukka liikkuu aina livakasti, koska olen päättänyt selvittää metaboliasotkuni. Ihan itse kun ne on järjestetty, niin ihan itse ne myös siivotaan.

Hyvältä tuntuu ja pitkästä aikaa olo on toiveikas oman kehon suhteen. Tervetuloa energisyys ja elinvoima ❤

17103774_1304268726283144_1177017958776958450_n

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Lihavuuden tunne

Lihavuus on ihana teema ❤ Se koskettaa jollain hennolla otteella kaikkia ja jokaisella on mielipiteitä sekä itse lihavuuteen että sen häätämiseen. Keskustelut aiheen ympärillä ovat mielenkiintoisia ja etenkin ääripäiden keskinäinen sanailu on joskus jopa koomista seurattavaa. Toisaalla ollaan hyväksymässä valtavaa ylipainoa ja toisessa kulmassa kiljutaan vähärasvaisuuden etuja. Välimaastoon jää sitten kaikki muut muodot.

Sehän on tiedossa, että ylipaino on terveyshaitta. Näyttöön perustuvaa tutkimustietoa on niin valtavasti, että sitä vastaan on turha lähteä jankkaamaan. Ylipaino ei ole terveellistä, sairaalloinen lihavuus vielä vähemmän. That’s it.

Minä väitän tällä koko massallani, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei halua olla lihava. Se ei ole sellainen asia, jota tavoitellaan ja jonka perään kirjoitellaan motivaatiolausahduksia ja hastageja. Ei ole! Jokainen haluaa olla terveessä painossa ja virkeän energinen.

Lihava ihminen on aika usein onneton. Todellisia tuntemuksia saatetaan syrjäyttää korostamalla itsensähyväksymistä ja avointa otetta itseensä.

” Minä hyväksyn itseni ja olen onnellinen näin. ”

Onko se rehellistä vaiko harhauttavuuteen pyrkivää, se jää sitten yksilötasolla mietittäväksi.

Postasin eilen lihavuuskuvan Facebookiin ja Instagramiin. Vain ja ainoastaan siksi, että edes yksi kesäkoohottaja säästyisi samalta terveyshelvetiltä ja rauhoittuisi sen verran, ettei saisi kehoaan sekaisin. Samalla jäin miettimään omaa suhdetta lihavuuteen ja itseeni. Miltä se tuntuu? Miltä lihavuus tuntuu?

Lihavuuden tunne on jotenkin epämääräinen. Entisessä elämässä ylipaino merkitsi virhekäyttäymistä ja heikkoutta. Syyllisyys oli läsnä ja muutoksia yritettiin tehdä vihan voimalla. Fucking läski, hyi ja yök. 

Elämänmuutoksen myötä suhde ylipainoon muuttui tietenkin muuttuvan kehon myötä ja siinä vaiheessa, kun vatsapalikat kiilsivät kilpaa elinvoiman kanssa, koko lihavuuden käsite katosi. Se ei ollut enää läsnä. Se lakkasi olemasta. Terveyspommin saattelemana sekä paino että teema palasi elämään, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Ensimmäistä kertaa elämässä.

Erilaista oli se, että viha oli poissa. En inhonnut paisuvaa kehoa enkä syyttänyt sitä mistään. Yritin ja yritän edelleen taukoamatta miettiä keinoa, että saisin kehoni toimimaan ja takaisin käyttöön. Sen kehon, jonka eteen tein hävyttömän paljon töitä. Yksi virheliike aiheutti sen, että menetin otteeni sekä itseeni että terveyteen ja niitä sakkoja tässä maksellaan edelleen.

Tuntuu jotenkin kummalliselta, että pitäisi inhota itseään, vaikka onkin järjettömän paksussa kunnossa. Eihän se nyt helvetti soikoon ole reisien vika, että aluksen ohjaaja meni vetämään täysillä seinään.

Lihavuus tuntuu lempeältä. Sellaiselta ymmärtäväiseltä ja ratkaisukeskeiseltä. Se tuntuu siltä, että olen saanut valtavasti nöyryyttä, avarakatseisuutta, ongelmanratkaisukykyä ja periksiantamattomuutta.

Se ei tunnu vihalta, inholta, ällötykseltä, raivolta, itkulta, surulta, epävarmuudelta eikä rankaisulta.

Olen oppinut priorisoimaan terveyden kaiken toiminnan edelle ja saanut valtavasti elämänkokemusta, jota ei mistään muualta olisi voinut kirjatietona hankkia. Lihavuus on laittanut polvilleen, se on antanut turpaan monta kertaa ja se on myös nostanut taas pystyyn. Vahvempana ja määrätietoisempana kuin koskaan.

Lihavuus tuntuu haasteelta, joka täytyy selättää.

13321785_1114522321919182_1205617545792287920_n

Tämä on sama kuva, jonka jo laitoin jakoon eilen. Sillä erotuksella, että se on nyt mustavalkoinen 😀 

Hyvällä matkalla

En ole laihduttanut vuosiin. Tein aikoinaan muutosurakan ja saatoin sen sekä emotionaalisesti että fyysisesti loppuun asti. Pääsin projektissa tavoitteeseen ja jos olisin ollut järkevä maalissa, en olisi jatkanut rasvaprosenttijuoksua. Sen enempää en mieti menneitä, mutta arvostan itseäni siinä mielessä, että se varsinainen laihdutus on lopullisesti mennyttä. En laihduta enää koskaan.

Tällä hetkellä olen tavallaan toki laihdutusputkessa, mutta en suostu puhumaan mistään ”laihduttamisesta”. Lähinnä siksi, että laihdutus itsessään on jotain sellaista keskeneräistä, johon liittyy valtavasti komponentteja ja se on prosessi. Tämän olen jo kertaalleen käynyt hyväksytysti läpi enkä koe olevani uuden prosessin tarpeessa. Toki painoa pitää saada alas, mutta se ei ole laihduttamista. Noin periaatteessa siis.

Ajatus laihdutusteemasta aiheuttaa välittömästi negatiivisen kaamoksen. Siitä tulee mieleen tahtojen taistelut, mielitekorallatukset, parempien valintojen opiskelu ja samalla myös intensiivinen ulkonäkökeskeisyys. Se on laihduttamista.

Sen sijaan tämä metaboliamatka, jossa juuri nyt elän, perustuu siihen, että kunnioitan itseäni ja arvostan jokaista tekemääni virhettä. Kehoni on kaikin puolin kelvollinen ja mikäli ylipaino ei olisi terveydelle haitallista, en olisi laihdutuksen tarpeessa. En häpeä, en piilottele, en katsele virhekeskeisellä silmällä, en ahdistu kehoni levinneisyydestä enkä halua rangaista sitä mistään. Haluan sille vain ja ainoastaan hyvää.

Olisi niin helppoa inhota. Vihata niin, että tekisi nuoruusvuosien typeryyksiä ja joisi vain lämmintä vettä pillillä ja nälkiinnyttäisi itseään. Jumppaisi ponnari ojossa tuntikausia päivässä ja läähättäisi lenkkipolulla. Ihan kuin se muka toisi terveyden ja hyvinvoinnin.

Yhdenkään ihmisen ei tässä maailmassa kuuluisi hävetä omaa kehoaan. Se ei ole vartalon vika, jos toimii tyhmästi, vaan silloin pitäisi puuttua niihin turmiollisiin toimiin, joilla aiheutetaan pahoinvointia. Reidet eivät elä huonossa parisuhteessa, pakaroilla ei ole mitään tekemistä älykkyyden ja nokkeluuden kanssa eikä lepattavat käsivarret määrittele ihmisarvoa. Ei!

Sinä kelpaat. Minä kelpaan. Me kelpaamme ❤

its20all20about20which20way20you20look

 

Metaboliamatkalla

Olen 41-vuotias nainen. Näillä kilometreillä tietää sen, että kaikenlaiset affektien saattelemat päätökset ja ratkaisut eivät ole kestäviä eikä itseään kannata kiihdyttää nanosekunnissa yhtään mihinkään suuntaan. Tämä ajatus koskee kaikkia elämän osa-alueita. Niin treenejä, ihmissuhteita kuin omaa kehoakin.

Hetkessä eläminen on upeaa, mutta se on myös samalla uhka. Lähinnä siksi, että vastoinkäymisten edessä saattaa tehdä hetkellisiä hutilointeja, joita sitten myöhemmin katuu. Iän tuomaa viisautta on se, että ennen toimia hengitetään tovi ja katsotaan tilannetta objektiivisesti ja harkiten.

Olen saanut elää hetken omaa unelmaani vatsalihakset kimaltaen ja lenkkitossut viheltäen. Olen saanut pitää hetken kiinni siitä, mitä olen tavoitellut. Pääsin maaliin, josta sitten romahdin jonnekin monen vuoden piinaan. Romahdin siksi, että tein typeriä päätöksiä hetkessä eläen enkä kyennyt tutkimaan itseäni isolla silmällä.

Olin omassa kuplassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin treenit, dieetti ja minä. Me kolme muodostimme maailmankaikkeuden. Tuo kupla puhkesi ja fysiikka romahti. Minä romahdin. Maailmankaikkeus romahti.

Järkyttävästä terveysongelmasta on kontattu pystyasentoon. On menty taaksepäin, sentti eteen ja taas kaaduttu suoraan selälleen. Missään vaiheessa en ole antanut periksi. Aina kun olen ollut kumossa, olen möyrinyt ylös ja kiroillut. Nämä kaikki vaikeusvuodet ovat opettaneet sen, että valtavista virheistä on otettu opiksi ja nöyryys on tarttunut takaraivoon. Senkin olen oppinut, että olen vain yksi pieni ja mitätön rääpäle kaiken suuremman keskellä eikä itsellä ole juurikaan mitään sanottavaa kehon toiminnoille. Keho päättää, en minä.

Viikko sitten astuin vaa’alle. Painonnousu on ollut ihan valtavaa niistä hetkistä, jolloin keho katkesi. Olen huomannut leviävän varren väistämättäkin, mutta en ole käynyt tuijottamassa lukemia. Lähinnä siksi, että elämässä on suurempia murheita kuin sadat grammat.

Viime viikon lukema ei aiheuttanut affekteja. En tehnyt paastopäätöksiä enkä ajatellut treenaavani itseäni hengiltä. Eihän se nyt herrasväki sentään ole kehon vika, että se vinossa. Itse olen tämän kaiken terveyshelvetin aiheuttanut, joten syyllisiä oli turha siinä kilomäärää tuijottaessa etsiä. Minä olen pilannut itseni ja vain minä pystyn itseni korjaamaan.

Olen päättänyt selvittää tämän aineenvaihduntaongelman. Olen päättänyt saada painon laskemaan. Olen asettanut tavoitteen ja haluan sen saavuttaa. Vaikka siihen menisi 12 vuotta, niin periksi ei anneta. Tiedän valtavasti metaboliasta ja painonhallinnasta. Tiedän, ettei kyse ole mistään rakettitieteestä. On vain joku virhe valinnoissa, jota en nyt vielä oikein hahmota.

Tämä on tutkimusmatka. Fysiologiaan ja ravitsemukseen. Lepoon ja rentoutumiseen.

Ps. 1 viikko ja -1kg ❤

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani <3

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani ❤

Läskipäivitys

Yksikätinen tervehdys! Olkapääni operoitiin torstaina ja siitä asti on oltu raajarikkona. Pari päivää olin niin kipeä, että ulisin ja itkin vain vuolaasti. Eilen oli jo parempi päivä ja tämä aamu avautui jo huomattavasti helpompana. Se on niin vaikeaa asettua toipilaan rooliin ja yrittää muistaa oma rajallisuus. Pienetkin virheliikkeet kädessä aiheuttavat himmeän kipukokemuksen.

Kävin eilen salilla. Kävin siis, en juurikaan tehnyt mitään. Kävelin ylämäkeä matolla, vemputin perää laitteissa minipainoilla ja fillaroin. Sellaista pientä liikettä, jotta verensokeri ei ihan hullaannu. Se kun ei tykkää nysväämisestä, joten liikettä on oltava joka päivä.

Helmikuun puoliväliin pitäisi tässä nyt sitten kuntouttaa itseään. Onneksi on niin liikuntaorientoitunut ihminen, että fyssarin jumppaohjeita tekee mielellään. Vähän on opettelemista tosin siinä, että kaikkia liikkeitä ei vain pysty vielä tekemään ja turhautumisen määrä tuntuu olevan joskus aika huipussaan, kun raaja ei vain taivu ja kipu tulee vastaan. Pitäisi muistaa se hidas eteneminen 😀

Leikkauspäivänä koin melkoisen järkytyksen. Kävin vaa’assa ja edellisen mittauksen ( olisikohan vuosi sitten ) jälkeen paino on noussut 12 kiloa! Toki olin sen tiennyt, että viime kauden toppa-asu pingotti, mutta että ihan noin paljon. No, shokki meni ohi nopeasti ja sen sijaan, että olisin siinä leikkauspaita päällä aloittanut ankaran paastodieetin, päätin tutkia tarkemmin arkiruokailua. Edelleenkin syytän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja onnetonta aineenvaihduntaa. Syytän siitä, että en voi syödä juurikaan mitään ilman, että kaikki jää kehoon kiinni. En hikoile treeneissä, en saunassa, en missään ja kehoon kertyy kaikki kuona-aineet. Mikään ei tule ulos. Kropassa on kestoturvotus ja aina on pöhöttynyt olo.

Painonnousu on ollut siitä asti aivan valtavaa, kun kilppari räjähti. Jotenkin tuntuu niin julmalta elää sairaassa kehossa ja vaikka kuinka elää terveellisesti ja hyvin, niin silti kroppa laajenee ihan pyytämättä. Se on väärin 😦

Tarkkailen tässä nyt ruoka-annoksia, lasken energiamääriä ja tutkin syömisiä. En vain vielä tässä vaiheessa osaa tarkentaa, että missä se virhe oikeastaan on. Jossain se toki on sen veteleän aineenvaihdunnan lisäksi. Aikaahan tässä nyt on miettiä ja tutkia makrojakaumaa ja grammamääriä.
Tiedän, että kilpirauhasen vittumainen vajaatoiminta asettaa melkoisia haasteita laihtumiselle. En enää tavoittele vähärasvaista kestokuntoa ja vaikka olenkin sen saanut kokea, niin silti ainoa toive on vain se, että saisin pudotettua painoa 20 kiloa terveyden vuoksi. Tolkuton läskistyminen kun on terveydelle niin haitallista, että se on ainoa syy pyrkiä siitä eroon. Insuliinin määrä on noussut samaa tahtia painon kanssa ja mielelläni parantaisin herkkyyttä laihtumalla. Kunhan vain tietäisin, että miten se onnistuu.

Minkäänlaista dieettiä en siltikään aloita. En ole laihdutuskuurilla enkä laihduta. Viilaan vain jo hyviä elintapoja sen verran, että käyrä lähtee laskusuuntaan. En ansaitse kuritusta enkä vihamielistä kohtelua. Ansaitsen vain ja ainoastaan parasta mahdollista huolenpitoa. Minulta minulle ❤