Lihavuus

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Mainokset

Ajattelemattomia risuaitoja

Laitoin eilen Instagramiin kokovartalokuvan itsestäni ja lisäsin siihen äärimmäisen hauskat tunnisteet. No siis tietenkin omasta mielestä hauskat 😀 En ajatellut niiden sisältöä millään tavalla sen tarkemmin ja hihittelin omaa nokkeluuttani hetken, kunnes sain kommentin. Ihan aiheellisen ja asiallisen. Jäin miettimään omaa somekäyttäytymistä ja sitä, minkälaisen viestin annan ulkopuolisille itsestäni ja elämästäni. Se oli oikein hyvä kannanotto ja olen oikein tyytyväinen, että sen sain. Kiitos siis ❤

Kommentti on nähtävissä Instagramissa. Se ei ole ilkeä eikä ruma. Se on juuri sellainen, joka kertoo siitä viestistä, jota olen tahtomattani lähettänyt.

Musta tuntuu aina kurjalta, kuinka ei-imartelevasti kuvailet ittees. 😟 Näkisitpä ittesi niinkuin muut näkee sut

Tämä on arvokas palaute. Otan sen vakavasti ja siksi haluan hieman tarkentaa tätä some-elämääni. En siksi, että ketään kiinnostaisi. Ainoastaan siksi, että olen omilla toimillani antanut vääränlaista kuvaa itsestäni. Sitä kun ei tule ajatelleeksi, että olemalla oma avoin, saattaa antaa aivan vääränlaisen kuvan itsestään. Tiedä sitten, auttaako selittelyt yhtään mitään, mutta yritän nyt ainakin 😀

Minä rakastan itseäni. Niin kovasti, että en käytä aikaani lainkaan siihen, miltä keho näyttää kenenkin silmään. Se näyttää juuri sellaiselta kuin se on. Peilikuvaa en katsele arvostellen, en rutistele täytteitä, en säti enkä soimaa itseäni. Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajalta edes miettiä niitä hetkiä, jolloin peilin edessä tuli seistyä kaarimaljan kanssa ja viha oli valtava sitä omaa kehoa kohtaan. Meillä jokaisella on varmasti ollut aikoja, jolloin peilikuva on aiheuttanut pahoinvointia ja siinä selluvalosssa seistessä on tullut tehtyä kaikenlaisia mielikuvaharjoitteluja siitä, miltä unelmavartalo näyttää. Kyllä me tiedämme sen tunteen. Sen riittämättömyyden, inhon ja vastenmielisyyden sävyttämän virhekeskeisyyden.

Jossain vaiheessa elämää eteen tulee suurempia asioita. Sellaisia, että ne vetävät takaraivoon tykillä ja laittavat konttaamaan kunnolla. Ne ajanjaksot  ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta fokus siirtyy ja elämänarvot menevät paikoilleen. Kehokeskeisyydestä on siirrytty rationaalisiin toimintoihin ja pahimpina katatonia-aikoina on tärkeimmäksi tavoitteeksi noussut se, että edes joskus olisi pystyasennossa taas. Silloin, kun terveys on hukassa, ei tule ajatelleeksi vyötärönympärystä ja siten, miten aamupaino määrittelee sen päivän arvokkuuden.

Oh fuck.

Olen tyytyväinen itseeni. Arvostan ja kunnioita kaikkia kokemuksia, myös niitä teini-iän ja aikuisuuden epävarmuuksia ja kehovihavuosia. Ne ovat kasvattaneet. Työntäneet väkisin tähän päivään, jolloin en edes ajattele kehoani ulkonäöllisesti. Suhtaudun itseeni tasapainoisesti ja kiitän joka päivä itseäni oppivuosista, joiden ansiosta voin olla tänä päivänä vahva ja vakaa.

Jotenkin tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes puhua omasta ulkonäöstä, koska se ei ole  tärkeä. En koe olevani mitenkään keho-orientoitunut. En positiivisesti enkä negatiivisesti. Olen kai kuin Sveitsi.

Mitä tulee some-elämään, niin käytän aika lennokasta kieltä. Se tulee luontevasti enkä mieti, miten tai missä kukakin sen lukee tai tulkitsee. Toki pitäisi kai olla tässäkin tehtävässä sveitsiläinen, jotta näitä virheviestejä ei pääsisi syntymään. Instapäivitykseen lisäsin tunnisteet #persevä ja #reitevä siksi, että olenhan terveydellisistä syistä dieetillä ja toisekseen siksi, että nuo ovat aika hauskat adjektiivit. Subjektiivinen kokemus siis 😀

En lisännyt niitä siksi, että arvostelin itseäni tai viestittäisin sillä itseinhoa. En lisännyt kuvaa siksikään, että huoraisin sillä erityishuomiota. Ei kiitos, en tarvitse sitä. Kuva näytti raikkaalta, kevät on tulossa (?)  ja olin lähdössä kevätjuhliin kollegoiden kanssa. Vaihtelua puurokuvien keskelle. Ei sen isompaa motiivia siis.

Myönnän, että pitäisi ajatella. Myönnän senkin, että jätän usein tulkinnanvaraiseksi itseni ja tuotokseni. Kuvittelen erheellisesti olevani hassu ja koomikkotasoa. Aiheutan ajoittain WTF-tuntemuksia ja vastuu kokonaiskuvasta jää lukijalle/seuraajalle/stalkkaajalle. Inhoan yli kaiken teennäisyyttä, romantiikkaa, mietelauseita, sydämiä ja niitä tunnisteita, joita ehkä pitäisi käyttää.

#olenarvokas #rakastanitseäni #tykkäänmusta #jamitävielä

Mahdollisesti väistelen näitä siksi, että ne ovat tavanomaisia ja sellaisia, joiden pitäisi olla kaikille itsestään selviä. Sellaisia, joita ei pitäisi korostaa. Ne ovat automaattisesti elämässä, joten en osaa edes ajatella, että niillekin olisi kysyntää.

En siis ajattele. En kehoani enkä hästägejä. Mietin mieluummin sitä, että mitähän tänään oppisi ja mitenkäs se kroppa tänään palvelee. Mennäänkö kävelylle metsään vai leivotaanko lapsille pullaa? Nostetaanko vähän rautaa maasta vai levätäänkö? Paljonko verenpaine on ja missä sokerit huitelevat?

En ajattele, että mitenkäs tuo reiden ympärysmitta. Määritteleekö se arvoni ihmisenä ja naisena tai minkälaisen vihasuhteen voisi kehittää kevätkellukkeiden kanssa. Voi päivää. Se on kuulkaas ihmiset ja naiset niin, että elämä on aivan liian arvokas ja vieläpä hemmetin lyhyt hukattavaksi näin tarpeettomaan vatkaamiseen. Ei, ei näin.

Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ruoto, joka kannattelee päivästä toiseen. Se kestää kaikenlaista kuritusta ja kekkulointia aikansa, mutta siinä vaiheessa, kun sillä menee herne nenään, niin edessä on pissaiset paikat. Pidetään siis paras mahdollinen huoli niistä persevistä ja reitevistä kehoista ja annetaan niille sitä kaikken kauneinta joka päivä.

Rakkautta nimittäin ❤

#love

17458072_1381513798553365_8956937231682160534_n

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Lihavuuden tunne

Lihavuus on ihana teema ❤ Se koskettaa jollain hennolla otteella kaikkia ja jokaisella on mielipiteitä sekä itse lihavuuteen että sen häätämiseen. Keskustelut aiheen ympärillä ovat mielenkiintoisia ja etenkin ääripäiden keskinäinen sanailu on joskus jopa koomista seurattavaa. Toisaalla ollaan hyväksymässä valtavaa ylipainoa ja toisessa kulmassa kiljutaan vähärasvaisuuden etuja. Välimaastoon jää sitten kaikki muut muodot.

Sehän on tiedossa, että ylipaino on terveyshaitta. Näyttöön perustuvaa tutkimustietoa on niin valtavasti, että sitä vastaan on turha lähteä jankkaamaan. Ylipaino ei ole terveellistä, sairaalloinen lihavuus vielä vähemmän. That’s it.

Minä väitän tällä koko massallani, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei halua olla lihava. Se ei ole sellainen asia, jota tavoitellaan ja jonka perään kirjoitellaan motivaatiolausahduksia ja hastageja. Ei ole! Jokainen haluaa olla terveessä painossa ja virkeän energinen.

Lihava ihminen on aika usein onneton. Todellisia tuntemuksia saatetaan syrjäyttää korostamalla itsensähyväksymistä ja avointa otetta itseensä.

” Minä hyväksyn itseni ja olen onnellinen näin. ”

Onko se rehellistä vaiko harhauttavuuteen pyrkivää, se jää sitten yksilötasolla mietittäväksi.

Postasin eilen lihavuuskuvan Facebookiin ja Instagramiin. Vain ja ainoastaan siksi, että edes yksi kesäkoohottaja säästyisi samalta terveyshelvetiltä ja rauhoittuisi sen verran, ettei saisi kehoaan sekaisin. Samalla jäin miettimään omaa suhdetta lihavuuteen ja itseeni. Miltä se tuntuu? Miltä lihavuus tuntuu?

Lihavuuden tunne on jotenkin epämääräinen. Entisessä elämässä ylipaino merkitsi virhekäyttäymistä ja heikkoutta. Syyllisyys oli läsnä ja muutoksia yritettiin tehdä vihan voimalla. Fucking läski, hyi ja yök. 

Elämänmuutoksen myötä suhde ylipainoon muuttui tietenkin muuttuvan kehon myötä ja siinä vaiheessa, kun vatsapalikat kiilsivät kilpaa elinvoiman kanssa, koko lihavuuden käsite katosi. Se ei ollut enää läsnä. Se lakkasi olemasta. Terveyspommin saattelemana sekä paino että teema palasi elämään, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Ensimmäistä kertaa elämässä.

Erilaista oli se, että viha oli poissa. En inhonnut paisuvaa kehoa enkä syyttänyt sitä mistään. Yritin ja yritän edelleen taukoamatta miettiä keinoa, että saisin kehoni toimimaan ja takaisin käyttöön. Sen kehon, jonka eteen tein hävyttömän paljon töitä. Yksi virheliike aiheutti sen, että menetin otteeni sekä itseeni että terveyteen ja niitä sakkoja tässä maksellaan edelleen.

Tuntuu jotenkin kummalliselta, että pitäisi inhota itseään, vaikka onkin järjettömän paksussa kunnossa. Eihän se nyt helvetti soikoon ole reisien vika, että aluksen ohjaaja meni vetämään täysillä seinään.

Lihavuus tuntuu lempeältä. Sellaiselta ymmärtäväiseltä ja ratkaisukeskeiseltä. Se tuntuu siltä, että olen saanut valtavasti nöyryyttä, avarakatseisuutta, ongelmanratkaisukykyä ja periksiantamattomuutta.

Se ei tunnu vihalta, inholta, ällötykseltä, raivolta, itkulta, surulta, epävarmuudelta eikä rankaisulta.

Olen oppinut priorisoimaan terveyden kaiken toiminnan edelle ja saanut valtavasti elämänkokemusta, jota ei mistään muualta olisi voinut kirjatietona hankkia. Lihavuus on laittanut polvilleen, se on antanut turpaan monta kertaa ja se on myös nostanut taas pystyyn. Vahvempana ja määrätietoisempana kuin koskaan.

Lihavuus tuntuu haasteelta, joka täytyy selättää.

13321785_1114522321919182_1205617545792287920_n

Tämä on sama kuva, jonka jo laitoin jakoon eilen. Sillä erotuksella, että se on nyt mustavalkoinen 😀 

Hyvällä matkalla

En ole laihduttanut vuosiin. Tein aikoinaan muutosurakan ja saatoin sen sekä emotionaalisesti että fyysisesti loppuun asti. Pääsin projektissa tavoitteeseen ja jos olisin ollut järkevä maalissa, en olisi jatkanut rasvaprosenttijuoksua. Sen enempää en mieti menneitä, mutta arvostan itseäni siinä mielessä, että se varsinainen laihdutus on lopullisesti mennyttä. En laihduta enää koskaan.

Tällä hetkellä olen tavallaan toki laihdutusputkessa, mutta en suostu puhumaan mistään ”laihduttamisesta”. Lähinnä siksi, että laihdutus itsessään on jotain sellaista keskeneräistä, johon liittyy valtavasti komponentteja ja se on prosessi. Tämän olen jo kertaalleen käynyt hyväksytysti läpi enkä koe olevani uuden prosessin tarpeessa. Toki painoa pitää saada alas, mutta se ei ole laihduttamista. Noin periaatteessa siis.

Ajatus laihdutusteemasta aiheuttaa välittömästi negatiivisen kaamoksen. Siitä tulee mieleen tahtojen taistelut, mielitekorallatukset, parempien valintojen opiskelu ja samalla myös intensiivinen ulkonäkökeskeisyys. Se on laihduttamista.

Sen sijaan tämä metaboliamatka, jossa juuri nyt elän, perustuu siihen, että kunnioitan itseäni ja arvostan jokaista tekemääni virhettä. Kehoni on kaikin puolin kelvollinen ja mikäli ylipaino ei olisi terveydelle haitallista, en olisi laihdutuksen tarpeessa. En häpeä, en piilottele, en katsele virhekeskeisellä silmällä, en ahdistu kehoni levinneisyydestä enkä halua rangaista sitä mistään. Haluan sille vain ja ainoastaan hyvää.

Olisi niin helppoa inhota. Vihata niin, että tekisi nuoruusvuosien typeryyksiä ja joisi vain lämmintä vettä pillillä ja nälkiinnyttäisi itseään. Jumppaisi ponnari ojossa tuntikausia päivässä ja läähättäisi lenkkipolulla. Ihan kuin se muka toisi terveyden ja hyvinvoinnin.

Yhdenkään ihmisen ei tässä maailmassa kuuluisi hävetä omaa kehoaan. Se ei ole vartalon vika, jos toimii tyhmästi, vaan silloin pitäisi puuttua niihin turmiollisiin toimiin, joilla aiheutetaan pahoinvointia. Reidet eivät elä huonossa parisuhteessa, pakaroilla ei ole mitään tekemistä älykkyyden ja nokkeluuden kanssa eikä lepattavat käsivarret määrittele ihmisarvoa. Ei!

Sinä kelpaat. Minä kelpaan. Me kelpaamme ❤

its20all20about20which20way20you20look

 

Metaboliamatkalla

Olen 41-vuotias nainen. Näillä kilometreillä tietää sen, että kaikenlaiset affektien saattelemat päätökset ja ratkaisut eivät ole kestäviä eikä itseään kannata kiihdyttää nanosekunnissa yhtään mihinkään suuntaan. Tämä ajatus koskee kaikkia elämän osa-alueita. Niin treenejä, ihmissuhteita kuin omaa kehoakin.

Hetkessä eläminen on upeaa, mutta se on myös samalla uhka. Lähinnä siksi, että vastoinkäymisten edessä saattaa tehdä hetkellisiä hutilointeja, joita sitten myöhemmin katuu. Iän tuomaa viisautta on se, että ennen toimia hengitetään tovi ja katsotaan tilannetta objektiivisesti ja harkiten.

Olen saanut elää hetken omaa unelmaani vatsalihakset kimaltaen ja lenkkitossut viheltäen. Olen saanut pitää hetken kiinni siitä, mitä olen tavoitellut. Pääsin maaliin, josta sitten romahdin jonnekin monen vuoden piinaan. Romahdin siksi, että tein typeriä päätöksiä hetkessä eläen enkä kyennyt tutkimaan itseäni isolla silmällä.

Olin omassa kuplassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin treenit, dieetti ja minä. Me kolme muodostimme maailmankaikkeuden. Tuo kupla puhkesi ja fysiikka romahti. Minä romahdin. Maailmankaikkeus romahti.

Järkyttävästä terveysongelmasta on kontattu pystyasentoon. On menty taaksepäin, sentti eteen ja taas kaaduttu suoraan selälleen. Missään vaiheessa en ole antanut periksi. Aina kun olen ollut kumossa, olen möyrinyt ylös ja kiroillut. Nämä kaikki vaikeusvuodet ovat opettaneet sen, että valtavista virheistä on otettu opiksi ja nöyryys on tarttunut takaraivoon. Senkin olen oppinut, että olen vain yksi pieni ja mitätön rääpäle kaiken suuremman keskellä eikä itsellä ole juurikaan mitään sanottavaa kehon toiminnoille. Keho päättää, en minä.

Viikko sitten astuin vaa’alle. Painonnousu on ollut ihan valtavaa niistä hetkistä, jolloin keho katkesi. Olen huomannut leviävän varren väistämättäkin, mutta en ole käynyt tuijottamassa lukemia. Lähinnä siksi, että elämässä on suurempia murheita kuin sadat grammat.

Viime viikon lukema ei aiheuttanut affekteja. En tehnyt paastopäätöksiä enkä ajatellut treenaavani itseäni hengiltä. Eihän se nyt herrasväki sentään ole kehon vika, että se vinossa. Itse olen tämän kaiken terveyshelvetin aiheuttanut, joten syyllisiä oli turha siinä kilomäärää tuijottaessa etsiä. Minä olen pilannut itseni ja vain minä pystyn itseni korjaamaan.

Olen päättänyt selvittää tämän aineenvaihduntaongelman. Olen päättänyt saada painon laskemaan. Olen asettanut tavoitteen ja haluan sen saavuttaa. Vaikka siihen menisi 12 vuotta, niin periksi ei anneta. Tiedän valtavasti metaboliasta ja painonhallinnasta. Tiedän, ettei kyse ole mistään rakettitieteestä. On vain joku virhe valinnoissa, jota en nyt vielä oikein hahmota.

Tämä on tutkimusmatka. Fysiologiaan ja ravitsemukseen. Lepoon ja rentoutumiseen.

Ps. 1 viikko ja -1kg ❤

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani <3

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani ❤

Läskipäivitys

Yksikätinen tervehdys! Olkapääni operoitiin torstaina ja siitä asti on oltu raajarikkona. Pari päivää olin niin kipeä, että ulisin ja itkin vain vuolaasti. Eilen oli jo parempi päivä ja tämä aamu avautui jo huomattavasti helpompana. Se on niin vaikeaa asettua toipilaan rooliin ja yrittää muistaa oma rajallisuus. Pienetkin virheliikkeet kädessä aiheuttavat himmeän kipukokemuksen.

Kävin eilen salilla. Kävin siis, en juurikaan tehnyt mitään. Kävelin ylämäkeä matolla, vemputin perää laitteissa minipainoilla ja fillaroin. Sellaista pientä liikettä, jotta verensokeri ei ihan hullaannu. Se kun ei tykkää nysväämisestä, joten liikettä on oltava joka päivä.

Helmikuun puoliväliin pitäisi tässä nyt sitten kuntouttaa itseään. Onneksi on niin liikuntaorientoitunut ihminen, että fyssarin jumppaohjeita tekee mielellään. Vähän on opettelemista tosin siinä, että kaikkia liikkeitä ei vain pysty vielä tekemään ja turhautumisen määrä tuntuu olevan joskus aika huipussaan, kun raaja ei vain taivu ja kipu tulee vastaan. Pitäisi muistaa se hidas eteneminen 😀

Leikkauspäivänä koin melkoisen järkytyksen. Kävin vaa’assa ja edellisen mittauksen ( olisikohan vuosi sitten ) jälkeen paino on noussut 12 kiloa! Toki olin sen tiennyt, että viime kauden toppa-asu pingotti, mutta että ihan noin paljon. No, shokki meni ohi nopeasti ja sen sijaan, että olisin siinä leikkauspaita päällä aloittanut ankaran paastodieetin, päätin tutkia tarkemmin arkiruokailua. Edelleenkin syytän kilpirauhasen vajaatoimintaa ja onnetonta aineenvaihduntaa. Syytän siitä, että en voi syödä juurikaan mitään ilman, että kaikki jää kehoon kiinni. En hikoile treeneissä, en saunassa, en missään ja kehoon kertyy kaikki kuona-aineet. Mikään ei tule ulos. Kropassa on kestoturvotus ja aina on pöhöttynyt olo.

Painonnousu on ollut siitä asti aivan valtavaa, kun kilppari räjähti. Jotenkin tuntuu niin julmalta elää sairaassa kehossa ja vaikka kuinka elää terveellisesti ja hyvin, niin silti kroppa laajenee ihan pyytämättä. Se on väärin 😦

Tarkkailen tässä nyt ruoka-annoksia, lasken energiamääriä ja tutkin syömisiä. En vain vielä tässä vaiheessa osaa tarkentaa, että missä se virhe oikeastaan on. Jossain se toki on sen veteleän aineenvaihdunnan lisäksi. Aikaahan tässä nyt on miettiä ja tutkia makrojakaumaa ja grammamääriä.
Tiedän, että kilpirauhasen vittumainen vajaatoiminta asettaa melkoisia haasteita laihtumiselle. En enää tavoittele vähärasvaista kestokuntoa ja vaikka olenkin sen saanut kokea, niin silti ainoa toive on vain se, että saisin pudotettua painoa 20 kiloa terveyden vuoksi. Tolkuton läskistyminen kun on terveydelle niin haitallista, että se on ainoa syy pyrkiä siitä eroon. Insuliinin määrä on noussut samaa tahtia painon kanssa ja mielelläni parantaisin herkkyyttä laihtumalla. Kunhan vain tietäisin, että miten se onnistuu.

Minkäänlaista dieettiä en siltikään aloita. En ole laihdutuskuurilla enkä laihduta. Viilaan vain jo hyviä elintapoja sen verran, että käyrä lähtee laskusuuntaan. En ansaitse kuritusta enkä vihamielistä kohtelua. Ansaitsen vain ja ainoastaan parasta mahdollista huolenpitoa. Minulta minulle ❤

 

Tavoitteellinen tammikuu

Jaahas. Se on sitten taas se aika, jolloin tehdään mahtipontisia lupauksia ja tammikuuhun työnnytään varsi täynnä muutosvoimaa ja valtavaa energiaa. Pidän tästä ajasta ❤ Juuri siksi, että innostuneisuus tarttuu ja on hienoa seurata sivusta ihmisen mielen mutkaisuutta ja kiemurtelua.

Olen äärimmäisen onnellinen kaikista niistä terveyslupauksista- ja yrityksistä, joita ihmiset tekevät. Vielä enemmän olen riemuissani onnistumisista ja pysyviksi jääneistä muutoksista. Ilman yrittämistä ei tietenkään tapahdu mitään. Sehän on selvä. Jokainen ansaitsee kannustusta, onnistumisia ja tsemppiä. Urputusta ja lässytystä saa ihan pyytämättäkin, joten sitä on turha tarjoilla kenellekään.

Aivan hurjasti siis intoa ja iloa teille, jotka tammikuussa aloittavat jonkinlaisen projektin ❤ 

Tammikuu on tietysti mielenkiintoista aikaa kaikin puolin. Juuri sen kollektiivisen energian vuoksi. Itse en ole enää vuosiin aloittanut minkäänlaisia laihdutustemppuiluja enkä ole muuttamassa elintapoja mihinkään suuntaan. Olen sen muutoksen tehnyt aikoinani ja tänä päivänä saan olla vapaa kaikista dieettikiemuroista ja aamuaerobisista. Tammikuussakin on siis helppo hengittää. Tietysti näin läskinä ihmisenä sosiaalisen ja nonverbaalisen viestinnän paine saattaa tuntua takaraivossa ja ulkopuolisen silmin on helppo ajatella, että kyllä kannattaisi emälihavan laihduttaa. Niin kannattaisi, kyllä. En tosin tee sitä tänäkään vuonna. En lupaa mitään mitään enkä edes ajattele lupaavani. Ei tarvitse.

Siksi ei tarvitse, että tiedän tasan tarkkaan, minkälaisen terveyshelvetin olen elänyt. Näen ne vauriot joka päivä ympärilläni ja tunnen edelleenkin kipuina ja huonovointisuuden hetkinä. Tiedän, miltä kehossa tuntuu. Siitä huolimatta en inhoa itseäni. En tammikuussa enkä yhtenäkään maanantaina. Arvostan niitä hetkiä, jolloin keho taipuu hyvään treeniin ja tunnen aineenvaihdunnan hyrinän. Arvostan myös niitä päiviä, jolloin raajat ovat kivuliaat, keho turvoksissa ja sydämessä rytmihäiriöhumpat. Arvostan siksi, että osaan olla kiitollisen nöyrä.

Kaikkein tyhmintä on tuhlata elämäänsä prosessielämään. Sellaiseen, jossa koko ajan on joku missio menossa. Tietenkin terveystavoitteiset muutokset on tehtävä, jos haluaa saavuttaa jotain. Joskus näitä yrityksiä tarvitaan useita ennen sitä lopullista onnistumista. Se on kuitenkin jollain tavalla väärin, että kuukaudesta toiseen yritetään karkkilakkoja ja vuodesta toiseen vihataan sitä omaa kehoa niin valtavalla voimalla, että muu elämä jää toisarvoiseksi ja vartalokeskeisyydestä syntyy kaikkea toiminta ohjaava teema.

Ristiriita on siinä, että täytyy yrittää, mutta ei kuitenkaan koko elämää. Right?

Näissä toistuvissa yrityksissä lienee se ongelma, että niihin lähdetään väärällä varpaalla. Mennään sillä ajatuksella, että kuukaudessa muututaan vähärasvaiseksi salipirkoksi ja ankeuden kautta saavutetaan jotain sellaista, joka ei ole pysyvää. Eihän elämän oikeasti pidä olla ankeaa. Sen pitää olla sellaista, että valinnoista syntyy kepeä elämäntapa eikä jokaisen kauppareissun kohdalla tule pulla-ahdistusta.

En olisi ikinä nuorempana voinut kuvitella, että vartaloahdistuksesta ja ruokarallatteluista voi päästä sellaiseen tilaan, jossa kaikki valinnat ovat luontevia ja rauhanomaisia. Tänä päivänä on aivan uskomattoman hienoa olla vapaa kaikista pakkoajatuksista ja vartalo-oksennuksista. Totaalinen muutos on siis mahdollinen, jos vain siihen uskaltaa tarttua.

Tammikuun muutosajatukset ovat siis virkistäviä. Samalla kuitenkin on hyvä miettiä, että ovatko ne sellaisia suunnitelmia, jotka sisältävät järkeviä toimintoja ja joita voi fantasioida noudattavansa loppuelämän. Jokainen tietää, että kaalikeitolla laihtuu ja olo muuttuu kapeammaksi, mutta poistaako se haisusoppa itseinhoa ja kehokeskeisyyttä? En usko.

Järkevää vuodenvaihdetta kaikille ❤

Jokaisen oikeus

Olen lihava. Täten en ole oikeutettu puhumaan liikunnasta. Habitus ei tue sitä tarinaa, että liikun ja treenaan aktiivesti. Tänään voisimme kuitenkin hetken teeskennellä, että tämä kirjoitus tulee muodollisesti pätevän ihmisen näppäimiltä. Se on nimittäin niin, että liikunta edelleenkin kuuluu kaikille ja jokainen on oikeutettu sitä harjoittamaan. Yhdelläkään ihmisellä ei ole minkäänlaista oikeutta tuottaa arvioita siitä, kuka saa käydä kuntosalilla tai kuka saa töpöttää trikoissa jumppasalissa. Sellainen on ehdottomasti kiellettyä ja jos ikinä kukaan tulee osoittaamaan arvostelevaa silmää siitä, että myöskin ylipainoiset liikkuvat, niin ilmiantakaa ihmeessä. Aion nimittäin vähän jutella mukavia 😀

Liikunta on hieno asia. Se ei ole uhka. Se on mahdollisuus. Se on niin hieno mahdollisuus, että jokaisella pitäisi olla oikeus tuntea sitä kauneutta omassa kehossa, kun sitä saa liikuttaa. Ruoto on tehty liikettä varten, ei moottoriautoilua eikä nysväämistä varten. Toki niillekin on paikkansa, mutta arkiaktiivisuuden tulisi kuulua jokaisen elämään.

Aloittaminen ei ole helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun viimeisin muisto liikunnasta on peruskoulun pakkohiihtotunnilta. Ne traumamuistot elävät ikävästi mukana ja monella vaikuttavat myös siihen, että kaikenlainen liikuta saa huutoäänen aikaiseksi heti, kun siitä puhutaan. Sitten tulee se suomalainen syyllisyys, kun ei liiku, vaikka pitäisi. Kysehän ei ole siitä, etteikö ihminen tietäsi liikunnan tarvetta. Kyse on siitä, miten pääsee alkuun ja pysyy siellä valitulla tiellä.

Motivaatio on ihmeellinen asia. Se kantaa viikon tai kuukauden. Sitten tulee menneisyyden möröt ja kaappaavat takaisin sohvalle. Ei se ollutkaan kivaa, yök en tykkää. On niin paljon helpompi tuupata tossut komeroon ja ottaa kaukosäädin hauiskääntöä varten. Se on helppoa. No on varmasti. Onkos se sitten helppoa, että nelikymppisenä ollaan huonoryhtisiä, lonkkaongelmaisia, kiukkuisia ja tympääntyneitä?

Oman hyvinvoinnin eteen pitää tehdä. Niin se vaan on. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kaikilla teoilla ja toiminnoilla on seurauksensa. Eikö olisikin hienompaa tehdä sellaisia asioita, jotka ylläpitävät teveyttä ja suorituskykyä?

KYLLÄ!

Pari oivaa vinkkiä lihavalta naiselta ❤

1. Aloita maltillisesti. On selvää, ettei se liikunta saa sellaista asemaa elämässä, että sitä voisi jatkaa koko loppuelämänsä, jos lähdetään p*skalla kunnolla maratonille. Eihän se onnistu. Älytön kohkaaminen, vouhottaminen ja sinkoilu vievät vain uupumiseen eikä tällöinkään se liike kanna mihinkään. Mene kävelylle. Kävele ensin 5 minuuttia, seuraavana päivänä 10 minuuttia. Huilaa, lepää ja ota taukoa. Pidennä askelta sen mukaan, mikä on tunnelma. Ihminen oppii uusia temppuja, jos vain toistaa riittävän usein.

2. Älä kuvittele treenaavasi kuin ammattilaiset. Salikortin hankkiminen ei tarkoita sitä, että amatööripohjalta lähdetään vetämään kuusijakoisia ohjelmia ja aamuaerobisia. Ne kisoihin treenaavat saattavat toimia näin, mutta sekin on vain välivaihe. Tee treeneistä sellaisia, että ne ovat käytettävissä koko elämän. Kukaan ei jaksa mouhottaa tuplatreenejä täydellä teholla ympäri vuoden. Ammattilaisetkin pitävät taukoa, väliviikkoja ja treenaavat kevyemmin.

3. Hanki apua. Ei kannata yrittää rikkoa itseä räpeltämisellä. Hyvä valmentaja ohjaa ja opastaa tekniikat, jolloin loukkantumisien riski pienee. Melkein suosittelisin hankkimaan ns. matalan kynnyksen valmentajan. Sellaisen, joka ei ole niin kunnianhimoinen, että pieksee asiakkaan uupumukseen ja pilaa kaiken virhekeskeisyydellä.

4. Rationaalinen tavoitteellisuus. Se kaikkein tärkein asia ja aivan kaikella rakkaudella ❤ Kaikkien ei tarvitse olla bikinikisaajia eikä lavakuntoon pääse puolessa vuodessa. Aseta mieluummin sellaiset tavoitteet, jotka kantavat pidemmälle. Suurin tavoite on se, että liikunta tulee osaksi elämää ja se muuttuu vastenmielisestä pakkopuurtamisesta nautinnolliseksi osa-alueeksi arkeen. Se on iso haaste. Siihen saattaa tarvita muutaman perkeleen ja murinan, mutta tiedättekös mitä? Kyllä maailmaan meteliä mahtuu.

5. Välineurheilu. Tokihan uusi toppi piristää ja antaa kimmoketta liikuntaan. Ilmankin pärjää eikä yhdenkään ihmisen liikunta ole kiinni siitä, onko viimeisen päälle hittivarusteita. Jalka nousee yhtä hyvin himahousuissa ja mukavassa T-paidassa kuin teknisissä varusteissa.

6. Palkitseminen. Ihminen on toki eläin ja elukat ehdollistuvat. Niin myös ihminen. En tosin ole täysin varma, että kannattaako lähteä palkintopullalinjalle. Se palaute liikuntasuorituksesta on jo itsessään niin huikea, että sen pitäisi olla riittävä kannuste. Ehdollistumisessa käy helposti niin, että pienten palkintojen jälkeen tarvitaan isompia aseita ja yhtäkkiä huomaa, että liikkuukin vain sen vuoksi, että saa jotain muuta kuin terveyttä ja hyvinvointia.

7. Ankeuttajille keskisormea. Älä ikinä anna yhdenkään tollon pilata tunnelmaa. Sinä olet niin paljon arvokkaampi kuin keskeneräiset ihmiset, jotka toljottavat toisenlaisia. Heillä on pieni elämä, ei sinulla ❤

8. Muista lepo. Yksikään vartalo ei jaksa mennä eteenpäin, jos se ei saa lepoa. Hyvät unet, välipäivät, kehonhuoltoa, riittävästi ravintoa. Se on siinä.

 

Kaikki lähtee kuulasta

Varsin usein, eli aina, törmää siihen ajatukseen, että ylipaino on huono asia. On, tietenkin se on epäterveellistä ja kenenkään ei pitäisi olla pullea. Samalla tulee rivien välistä viestiä, että paksuilla ei pitäisi olla mitään muuta mielessä kuin laihduttaminen, dieetti ja painoindeksi. Ihmisillä, joista en siis edelleenkään pidä, on jostain tuntemattomasta syystä mielikuva, että vain normaalipainoiset saisivat olla äänessä ja tuotta tarinaa terveydestä ja hyvinvoinnista. Paino = terveys.

On se niinkin. Obeesi ihminen ei välttämättä ole uskottava kertomaan laihdutuksesta ja tavoitteeseen pääsemisestä. Vai onko? Vähentääkö ihmisen ympärysmitta informaatioarvoa niin paljon, ettei kannata kuunnella. Tietenkin siinä tulee mieleen se, että uskottavuus ei ole ihan tapissa. Elä, kuten opetat. Tai jotain sellaista. Ihminen tekee arvion ulkomuodon perusteella. Se on väistämätöntä. Jokainen toimii niin ja joka muuta väittää, valehtelee. Jotenkin kuitenkin toivoisi, että ihmisille annettaisiin mahdollisuus.

Yleensäkin terveys- ja hyvinvointikeskusteluissa tuodaan usein esiin sitä, että vain normaalipainoinen voi olla riittävän terve täyttääkseen ne normit, jotka on yleisesti asetettu. Ylipainoisilla ei juurikaan ole sanottavaa. Ei ainakaan saisi olla, koska kukaan ei halua kuunnella. Lihavat ajattelevat vain pullapusseja ja joukkuetelttoja. Ettäs tiedätte.

Paskat. Sen tiedän, että hyvinvointi on muutakin kuin pelkkä p*rseenleveys. Kaikki lähtee kuulasta. Hyvinvointi lähtee siitä, että on psyykkisesti tasapainoinen. Ilman sisäistä hyvinvointia ei ole ulkoisia arvoja. On vain kroppa, jossa voidaan pahoin.

Ihmisen kuuluu olla virkeä ja valpas. Hyväntuulinen, innostunut ja kiinnostunut elämästä. Sen kuuluu näyttää siltä, että itsensä kanssa on mukavaa. Hyvinvoiva ihminen herää aamuisin hilpeänä ja ottaa elämän haasteet vastaan avosylin. Hyvinvointi näkyy naamasta. Se näkyy  mielenkiintoisena ja tarttuvana energiana. Sellaisena, että hyvinvoivan ihmisen lähellä on helppo olla.

Hyvinvointia on se, että on itsensä kanssa väleissä. Ei ahdista, ei ole tuskatiloja eikä itseinhoa. On hyväksyvä olo, ei tuomitsevia ajatuksia eikä sitku-ulinoita. Terve ihminen elää tässä ja nyt. Omassa kehossa. Siinä, joka on kaikkein arvokkain.

Hyvää elämää tavoitellessa unohdetaan usein se, että hyvinvoinnin pohja rakennetaan tasapainoisen pään päälle. Kun alusta on tukeva ja vakaa, muut tekijät tulevat vain täydentämään rakennelmaa. Kuulan pahoinvointi heijastuu koko kehoon ja sama toimii myös toiseen suuntaan.

Habituksesta pystyy lukemaan ihmisen tunnetilan ja terveyden. Hyväryhtinen ja kirkassilmäinen ihminen on kaunis. Nuhjuinen ja tunkkainen ei ole. Kehon ja mielen tasapainon löytäminen on jotain niin arvokasta, että sen pitäisi olla jokaisen ihmisen velvollisuus. Yksikään merkkilaukku tai rakennekynsi ei tuo tasapainoa, jos pääpuolella on hommat kesken. Ulkoiset tekijät eivät kompensoi psyykkisiä puutteita.

Ei ole olemassa ranskalaisia viivoja siihen, missä vaiheessa ihminen voi sanoa olevansa hyvinvoiva. Sen vain tietää. Siinä vaiheessa, kun pystyy olemaan rento sekä itseä että muita kohtaan. Takaraivon kireys on kadonnut ja jatkuva muutosprosessissa eläminen on päättynyt. Suorittamisesta on tullut lepsua tekemistä ja kehossa on hiljaisuus. Mieli on vapaa, vastaanottavainen, mutta tyyni. Ei ole kiire eikä ole pakko. Silloin on hyvä olla.

Hyvinvointi lähtee sisäisestä järjestyksestä. Siitä, ettei menneisyys mourua eikä tulevaisuus tikitä. Siitä, että voi hyväksyä kehonsa puutteet lempeästi, ilman kiukkua ja raivoa. Ei se ole vartalon vika, että vyötärö on pullahtanut. Kaikki valinnat lähtevät kuitenkin ihan omista toimista. Niiden kanssa kun pääsee yhteisymmärrykseen, niin hyvä olo voi alkaa.

Kuuppaterveys ei ole sitä, että joka maanantai aloittaa raivopäisen dieetin. Eikä se ole sitä, että rankaisee itseään lenkkipolulla. Se on sitä, että toteaa olevansa hyvä tyyppi ja aivan mittaamattoman arvokas. Elämä on niin julmetun lyhyt, ettei sitä pidä hukata vartaloahdistuksilla ja tuskatiloilla. Eikä sitä pidä hukata myöskään pohtimalla, saako olla kiinnostunut terveydestä, vaikka näyttää kumiveneeltä.

Ihmisen ympärysmitta kertoo tietenkin jotain, mutta eniten kertoo se, miten ihminen kohtelee sekä itseään että muita. Se merkitsee enemmän kuin mikään muu.

8426f8fe4c96bb680adb2775df74fcc0