Liikunta

Terveyden tunne

Mielensäpahoittajille tiedoksi, että tämä postaus ei sisällä minkäänlaista taloudellista etua tai hyötyä. Euroakaan en tästä saa ja kirjoitan vain ja ainoastaan henkilökohtaisesti. En ole salaliitossa enkä minkäänlaisessa yhteistyösuhteessa tekstissä mainitun yrityksen kanssa. Ei tarvitse siis kiukutella ja ajatella, että taas se eukko saa jotain sellaista, mitä joku muu ei saa. En saa ja ihan itse kustannan kaiken. Nih.

Tämä teksti siis siksi, että satunnaisesti saan tympeää palautetta siitä, miten helppoa bloggaajalla on, kun tekee yhteistyötä ja saa ilmaiseksi kaikkea. Sinänsä ymmärrän toki mielipahan ja harmin, mutta tämä osoite on täysin väärä paikka sylkeä näitä kiukkuja. Ensinnäkään en ole mikään oikea bloggari ja toisekseen en tee yhteistyötä kenenkään kanssa. Täysin itsenäinen ja yksinäinen toimija. Noin ja sitten itse asiaan 😀

Olen määkinyt blogissa, Facebookissa ja Instgramissa terveysongelmista. En jaksa enää käydä läpi historiaa uudelleen, tekstit löytyvät tarvittaessa täältä blogista. Tämän hetken ongelmana on autonomisen hermoston häiriöt, jotka aiheuttavat veetutuksen lisäksi toimintakyvyn laskua ja ajoittain katatonista pakkolepoa. Toiminnalliselle ihmiselle on tuskaa maata paikoillaan. Pahimpina hetkinä en voi muuta kuin läähättää ( kutsun hengitysharjoituksia sillä nimityksellä, koska se kuulostaa ja näyttää primitiiviseltä läähättämiseltä 😀 ) ja toivoa, että hermostohumppa menee ohi.

Hermostohepuleita voi ennakoida minimoimalla stressiä. Se sama toimenpide koskee myös treenistressiä. Keho kun ei sitä ymmärrä, että onko se raudan räplääminen hyvää vai huonoa rasitusta. Hermoston mielestä kaikki koohottaminen on vaarallista ja sen takia se heittää itsensä ylivirittyneeksi. Hermostotilassa pulssi hakkaa tolkuttomasti, verensokeri sahaa, samoin verenpaine. Hengitys on raskasta ja kaikenlainen liikehdintä aiheuttaa hullumman olotilan. Myös suolisto- ja vatsaoireet kuuluvat kuvioon. Olo on hienosti sanottuna pyllystä.

Työelämässä oleva perheellinen ei juurikaan välty kaikelta stressiltä. Toki kaikki turhat tekijät tulee eliminoida, mutta missään vakuumissa eläminen ei onnistu. On otettava vastaan yllätystekijöitä ja muuttuvia olosuhteita. On joustettava, tehtävä poikkeustilanteiden aiheuttamia äkkikäännöksiä, on siedettävä sykkimistä. Tietenkin arjen organisointi on avainasemassa hyvinvoinnissa, mutta aina sekään ei riitä ja tiivis paketti lössähtää.

Kaikenlaisia toimenpiteitä olen tehnyt voidakseni paremmin. Olen vähentänyt treenien määrää ja intensiteettiä. Osaan levätä nykyään oikein hienosti ja elämäni tärkein tehtävä on nukkua yöt hyvin. En kiihdytä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Toki sähisen edelleen, mutta en niin voimallisesti kuin ennen 😀 En siedä ihmissuhteita enää juurikaan ja sosiaalinen verkosto on kapeutunut hyvin olemattomaksi. Ei vain voi revetä joka suuntaan. Työ kuluttaa niin paljon, että vapaa-ajan lepo on kultaakin kalliimpaa. Näillä toimilla olen saanut terveyteen jonkinlaista tasapainoa, vaikka edelleenkin ollaan huteralla pohjalla.

Uutuutena tässä paketissa on Neurosonic.

Uniongelmat, stressi ja selittämättömät kivut johtuvat elimistössämme olevasta epätasapainosta. Neurosonicissa käytettävä moderni teknologia tuottaa matalataajuusvärähtelyä, jolla korjataan stressin aiheuttamaa epätasapainoa. Värähtely on tehokasta ja sen korjaava vaikutus on välitön ja kokonaisvaltainen. Kaikki perustuu siis liikkeeseen, värähtelyyn, kuten kehonkin toiminnat.

Yritän jotenkin sanoa maltillisesti, että JUMANKAUTA ❤ Niin upea hoitomuoto, että olen aivan hurmostilassa. Autonominen hermosto rakastaa matalataajuusvärähtelyä ja tämän hoidon avulla olen ollut täysin toimintakykyinen ja toimiva. Ei minkäänlaista hytkytystä tai oireilua. Myös treenien tehoa olen voinut lisätä ja bonuksena päälle erinomaiset yöunet. Olo on pitkästä aikaa terve, elinvoimainen ja energinen.

Hoidon jälkeen olo on rento, kepeä, rauhallinen. Silti energinen, virkeä ja innostunut. Samaan aikaan pehmeän raukea ja hilpeä olo. Jotenkin sellainen terve olo, jota ei ole ollut vuosiin.

Kokemusperäisesti suosittelen stressaantuneille, uniongelmaisille ja etenkin hermostovammaisille ❤

Hoitopaikat

15825943_1247486501961367_1749368225688506566_n

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Irtoliikunta

Käypä hoito-suosituksista löytyy liikuntaosio. Sinänsä oikein hienoa, että liikunnan merkitys on huomioitu kansallisesti ja terveydenhuollon ammattilaisilla on velvollisuus urkkia tietoa potilaan liikuntatottumuksista. Tähän asti aihetta on joko vähätelty tai jätetty huomiotta kokonaan. Jotenkin alalla on ollut pitkään sellainen suunta, että potilastyö perustuu sairauskeskeiseen räpläämiseen eikä niinkään ennaltaehkäisyyn tai holistiseen huomioimiseen.

Kaikkein omituisinta on kuitenkin se, että missä vaiheessa evoluutio on heittänyt volttia ja mennyt liikkumisen osalta aivan omaan monttuun. Kaikki kehittyy ja virheistä opitaan sukupolvesta toiseen, mutta elämän leppoistamisesta on tullut näköjään elämän jäykistämistä.

Liikunta on irrallaan arjesta. Aivan kuin oman kehon heiluttaminen olisi jokin ulkopuolinen tapahtuma, erillään kaikesta muusta elämästä. Aktiivisuus ei enää elä päivissä luontevasti.

Ymmärrän toki, että maailma on muuttunut. Tiedän, että 80-luvulla kaikki oli toisin ja blaa-blaa-blaa. Sitä en vain jotenkin käsitä, että mikä meitä ihmisiä vaivaa. Miksi mukavuudenhalusta on tullut päämäärä?

Tämän päivän ihmistä kun ei saa sattua mihinkään eikä mikään saa olla haasteellista. Kaiken täytyy olla koko ajan kivaa ja pienetkin epämukavuustoimet aiheuttavat henkilökohtaisia tsunameja ja heikoksi heittäytymistä. Enkä nyt tarkoita tietenkään, että kipu jotenkin jalostaisi ja vastoinkäymiset veisivät elämänlaatua korkeammalle. Tarkoitan vain sitä, että elämään kuuluu ponnistelut ja parkumiset.

Irtoliikunta on tietysti nollaa parempi. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että arkiaktiivisuudesta tulisi elämäntapa ja oman kehon liikuttaminen olisi palkinto eikä rangaistus. Tässä vaiheessa syytän akkalehtiä siitä ajatuksesta, että jumppaamisesta on tehty rangaistus ja jokainen niitä lehtiä plärännyt tietää varmasti, miten monta tuntia joutuuu steppaamaan, että munkin kalorit kuluvat. Ah, miten kipeä kulma!

Liikuntaa on helppo lisätä. Peruspäivien lomaan saa sievästi askelia, kunhan vain aloittaa itsensä totuttamisen. Tavoitteellinen ehdollistaminen toimii varmasti ja hetken päästä sitä jo huomaa hiihtelevänsä reippaana, ilman minkäänlaisia murinoita. Epämukavasta tulee luonteva osa omaa arkea ja elämää.

Evoluutiolle nyt äkkiä keskisormea! F*ck you ja otetaan uusi suunta. Irtosuorituksista aktiiviseen arkeen. Noin, sehän kuulostaa kampanjalta 😀

Evolution_BACK

Arkiaktiivisuus

En ole liikunta-alan osaaja enkä täten voi perustaa tekstiä ammatillisuuteen enkä asiantuntijuuteen. Olen vain lihava, tyhmä, köyhä ja ruma keski-ikäinen punkerobodaaja, joten en tiedä mistään mitään enkä edes yritäkään loistaa liikunnan osa-alueella. Noin ja sitten asiaan 😀

Arkiaktiivisuus. Oih, se on kaunis asia. Se on jo käsitteenä reipas ja elämäniloa sykkivä. Aktiivisuus ❤ Ihminen on tehty liikkumaan ja ojentelemaan itseään. Se on tehty siirtymään paikasta toiseen oma-aloitteisesti, ilman apuvälineitä. Näin se on aina ollut. Siitä asti, kun evoluutio nosti ihmisen pystyasentoon. Jossain vaiheessa tuli pieni notkahdus ja joku valopallo keksi, että mitä sitä itseään liikuttamaan, kun kaiken voi tehdä helpomminkin. Virhe. Iso virhe.

Tänä päivänä mennään kaikkialle jollain välineellä. Salille mennään treenaamaan autolla. Auto pysäköidään rappusille, jotta päästään sujuvasti kävelemään juoksumatolle. Kauppaan on mentävä autolla. Myös niiden pienten ostosten vuoksi. Tietenkin, koska se auto on juuri sitä varten hankittu. Aina on mentävä läheltä lähelle. Ilman joustoa ja liikettä. Ratin pyörittämistä ei nyt tässä yhteydessä lasketa liikunnaksi, vaikka liikettä se toki on.

Ihminen on vieraantunut arjen tepsuttelusta. Siitä on vuosien saatossa muistutettu tasaisesti. 90-luvulla Painonvartijat keksi ehdollistaa kävelypisteillä pulleita puhisijoita liikkeelle. Mitä enemmän liikut, sitä enemmän saat syödä. No, metodina tietysti vähän hölmö, mutta ajatuksena kaunis. Liikkeelle siitä!

Arkiliikuntaa on markkinoitu jotenkin korostuneen pirteästi. Iloisia ja reippaita mallinukkeja sauvakävelemässä virheettömissä maisemissa. Eihän se oikein istu synkkämieliseen suomalaiseen. Eikä sekään tunnu luontevalta, että lääkäri kirjoittaa Diapamin sijaan keppijumppaohjeistuksen. Ajatuksena kaunis, taas kerran. Käytäntönä kompelö kuitenkin.

Jokainen tietää, että pitäisi liikkua. Ei kyse ole siitä, että arkiliikuntaan patistaminen tulisi jotenkin nyppylän takaa aivan uutena asiana eteen. Jokainen tietää sen. Kyse on vain toteuttamisen vaikeudesta ja siitä, miten helpoksi tehdyssä maailmassa pitäisi mennä metri taaksepäin ja palata siihen aikaan, jolloin keksittiin sähkölamput. Täysin ymmärrettävää vastarintaa. Ihmisenhän kuuluu mennä eteenpäin eikä palata menneeseen.

Itseään pystyy kuitenkin opettamaan. Kaikista vastusteluista huolimatta. Hetki epämukavuusalueella ja uusien tapojen opettelua, niin liikkumisesta tulee luontainen tapa eikä se vaadi minkäänlaisia ponnisteluja. Toistuvista asioista kun muodostuu väistämättä rutiineja. Ihan tahtomattaankin. Tarvitaan vain epämukavuuden sietämistä ja päättäväisyyttä.

Omaan arkeen saa helposti lisättyä aktiivisuutta, kunhan vain huomio oman ympäristönsä ja omat tapansa. Lähikaupassa voi käydä kävellen, koiran kanssa voi kiertää pissakävelyn hieman pidemmän mutkan kautta. Jättimarkettiin mentäessä auton voi jättää yksinäiseen nurkkaan, kotona voi siivota muutamalla lisäaskeleella. Ei ole aina pakko mennä oikotietä, joskus voi kiertää ja haahuilla ihan tietoisestikin. Kyse on siis vain omien toimintojen muokkaamisesta. Ei rakettitieteestä.

Arkiaktiivisuuden lisääminen ei tietenkään tarkoita sitä, että koohottaisi aamusta iltaan ponnari suorana. Se tarkoittaa sitä, että lisää liikettä löhnöttämisen sijaan. Tekee keholle luontevia asioita, kulkee rappusia hissin sijaan ja nousee työpäivän aikana jalkeille säännöllisesti. Liike ei tee ihmisestä hypomaanista ja keskittymiskyvytöntä harakkaa. Liikkumattomuus sen sijaan tekee sairaaksi ja kömpelöksi.

Tänäänkin on hyvä päivä pohtia omaa tallustelua ja kehon liikuttamista. Tuleeko sitä touhuamista tarpeeksi ja onko olo kaikin puolin virkeä ja toimelias vai elääkö kehossa tympeä tunkkaisuus. Isoja asioita ja vielä isompia ovat ne elämänlaatua parantavat päätökset.

Liikutaan siis. Aktiivisesti arjessa 🙂

 

Ylämäkiopetus

Kaikki alkoi jotenkin hyvin viattomasti. Olin kolmekymppinen, obeesi ja niin huonossa kunnossa, että hävettää edelleen. En jaksanut kävellä edes matalaa mäkeä ylös ilman puuskutusta ja arkikunto oli onneton. Vietin lähes kaiken vapaa-ajan joko iltariennoissa tai sitten sohvalla herkkujen kanssa. Lähikaupassa käytiin autolla, kärry parkkeerattiin aina oven eteen ja muistan eräänkin kerran Jumbossa, kun ajelin ympyrää varmaankin vartin, että sain auton tuulikaappiin. Kuka sitä nyt kävellä olisi halunnut.

Eräänä päivänä olo oli tunkkainen ja jotenkin hyvin täyteläinen. Olin ostanut taas kokoa isommat housut ja katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Sieltä tuijotti harmaa naama, tyytymättömät silmät ja hyvin laajalle levinnyt vartalo. Mietin, että tässäkö on se kuuluisa kotiäitihabitus. No, siinähän se oli. Kaivoin vaatehuoneesta lituskat jumppalenkkarit vuodelta 90 ja jotain. Pullea jalka ei tahtonut mahtua kenkään, mutta päätin silti kokeilla, miltä tuntuu kävellä puoli tuntia yhtäjaksoisesti. Aivokurkiaisessa oli muisto sporttiajoilta, jolloin jumppasin ylähuuli hiessä useita kertoja viikossa ja liikuin aktiivisesti muutoinkin. Jotenkin se muisto pukkasi eteenpäin.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kävelylenkin. Tein kuolemaa. Puuskutin kuin lihava. No, kas. Olinhan todella lihava. Valtava ylipaino, huonot elintavat, taisin vielä vetää röökiäkin tuohon aikaan aina salaa lapsilta, joten ei ihme, että vähän hengästytti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja kävelin sen saakelin puoli tuntia.

Se tuntui pahalta. Jopa niin pahalta, että tein seuraavana päivänä taas saman ähkylenkin. Ja seuraavana. Aina tuntui pahalta. Yrjötti, väsytti, heikotti, v*tutti. Niin ja ne lenkkaritkin kiristi koko ajan. Se mäkikin oli aina yhtä pitkä ja loppumaton.

Parin viikon jälkeen huomasin, että se maailman loivin mäki, joka oli ollut tuskainen, tuntui kevyemmältä. Kävelytahtikin oli kiihtynyt ja lenkin jälkeen ei enää v*tuttanut. Hymyilytti enemmänkin.

Viikkojen ja kuukausien myötä lenkit pitenivät ja lisäsin kävelyvauhtia. Ostin kunnon lenkkarit, jättikokoisen tuuliasun ja töpöttelin menemään sateessa. Menin, koska olin päättänyt. Positiiviset tuntemukset potkivat lisävauhtia ja yhtenä päivänä uskalsin mennä mummosalille. Poljin pyörää ja nostelin vanhasta muistista kilon käsipainoja. Ostin jopa kuukausikortin ja kävin kolme kertaa viikossa hikoilemassa. Eräänä päivänä päätin ostaa kunnon salille kuukausikortin. Se tuntui jotenkin oikealta ja hyvältä. Olinhan treenannut kyseisellä salilla nuorempana aktiivisesti ja laitteisto tuntui olevan edelleen  90-luvun mallia, joten tunsin olevani turvassa.

Siellä salilla kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskelia matolla. Jessus, että tein kuolemaa. Olin taas päättänyt, että aloitan minuutin juoksulla ja etenen siitä rauhallisesti. Ensin se oli tuskainen minuutti, sitten kaksi. Seuraavalla kerralla jo neljä ja voi sitä riemua, kun jaksoin yhtenä aamuna juosta 10 minuuttia putkeen. Olin onnellinen ❤

Hiljalleen tahti alkoi kiihtyä. Kävin ennen aamuvuoroa salilla, yleensä siinä 04 aikoihin lähdin kotoa ajamaan Helsinkiin ja siitä sitten suoraan töihin. Tunsin olevani reipas ja virkeä. Matkaa salille oli 25 kilometriä ja taisin vuoden verran käydä ahkerasti sillä tutulla salilla, kunnes uskaltauduin vaihtamaan lähemmäksi. Se oli iso kynnys. Poistuin mukavuusalueelta, jouduin tutustumaan uusiin tapoihin, ihmisiin, välineisiin. Hiljalleen uusi sali tuli tutuksi ja treenaaminen muuttui tavoitteellisemmaksi. Olin jo onnistunut pudottamaan reilusti painoa ja vauhti oli kevyttä. Juoksin auringonnousussa pitkiä matkoja, treenasin päivällä CrossFitiä, illalla vielä kahvakuulaa.

Kunto nousi suhisten, olin virkeä ja vauhdikas. En tavoittanut ajatusta siitä, että joskus olisi ihan hyvä levätä. Vauhti kiihtyi. Treenit muuttuivat rankemmiksi. Mukaan tuli dieettikokeiluja, paastoja ja kaikenlaisia höpöhifistelyjä. Treenasin parhaimmillaan 15 kertaa viikossa. 12 oli tavoite ja mitä enemmän treenasin, sitä paremmaksi tuntsin oloni.

Olin sokeutunut. Olin totaalisen puusilmä enkä nähnyt sitä tuhoa, jota itselleni tein. Hei, haloo! Ihmisen pitää tiätsä treenata, ettei tule laiskaksi. Tää on niin ihanaa, mä rakastan tätä. No niin. Eipä sitten tullut mieleen, että voihan se kaikki meuhkaaminen tehdä myös tuhoa. Tietenkään en uskonut mitään enkä ketään. Menin mieluummin yöllä salille kuin nukkumaan. Tietenkin, koska tiätsä mä treenaan.

Paljon on tapahtunut niistä huippuhetkistä, jolloin olin hyvässä kunnossa. On oltu niin pohjalla, ettei ollut enää minkäänlaista toivoa. Muistan hyvin kivut, tuskat, pahoinvoinnit. Muistan myös sen mahtavan tunteen, kun näin vatsalihakset. Senkin muistan, miten nostin maasta ensimmäisen kerran 100 kiloa. Sitäkään en unohda, kun sain ylös 150 kiloa. Sen voisin kyllä unohtaa, kun olin vuodepotilaana kuusi viikkoa. Useita kertoja. Senkin voisi jättää muistamatta, miten paisuin kuin voisilmäpulla ja tunsin niin valtavaa pettymystä, että hävitin kaikki vanhat valokuvat vähärasvaisesta kunnosta.

Sitä en kuitenkaan unohda enää ikinä, että ihmisen keho on maailman tärkein asia. Sitä pitää kunnioittaa, sen viestejä tulee totella ja sen ehdoilla on mentävä. Aina ja ikuisesti. Se antaa pienet töllöilyt anteeksi, mutta kroonista mokailua se ei unohda. Rangaistus on niin valtava elinkautinen, että sen edessä ollaan aivan nöyränä ja hiljaa. Lähes hengittämättä.

Tiedän miltä tuntuu saavuttaa ja menettää. 

Tänä päivänä olen kiitollinen. Siitä matalasta ylämäestä, joka opetti joskus ottamaan kiinni aktiivisesta elämäntavasta. Niistä lyttylenkkareista, joiden kivulias puristus vei eteenpäin. Kiitollinen kaikista pienistä etenemisistä, juoksuaskelista, voimasta, virkeydestä ja romahduksesta. Kipeistä vuosista, juntista luonteesta, periksiantamattomuudesta, ylpeydestä, nöyryydestä ja siitä, että olen tänään hyvävointinen.

Kiitos ❤

My metabolia <3

Kesälomaterveiset! Muori on lomalla tuonne syyskuun puolelle asti. Blogissa on entistä vaitonaisempaa eikä Facebookissakaan kauheasti ole mylvintää. Tekee ihan hyvää ottaa vähän etäisyyttä sekä nettiin että kaikenlaisiin laitteisiin. Sanovat, että se on jopa ihan terveellistä 😀

Sen verran täytyy kuitenkin kiekua tässä pyykkikoneen pörräystä odottaessa, että treenitauko on nyt päättynyt. Lepäsin kai muutaman kuukauden. En niitä päiviä ja viikkoja laskenut, koska se olisi aiheuttanut vain ylimääräistä puhinaa ja murinaa. Levätty on kuitenkin oikein huolella ja se näkyy sekä tuntuu. Pöksyt kiristävät entistä enemmän. Tällä kertaa en tosin syytä aineenvaihduntaa, koska olemme muutaman vuoden tauon jälkeen löytäneet taas toisemme. Olen vain syönyt kunnolla viime ajat 😀

Tauon aikana on tietenkin levätty. On pötkötelty perä homeessa kaikilla sohvilla. Sängyssä, lattialla, autossa, töissä, kaupassa ja kaikkialla. On nukuttu niin hyvin, että melkein jo huolestuttaa. Yöunet ovat keskimäärin yhdeksän tuntia. Nukahdan leppoisasti, pystyn nukahtamaan uudelleen yöllä, jos satun heräämään. Toki joskus on huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin taas vuosien univammailun jälkeen. Myös päiväunia rötkötän ihan surutta. Joskus jopa kahdesti päivässä.

Aineenvaihdunta on tosiaan ollut siitä asti hukassa, kun sairastutin itseni kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sillä seurauksella, että paino on kolmessa vuodessa noussut 30 kiloa. Ensin se paisuminen oli ihan silmitöntä, sitten lääkityksen myötä rauhoittui, mutta nousi hitaasti koko ajan, saavuttaen huippunsa tänä keväänä. Paino sinänsä on toistarvoinen asia, enkä missään nimessä vihaa itseäni sen vuoksi. Kehoni on vaurioitunut ja se tarvitsee inhon sijaan rakkautta. Se on muistuttamassa joka päivä siitä, miten huonosti sitä kohtelin ja olen hyvin nöyrä tämän ylipainon edessä. Tiedän, että se laskee siitä itsekseen, kunhan aineenvaihdunta käynnistyy ja palaa edes puolikkaana takaisin.

Tässä tauon aikana olen huomannut jo sen, että päivän aikana on ollut muutaman kerran asiaa vessaan ja siivotessa on jopa tullut pienimuotoinen lämpö kehoon. Onpa sitä saatu ihan oikeaa hikeäkin aikaiseksi, joka on ollut vuosia hukassa. Wohoo! Eipä jokainen nainen voikaan iloita näin valtavasti lorottamisesta ja hikoilusta 😀

Tänään aamutreenin aikana tuli ihan rehellinen hiki. Sellainen entisen elämän kokonaisvaltainen kosteus kehoon ja iloitsin siitä niin, että kävelin kodin ohi 😀 Niin hyvältä ja omituiselta se tuntui.

Kropan kiputilat ovat kadonneet. Mitä nyt polvi kiukuttelee, mutta sitä ei lasketa. Ympäri kehoa ollut pinkeän kireä turvotus ja kehon repeäminen on päättynyt ja tällä hetkellä iho on pullean pehmeä. Sinänsä tietysti ällöä, mutta parempi niin. Reisien kiristämiset ja mm. pohkeiden ja säärien ihorepeämät tulevat pysymään ikuisesti mukana, vaikka mahdollisesti ehkä saisinkin painoa putoamaan. Sekin on vain kosmeettista ja vähemmän tärkeää.

Tärkeää on se, että tunnen oloni virkeäksi ja elinvoimaiseksi. Olo on ihan superkevyt, noin psyykkisesti siis. Kroppa tuntuu edelleen toki vieraalta, mutta tunnistan siinä kuitenkin voimaa ja vauhtia. Olo on ensimmäistä kertaa vuosiin toiveikas. Tiedän, että sisäelimet eivät korjaannu enkä voi vaikuttaa mahdollisiin kompilaatioihin muutoin kuin pitämällä huolta riittävästä ravinnonsaannista ja levosta. Ne ovat tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä. Syödä ja nukkua. Aika rankkaa 😀

Treenit ovat maltillisia ja teen ne kaikki aistit avoinna. Pieniä signaaleja, joita kuuntelen ja kunnioitan. Keho osaa sanoa, kun sitä väsyttää. Spartalaiselta pääpuolelta kun ei enää kysytä mitään. Se puhelee vain höpöjä. Enää ei treenata tukka suorana eikä teeskennellä, että keho sietäisi rankkoja treenikertoja- ja määriä. Enköhän voi nyt ihan aidosti todeta, että olen opetukseni saanut enkä halua enää koskaan tuntea niitä kipuja ja huonovointisuuden tsunameja, joita tässä on saanut kahlata läpi.

En ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia. Etenen parin tunnin viiveellä eteenpäin. Ainoa sopimus on se, että yritän hissuksiin pudottaa painoa. En harjoita överidieettejä enkä kikkaile makroilla. Syön oikeaa ruokaa, riittävästi ja juuri niin, mikä sopii tähän ongelmakehoon. En noudata mitään enkä kuuntele ketään. En enää koskaan.

Kukaan muu kun ei voi tietää, miten tämän ruodon kanssa eletään. Kukaan ei tiedä, milloin verenpaineet nousevat, aineenvaihdunta katoaa, verensokeri sinkoilee, nivelkivut kopauttavat tai milloin munuainen pistää polvilleen. Vain minä tiedän ❤

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella :D

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella 😀

Kärppänä vai vuodepuikkona?

Habituksellisesti en voi edelleenkään antaa lausuntoa liikunnan ja lihaskunnon merkityksestä. Amatööritreenaajalla kun ei ole kompetenssia eikä varsinkaan sellaisella, joka on bulgarialaisen kuulantyöntäjän näköinen. Sehän nyt tuntuu olevan jotenkin vain parikymppisten belfieböönien ja ammativalmentajien oikeus tuottaa tarinaa liikunnasta, treenaamisesta ja sen tärkeydestä. Instagramista saa muuten hyvillä filttereillä tehostetta teksiin. Noin vinkkinä niille, joiden lihasmassa ei ole vielä kuukaudessa saavuttanut sellaista tasoa, että se tukisi tositreenaajan kertomusta.

Sen kuitenkin voin mainita, että lihaskunnon ylläpitämisen ja kehittämisen tulisi olla kansalaisvelvollisuus. Jätetään nyt vajaakuntoiset ja pakkolevolliset pois tästä teemasta. Selväähän se on, että on tilanteita ja sairauksia, jolloin ei ole tarkoituksenmukaista panostaa lihastyöskentelyyn. Terveillä se sitten onkin eri asia. 

Ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Kyllähän me sen tiedämme. Oli markat ja pulleat televisiot. Pakkohiihtoa ja jumppakärpäsiä koulussa. Matkat taitettiin kävellen ja ylämäkeen hiihtäen, kaupatkin olivat vaikeakulkuisen maaston takana. Piti tehdä töitä, että sai haluamansa. Nykyään pienet ihmiset narisevat, kun joutuvat kävelemään 300 metriä kouluun ja se oma luokkakin on toisessa kerroksessa. Kyllähän siinä uupuu. Aivan varmasti. Virkeimmät yksilöt saattavat harrastaa jotain trendikästä liikuntaa muutaman kerran viikossa. Harrastusmatkat mennään tietenkin vanhempien velka-autolla, koska jälkikasvu saattaa rasittua liikaa arkiaktiivisuudesta. Johan siinä tulee päivittäin 600 metriä koulumatkaakin. Aika kohtuutonta vaatia, että pitäisi vielä kävellä tai fillaroida harrasteryhmiin.

Missä vaiheessa ihmisestä on tullut mukavuudenhaluinen ja laiskuuteen orientoitunut? Arkipassiivisuus on jo riittävä synti, siihen päälle kun vielä lisätään se, ettei kauppakassia jaksa aikuisuudessa kantaa kotiin asti, niin ollaan kyllä melkoisen lössöelämän äärellä.

Kaikkien ei tarvitse olla tavoitteellisia bodareita, joiden kotiosoite on penkkitangon alla. Ei, ei missään nimessä. Haluaisin korostaa sitä, että arkiaktiivisuus on se, joka merkitsee. Pieniä ponnisteluja pitkin päivää, haasteita keholle ja mielelle. Istumatyöläisen on niin helppo juurtua penkkiin kiinni, joten se työajan ulkopuolinen aika on merkittävässä roolissa. Työmatkakävelyä, rappusia hissin sijaan, kauppamatkat mahdollisesti kävellen ja niin edelleen. Jokainen tietää, että pitäisi liikkua.

Liikkumiseen ja lihaskunnon aktivoimiseen ei tarvita salijäsenyyttä eikä valtavia välineitä kotiin. Kehonpainolla saa huikeita tuntemuksia ja juuri sellaista kuormitusta, joka tuntuu riittävän hyvälle. Netistä löytyy biljoonia treeniohjeita, tarvittaessa myös toinen biljoona valmentajia, jotka mielellään maksusta neuvovat, miten terveyttä voi edistää ja ylläpitää oikeaoppisella lihaskuntoharjoittelulla.

Ei se ole vaikeaa. Vaikeaa on se, että ikääntyessä huomaa rupistuvansa joka suunnasta ja arjessa selviytyminen käy työlääksi. Kaksikymppisenä voi kulkea kumarassa ilman holistisia ongelmia, nelikymppisenä ollaankin sitten apuvälineiden varassa. Kannattaa siis jokaisen miettiä sitä, haluaako olla hyvässä kärppäkunnossa ikääntyessä vai makoilla puikkona vuodeosastolla ennen eläkeikää.

Liikunta on edelleen mahdollisuus. Ei uhka ❤

Jokaisen oikeus

Olen lihava. Täten en ole oikeutettu puhumaan liikunnasta. Habitus ei tue sitä tarinaa, että liikun ja treenaan aktiivesti. Tänään voisimme kuitenkin hetken teeskennellä, että tämä kirjoitus tulee muodollisesti pätevän ihmisen näppäimiltä. Se on nimittäin niin, että liikunta edelleenkin kuuluu kaikille ja jokainen on oikeutettu sitä harjoittamaan. Yhdelläkään ihmisellä ei ole minkäänlaista oikeutta tuottaa arvioita siitä, kuka saa käydä kuntosalilla tai kuka saa töpöttää trikoissa jumppasalissa. Sellainen on ehdottomasti kiellettyä ja jos ikinä kukaan tulee osoittaamaan arvostelevaa silmää siitä, että myöskin ylipainoiset liikkuvat, niin ilmiantakaa ihmeessä. Aion nimittäin vähän jutella mukavia 😀

Liikunta on hieno asia. Se ei ole uhka. Se on mahdollisuus. Se on niin hieno mahdollisuus, että jokaisella pitäisi olla oikeus tuntea sitä kauneutta omassa kehossa, kun sitä saa liikuttaa. Ruoto on tehty liikettä varten, ei moottoriautoilua eikä nysväämistä varten. Toki niillekin on paikkansa, mutta arkiaktiivisuuden tulisi kuulua jokaisen elämään.

Aloittaminen ei ole helppoa. Ei varsinkaan silloin, kun viimeisin muisto liikunnasta on peruskoulun pakkohiihtotunnilta. Ne traumamuistot elävät ikävästi mukana ja monella vaikuttavat myös siihen, että kaikenlainen liikuta saa huutoäänen aikaiseksi heti, kun siitä puhutaan. Sitten tulee se suomalainen syyllisyys, kun ei liiku, vaikka pitäisi. Kysehän ei ole siitä, etteikö ihminen tietäsi liikunnan tarvetta. Kyse on siitä, miten pääsee alkuun ja pysyy siellä valitulla tiellä.

Motivaatio on ihmeellinen asia. Se kantaa viikon tai kuukauden. Sitten tulee menneisyyden möröt ja kaappaavat takaisin sohvalle. Ei se ollutkaan kivaa, yök en tykkää. On niin paljon helpompi tuupata tossut komeroon ja ottaa kaukosäädin hauiskääntöä varten. Se on helppoa. No on varmasti. Onkos se sitten helppoa, että nelikymppisenä ollaan huonoryhtisiä, lonkkaongelmaisia, kiukkuisia ja tympääntyneitä?

Oman hyvinvoinnin eteen pitää tehdä. Niin se vaan on. Mikään ei tule ilmaiseksi. Kaikilla teoilla ja toiminnoilla on seurauksensa. Eikö olisikin hienompaa tehdä sellaisia asioita, jotka ylläpitävät teveyttä ja suorituskykyä?

KYLLÄ!

Pari oivaa vinkkiä lihavalta naiselta ❤

1. Aloita maltillisesti. On selvää, ettei se liikunta saa sellaista asemaa elämässä, että sitä voisi jatkaa koko loppuelämänsä, jos lähdetään p*skalla kunnolla maratonille. Eihän se onnistu. Älytön kohkaaminen, vouhottaminen ja sinkoilu vievät vain uupumiseen eikä tällöinkään se liike kanna mihinkään. Mene kävelylle. Kävele ensin 5 minuuttia, seuraavana päivänä 10 minuuttia. Huilaa, lepää ja ota taukoa. Pidennä askelta sen mukaan, mikä on tunnelma. Ihminen oppii uusia temppuja, jos vain toistaa riittävän usein.

2. Älä kuvittele treenaavasi kuin ammattilaiset. Salikortin hankkiminen ei tarkoita sitä, että amatööripohjalta lähdetään vetämään kuusijakoisia ohjelmia ja aamuaerobisia. Ne kisoihin treenaavat saattavat toimia näin, mutta sekin on vain välivaihe. Tee treeneistä sellaisia, että ne ovat käytettävissä koko elämän. Kukaan ei jaksa mouhottaa tuplatreenejä täydellä teholla ympäri vuoden. Ammattilaisetkin pitävät taukoa, väliviikkoja ja treenaavat kevyemmin.

3. Hanki apua. Ei kannata yrittää rikkoa itseä räpeltämisellä. Hyvä valmentaja ohjaa ja opastaa tekniikat, jolloin loukkantumisien riski pienee. Melkein suosittelisin hankkimaan ns. matalan kynnyksen valmentajan. Sellaisen, joka ei ole niin kunnianhimoinen, että pieksee asiakkaan uupumukseen ja pilaa kaiken virhekeskeisyydellä.

4. Rationaalinen tavoitteellisuus. Se kaikkein tärkein asia ja aivan kaikella rakkaudella ❤ Kaikkien ei tarvitse olla bikinikisaajia eikä lavakuntoon pääse puolessa vuodessa. Aseta mieluummin sellaiset tavoitteet, jotka kantavat pidemmälle. Suurin tavoite on se, että liikunta tulee osaksi elämää ja se muuttuu vastenmielisestä pakkopuurtamisesta nautinnolliseksi osa-alueeksi arkeen. Se on iso haaste. Siihen saattaa tarvita muutaman perkeleen ja murinan, mutta tiedättekös mitä? Kyllä maailmaan meteliä mahtuu.

5. Välineurheilu. Tokihan uusi toppi piristää ja antaa kimmoketta liikuntaan. Ilmankin pärjää eikä yhdenkään ihmisen liikunta ole kiinni siitä, onko viimeisen päälle hittivarusteita. Jalka nousee yhtä hyvin himahousuissa ja mukavassa T-paidassa kuin teknisissä varusteissa.

6. Palkitseminen. Ihminen on toki eläin ja elukat ehdollistuvat. Niin myös ihminen. En tosin ole täysin varma, että kannattaako lähteä palkintopullalinjalle. Se palaute liikuntasuorituksesta on jo itsessään niin huikea, että sen pitäisi olla riittävä kannuste. Ehdollistumisessa käy helposti niin, että pienten palkintojen jälkeen tarvitaan isompia aseita ja yhtäkkiä huomaa, että liikkuukin vain sen vuoksi, että saa jotain muuta kuin terveyttä ja hyvinvointia.

7. Ankeuttajille keskisormea. Älä ikinä anna yhdenkään tollon pilata tunnelmaa. Sinä olet niin paljon arvokkaampi kuin keskeneräiset ihmiset, jotka toljottavat toisenlaisia. Heillä on pieni elämä, ei sinulla ❤

8. Muista lepo. Yksikään vartalo ei jaksa mennä eteenpäin, jos se ei saa lepoa. Hyvät unet, välipäivät, kehonhuoltoa, riittävästi ravintoa. Se on siinä.

 

Yhden naisen överit

Jauhan taas samaa asiaa ja toistan itseäni. Ihan vain sen vuoksi, että terveys on niin tärkeä asia, ettei sitä sovi menettää. Aina elämää ei voi ennustaa eikä pidäkään, mutta tietoisesti ei kannata olla tyhmä. Minä olin ja siksi tätä kokemusta on syytä jakaa.

Kolme vuotta sitten notkahdin polvilleni ensimmäisen kerran. Viitteitä oli jo pitkin kesää ollut, mutta en sitä treeni- ja dieettihuumassa huomioinut. Treenikerrat kasvoivat, lautanen kapeni ja ylläpidin järjetöntä vauhtia. Tahdonvoimalla kai, niin sen olen tulkinnut. Kroppa vihjasi, että vauhtia pienemmälle ja lepoa kehoon. En kuunnellut. En myöskään läheisiä enkä asiantuntijoita. Olinhan päättänyt päästä pidemmälle ja korkeammalle. Tulihan se stoppi sitten siinä vaiheessa, kun keho turposi ja vointi huononi ihan vuodepotilaaksi asti. Kilpirauhanen oli sanonut itsensä irti. Samoin lisämunuaiset. Lepäsin kaksi viikkoa ja jatkoin samaa meuhkaamista. Kroppa meni entistä enemmän tukkoon. Mitään en muuttanut toimissani, vaan pistin pöllönä tossua toisen eteen. Rasvamassa lisääntyi tasaisesti, liikunnasta ja tiukasta ruokavaliosta huolimatta tai juuri siksi.

Meni vuosi, toinenkin. Samaa sinkoilua, addiktiossa olemista. Otsassa henkinen meisseli, epäonnistumista ja kiukuttelua. Kroppa paisui, suorituskyky oli nollassa, olo oli superhuono. Toki välissä hyviäkin päiviä, jolloin treenattiin sitten taas kolme kertaa. Hain apua lääketieteestä, anelin armoa, olin ajoittain vuodepotilaana ja silloinkin ainoa ajatus oli päästä vauhtiin. Kiire, hoppu, mennään jo!

Ongelmanratkaisu olisi ollut niin helppo. Sitä ei löytynyt yrttimyymälästä eikä aamuyön juoksulenkeiltä. Kas, se oli ihan omissa lapasissa koko ajan. Olisi pitänyt rauhoittua. Olla vaiti, syödä enemmän, liikkua vähemmän. Nuuskia hiljaa ulkoilmaa, nukkua kunnolla ja nauttia elämän pienistä asioista. Ei pumpata prässiä kipeillä raajoilla, vatkata crossaria seinästä läpi eikä tehdä vielä yhtä pudotussarjaa. Olisi pitänyt vain olla.

Jossittelu ja jeesustelu ei auta mitään. Tänä päivänä olen aivan hyvissä väleissä hölmöilyjeni kanssa ja nuo vaikeusvuodet ovat opettaneet valtavasti elämästä ja ihmisistä. Asioilla on tarkoituksensa ja olen hyväksynyt sen, että piti käydä melkoinen helvetti läpi, jotta oppi meni perille. Olen kiitollinen opetuksesta ja siitä, että kroppa on toipunut edes osittain. Tässä elämässä en tule enää koskaan treenaamaan kovaa ja tavoitteellisesti. En tule saavuttamaan vähärasvaista vartaloa enkä mave-enkkoja. Niille asioille on sanottu kaikella rakkaudella hyvästit eivätkä ne tunnu enää tärkeiltä.

Tärkeintä on olla elossa. Virkeä, onnellinen ja hilpeä. Elämä on pelkkää punaista hattaraa, kun saa herätä aamuisin tyytyväisenä ja kiitollisena. Saa kävellä rauhallisesti, saa hinkuttaa hieman rautaa, saa hengittää ja saa elää.

En tiedä, miten sen sanoisi riittävän kuuluvasti ja kovaa, että älkää hyvät ihmiset hölmöilkö terveyden kanssa. Ei se kannata. Kukaan ihminen ei halua sitä pahoinvoinnin määrää kehoonsa, jonka olen saanut itse kokea ja kantaa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin vauhti ja vartalokeskeisyys. Elämässä on niin hurjasti nyansseja, jotka jäävät kokematta, kun kapeuttaa itsensä. Urheilu ja ravinto ovat isoja asioita ja hyvinvoinnin perusta, mutta kohtuullisesti käytettynä. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen kärsii ja toimii tyhmästi.

Kärsimys ei jalosta. Se opettaa, mutta aina ei ole pakko mennä sen mutkan kautta. Elämässä tulee pyytämättäkin vaikeuksia eteen, joten omilla toimilla niitä ei kannata lisätä. Nuorena varsi jaksaa enemmän, ikääntyessä kaikki hidastuu. Eikä se hitaus väärin ole. Vähemmälläkin vauhdilla ehtii perille, jos on menossa jonnekin. Aina ei ole edes pakko olla menossa. Voi vain olla ja elää ❤

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi :D

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi 😀

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀