Metaboliamatka

Neljän vuoden urpoilu

En ole laihduttanut vuosikausiin. Edelleenkään en laihduta enkä edes suostu ajattelemaan yhtäkään dieettiä tai helvetin hemmetin kuuria. Kävin sen laihduttamisprosessin vuosia sitten läpi ja tein sen niin hyvin, ettei ole enää koskaan tarvetta lähteä dieetille. Silti tarkkailen painoani ja tavoittelen painonlaskua. Ristiriitaista, eikö? 😀

Ongelmahan siis on edelleen se, että aineenvaihdunta katosi ja hormonitoiminta heitti sellaista volttia, ettei keho ole toipunut vieläkään siitä neljän (?) vuoden takaisesta hulluudesta. Tammikuussa oltiin painon suhteen sellaisissa ennätyslukemissa, että meinasi tulla aivoinfarkti ja oksennus. Ei siksi, että olisin mussuttanut itseni emälihavaksi. Lähinnä siksi, ettei kehossa ollut minkäänlaista normaalia toimintaa.

Tähän väliin täytyy todeta, että tämän neljän vuoden kompuroinnin aikana en ole ollut kertaakaan vihainen keholleni sen jälkeen, kun sain kilpirauhasdiagnoosin. Sitä ennen olin aivan kuutamolla sen toimintojen suhteen ja tunsin myös kiukkua katkennutta kehoani kohtaan. Sori siitä.

Vaikka rasvamassa kasvoi kamalaa tahtia, ymmärsin kyllä sen, että tässä on sen verran isot kuviot nyt menossa, ettei ole syytä emotionaaliseen apatiaan eikä vihamielisyyteen. Tämä on kantanut hedelmää siinä määrin, että terveysongelmaiset vuodet eivät ole olleet niin raskaita, vaikka koko ajan onkin kynnetty syvällä. Myöskin periksiantamattomuus on ollut sellainen voimavara koko prosessin ajan, että siitä saan kyllä itseäni kiittää. Joskus kannattaa olla oikein kunnon juntti 😀

Noh, tammikuussa oltiin huipulla. Sitten seurasi viikkojen toipuminen olkapääoperaatiosta. Keho sai lepoa sekä työelämästä että salitreeneistä. Pientä aerobista ja olkapään ahkeraa kuntoutusta toki tein, mutta intensiivisemmät loikat olivat jäähyllä. Nukuin myös pitkästä aikaa oikein hyvin. Myös ilman opiaattilääkitystä 😀

Keho alkoi osoittaa elpymisen merkkejä levon myötä. Ensimmäisenä hävisi useamman kilon turvotus ja nivelkivut helpottivat poistuvan nestelastin myötä. Olo muuttui virkeämmäksi ja tietenkin tein sen virheen, että lähdin lisäämään treenivolyymia. Maltillisesti tosin, mutta kuitenkin. Maaliskuussa oli jo reipas olo ja aineenvaihdunnassa hyvä pössis päällä. Sitten tuli totaalinen romahdus lähiomaisen sairastumisesta sekä koiran hengevaarallisesta tehohoitojaksosta. Meni unet, tuli stressi. Keho sanoi taas stop. Kivut palasivat, jähmeys ja nihkeys palasi. Paino oli tosin pudonnut tässä vaiheessa jo kuutisen kiloa itsekseen, mutta sitten tuli tämä henkinen kuormitus. Ruokahalu katosi ja tietenkin se aineenvaihduntakin ontui siinä vaiheessa uudelleen.

Kriisistä selvittiin. Taas noustiin ylös ja keräännyttiin hormonien kanssa samaan neuvottelupöytään. Sovittiin, että jatketaan entisin ehdoin ja tavoitellaan edelleen virkeyttä ja energiaa sekä sitä hyrisevää aineenvaihduntaa. Muutama viikko noudatettiin sopimusta, sitten autonominen hermosto päätti vetää ässän hihasta ja siinä sitten oltiin pakkolevossa kuusi viikkoa. Väliin mahtui kasvainepäilyt ja kaikenlaiset epäselvät diagnoosit. Olo oli aivan sysihuono. Treenejä ei luonnollisestikaan ollut tässä välissä. Paino oli maaliskuun kriisin jälkeen jysähtänyt taas lähtölukemiin, vaikka ruokahalu oli tuolloin nolla.

Tänä vuonna on siis levätty enemmän kuin koskaan. On myös stressattu enemmän kuin ikinä. Sinänsä mielenkiintoinen yhtälö, koska hämmästykseni oli suunnaton, kun tässä tovi sitten kävin puntarilla. Paino on pudonnut aivan itsekseen ja huomaamatta seitsemän kiloa. Tein johtopäätöksen, että tuo autonomisen hermoston aiheuttama pakkolepo oli juuri se, mitä stressaantunut kehoni tarvitsi. Vaikka söin ajoittain hyvin huonosti tai en ollenkaan, silti se lepo oli elvyttävää.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen siis onnistunut häätämään muutaman kilon ilman laihduttamista. Aineenvaihdunnan virkeyden huomaan siinä, että saan käydä päivän aikana vessassa kohtuullisen monta kertaa, niveliä ei jomota ja treeneissä on tullut kerran jopa oikein kunnon hiki. Se oli elämäni paras päivä ❤

Tuo hikoilemattomuus on hyvä mittari kehon toiminnalle. Enkä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että pienen kotipuuhailun aikaansaama hikoilu aiheuttaa ilokyyneliä. Niin hienolta se tuntuu ❤

Resepti ei ole mikään monimutkainen. Se koostuu yksinkertaisista asioista.

  • Yöt nukutaan hyvin. piste.
  • Päivälläkin nukutaan, jos väsyttää.
  • Aina nukutaan, kun siihen on mahdollisuus 😀
  • Syödään säännöllisesti eikä ”unohdeta” aterioita.
  • Hiilareita aktiivisuuden ja verensokerin mukaan. Tarve vaihtelee.
  • Pyritään olemaan vähemmän stressiherkkä, ilman stressiä kuitenkin. Tämä vaatii työstämistä edelleen.
  • Treenataan vähemmän. Pidetään vaikka pitkiä taukoja, mutta salille mennään vain ja ainoastaan silloin, kun keho on siihen valmis. Pääpuoli on hiljaa eikä siltä kysytä mitään. Se tottelee nyt hormoniarmeijaa ihan kiltisti.

Tavallaan jotenkin merkillistä, että tämän levon ymmärtämiseen meni näin pitkä aika. Onhan se aivan selvä, että ylirasittunut keho ei voi toimia toivotulla tavalla. Näiden vuosien aikana kun ongelma on aina ollut se, että toipumisen hetkellä olenkin painanut aina kaasua, vaikka olisi pitänyt jatkaa himmailua. Toivottavasti olen nyt vihdoinkin oppinut läksyni ja matka saa jatkua ilman urpoilua 🙂

Mainokset

Metaboliamatkalla taas

Elämä ilman aineenvaihduntaa ei ole vain sitä, että on lihava. Se on ensisijaisesti sitä, että keho on tuhannen tukossa ja olo on kaikkea muuta kuin energinen. Kiukuttaa käydä hitaalla juuri sen jähmeyden ja tunkkaisuuden vuoksi.

Tavoite ei ole saavuttaa matalaa rasvaprosenttia eikä mahtua entisiin housuihin. En tarvitse motivaatiolauseita enkä tsemppiä. Tarvitsen tutkijatakin ja suurennuslasin, jotta saan ratkaistua tämän ongelman. Haluan, että keho toimisi edes hennosti niin, että sen toimet olisivat ennustettavissa. En tarvitse pärsikivää hikoilua enkä tolkuttomia vessaloikkimisia. Se riittää, että tämä fucking tunkkaisuus väistyisi ja koko kehoa piinaava tulipalo päättyisi.

Kaikki lähtee siitä, että itse olen ongelman aiheuttanut ja itse sen myös korjaan. Tulen selvittämään metaboliakoukerot ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Aivan varmasti. Menkööt siihen vaikka 300 vuotta, mutta periksi en perkele anna 😀

Tähän mennessä on saavutettu stabiili tila. Paino ei ole enää noussut. Se on valtavan iso asia, koska jos noususuhdanne olisi vielä viikonkin jatkunut, niin olisin joutunut ostamaan isomman talon. Tunnen, että painohuippu on saavutettu ja kevään hervoton stressijakso ei oletusarvoisesti lisännytkään massaa ja siitä olen tietenkin hyvin tyytyväinen.

Uni

Kaikkein tärkein asia aineenvaihdunnan herättelyssä on laadukas ja riittävä uni. On tietenkin aivan yksilöllistä, miten paljon kukakin sitä pötköttämistä tarvitsee, jotta vointi on virkeä ja reipas. Itse olen elinvoimainen yhdeksän tunnin unien jälkeen. Vähemmän on vähemmän ja enemmän on plussaa.

Uniasiat ovat niin tärkeitä, että niiden merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. On noudatettava säännöllistä rytmiä ja priorisoitava yöuni kaiken edelle. Kelvollisen yöunen jälkeen kroppa toimii paremmin yhteistyössä ja päivän haasteiden kohtaaminen ei vaadi ponnisteluja.

Verensokeri

Diabeetikkona olen verensokerin tarkkailun moniosaaja. Mikäli onnistun pitämään verensokerin tasaisena ja optimaalisella tasolla, kehokin toimii paremmin ja joustaa ilman tukkoisuutta. Verensokeria ei aina voi hallita ja ikävät yllätykset ( mm. insuliinipumpun tukkeutuminen tässä yhtenä päivänä ) vievät taas tovin aikaa, jotta ollaan jälleen tasapainossa.

Verensokeri rakastaa sitä, että nukun kunnolla. Se rakastaa myös kohtuullista liikuntaa, säännöllistä ravintoa,  oikeissa makrosuhteissa.

Ravinto

Tämä onkin sitten se suurin haaste tällä matkalla. Jos saisin valita, niin söisin kerran päivässä ja muutoin tekisin kaikkea muuta. Syöminen ei kiinnosta siinä määrin, että haluaisin uhrata sille valtavasti aikaa. Sen asian työstäminen on edelleen käynnissä, mutta olen tehnyt päätöksen, että pää on hiljaa, kun kroppa puhuu 😀 Eli pysyn tiukasti kiinni siinä, että huomioin riittävän syömisen ja ajoitan aterioinnit myöskin sopivasti päivän aktiviteetin mukaan. Se on aivan himmeää hienosäätöä ja hyvin työlästä, kun täytyy huomioida sekä verensokerin vaatimukset että aineenvaihdunnalliset komponentit. Ei ole helppoa, mutta olen päättänyt selvitä.

Liikunta

Keho ei kestä rankkaa rasitusta. Sen hyväksyminen on vielä auttamattomasti kesken. Eilen viimeksi kävin salilla ja tietenkin ajattelin, että ihan pikkuisen ja hennosti, mutta todellisuudessa vetelin pudotussarjoja aivan liian voimakkaalla intensiteetillä. Rangaistus tuli tietenkin ja autonominen hermosto heitti taas volttia. Päivä meni koomassa sängyssä eikä siinä sitten tehty muuta.

Leppoisaa kävelyä, pientä puuhailua ja kevyttää lihaskuntoharjoittelua. Tätä siis työstetään edelleen ja se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Vaihtoehtoja ei ole, joten ei paljon auta urputtaa. Shut up woman! 🙂

Stressinhallinta

Pahinta mahdollista tuhoa aineenvaihdunnalle on stressaaminen. Täytyy olla cool koko ajan. Ei rähistä eikä sähistä sellaisista asioista, joihin ei voi vaikuttaa. En esimerkiksi voi muuttaa universumin toimintaa mieleiseksi, joten aika hölmöä kiukutella sen oikuttelusta. En myöskään voi hallita ihmisten toimia ja on vain hyväksyttävä hitaat kassajonot, tumpeloivat autoilijat ja käytännönjärjettömät ratkaisut. Näissä kriisitilanteissa otan tietoisen niskalenkin omasta ärtymyksestä ja hengitän. Hengitän ainakin 400 kertaa ja jatkan matkaani. En huomioi ympäristön kaaosta enkä ihmisten tyhmyyksiä.

kontrolli

Matka on pahasti kesken. Se alkoi jo hyvin alkuvuodesta, kunnes tuli odottamaton kriisitilanne. Koiran vakava sairastuminen ja lähiomaisen syöpä olivat sellaisia asioita, jotka menivät oman matkan edelle ja oli vain pakko selvitytyä siitä kaaoksesta. Sillä selviytymisellä oli toki hintansa ja kun stressi helpotti, oma terveys petti pahasti. Autonomisen hermoston vaikeudet kestivät useita viikkoja ja vointi oli pahimmillaan tasoa teho-osasto. Onneksi kuitenkin endokriinisen kasvaimen mahdollisuus poissuljettiin ja pystyin keskittymään paijaamaan autonomista hermostoa.

Elämässä tulee väistämättä haasteita ja ontumisia. Kroonisesti monisairaana nämä vastoinkäymiset vaativat erityishuomiota- ja toimia. Terve ihminen kestää painetta paremmin, sairas ei. On hyväksyttävä oma vammaisuus ja vajaatoimivuus. Ei voi toimia kuin terve, koska on sairas.

Siinä se koko terveystavoittelun pointti on. Ei voi elää kuin terve. 

Lihavuuden tunne

Lihavuus on ihana teema ❤ Se koskettaa jollain hennolla otteella kaikkia ja jokaisella on mielipiteitä sekä itse lihavuuteen että sen häätämiseen. Keskustelut aiheen ympärillä ovat mielenkiintoisia ja etenkin ääripäiden keskinäinen sanailu on joskus jopa koomista seurattavaa. Toisaalla ollaan hyväksymässä valtavaa ylipainoa ja toisessa kulmassa kiljutaan vähärasvaisuuden etuja. Välimaastoon jää sitten kaikki muut muodot.

Sehän on tiedossa, että ylipaino on terveyshaitta. Näyttöön perustuvaa tutkimustietoa on niin valtavasti, että sitä vastaan on turha lähteä jankkaamaan. Ylipaino ei ole terveellistä, sairaalloinen lihavuus vielä vähemmän. That’s it.

Minä väitän tällä koko massallani, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei halua olla lihava. Se ei ole sellainen asia, jota tavoitellaan ja jonka perään kirjoitellaan motivaatiolausahduksia ja hastageja. Ei ole! Jokainen haluaa olla terveessä painossa ja virkeän energinen.

Lihava ihminen on aika usein onneton. Todellisia tuntemuksia saatetaan syrjäyttää korostamalla itsensähyväksymistä ja avointa otetta itseensä.

” Minä hyväksyn itseni ja olen onnellinen näin. ”

Onko se rehellistä vaiko harhauttavuuteen pyrkivää, se jää sitten yksilötasolla mietittäväksi.

Postasin eilen lihavuuskuvan Facebookiin ja Instagramiin. Vain ja ainoastaan siksi, että edes yksi kesäkoohottaja säästyisi samalta terveyshelvetiltä ja rauhoittuisi sen verran, ettei saisi kehoaan sekaisin. Samalla jäin miettimään omaa suhdetta lihavuuteen ja itseeni. Miltä se tuntuu? Miltä lihavuus tuntuu?

Lihavuuden tunne on jotenkin epämääräinen. Entisessä elämässä ylipaino merkitsi virhekäyttäymistä ja heikkoutta. Syyllisyys oli läsnä ja muutoksia yritettiin tehdä vihan voimalla. Fucking läski, hyi ja yök. 

Elämänmuutoksen myötä suhde ylipainoon muuttui tietenkin muuttuvan kehon myötä ja siinä vaiheessa, kun vatsapalikat kiilsivät kilpaa elinvoiman kanssa, koko lihavuuden käsite katosi. Se ei ollut enää läsnä. Se lakkasi olemasta. Terveyspommin saattelemana sekä paino että teema palasi elämään, mutta tällä kertaa se oli erilaista. Ensimmäistä kertaa elämässä.

Erilaista oli se, että viha oli poissa. En inhonnut paisuvaa kehoa enkä syyttänyt sitä mistään. Yritin ja yritän edelleen taukoamatta miettiä keinoa, että saisin kehoni toimimaan ja takaisin käyttöön. Sen kehon, jonka eteen tein hävyttömän paljon töitä. Yksi virheliike aiheutti sen, että menetin otteeni sekä itseeni että terveyteen ja niitä sakkoja tässä maksellaan edelleen.

Tuntuu jotenkin kummalliselta, että pitäisi inhota itseään, vaikka onkin järjettömän paksussa kunnossa. Eihän se nyt helvetti soikoon ole reisien vika, että aluksen ohjaaja meni vetämään täysillä seinään.

Lihavuus tuntuu lempeältä. Sellaiselta ymmärtäväiseltä ja ratkaisukeskeiseltä. Se tuntuu siltä, että olen saanut valtavasti nöyryyttä, avarakatseisuutta, ongelmanratkaisukykyä ja periksiantamattomuutta.

Se ei tunnu vihalta, inholta, ällötykseltä, raivolta, itkulta, surulta, epävarmuudelta eikä rankaisulta.

Olen oppinut priorisoimaan terveyden kaiken toiminnan edelle ja saanut valtavasti elämänkokemusta, jota ei mistään muualta olisi voinut kirjatietona hankkia. Lihavuus on laittanut polvilleen, se on antanut turpaan monta kertaa ja se on myös nostanut taas pystyyn. Vahvempana ja määrätietoisempana kuin koskaan.

Lihavuus tuntuu haasteelta, joka täytyy selättää.

13321785_1114522321919182_1205617545792287920_n

Tämä on sama kuva, jonka jo laitoin jakoon eilen. Sillä erotuksella, että se on nyt mustavalkoinen 😀 

Matkailua, osa II

Metaboliamatkalle tuli pieni poikkeama viime viikoksi, kun olin Pariisissa mielenterveysretkellä. Meinasi seinät kaatua silmille ja olkapään kuntoutuskin ontui siinä määrin, että pieni irtiotto teki enemmän kuin hyvää. Taas on virtaa varressa niin paljon, että voisin laukata Turkuun ja takaisin 😀

Aineenvaihduntapommin tutkinta jatkuu. Reissussa huomasin, miten runsaalla kävelyllä ( keskimäärin viisi tuntia päivässä ) oli huonontava vaikutus. Kohtuus se on siinäkin, miten paljon kannattaa teputtaa menemään. Nilkat, pohkeet ja sormet turposivat eikä ollut minkäänlaista tarvetta käydä vessassa moneen päivään. Sinänsä ketään nyt ei kenenkään virtsaamistiheys tietenkään kiinnosta, mutta mainitsen sen kuitenkin aina metaboliakäsitteen yhteydessä. Tietämykseni ja koulutukseni mukaan ihmisen aineenvaihduntaan kuuluu oleellisena osana virtsaneritys 😀

Liiallinen koohottaminen ei siis ole tarkoituksenmukaista. Myöskään retken aterioinnit eivät olleet ihan sellaisia, joita olin ajatellut. Meillä ei ollut hotellimajoituksessa aamiaistarjoilua, joten olimme markettitarjonnan varassa. Nuukamatkan budjetti ei myöskään kestänyt ravintolakäyntejä, joten söimme hyvin halvalla sitä, mitä sattui löytymään. Mielenterveydellisesti tuo pihiretki oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, joten en koe, että poikkeama olisi ollut millään muotoa takapakkia. Toki olo on vieläkin turvonnut, mutta eiköhän tästä taas saada kiinni arjesta.

Merkittävin asia metaboliamatkalla on ollut muistaa syödä aamupala. On niin helppoa olla syömättä, koska ei ole nälkä ja huomio siirtyy aina niin helposti toisaalle. Tänäkin aamuna läpsin itseäni takaraivoon. Pyykkikori kiinnosti enemmän kuin yläkerran keittiötarjonta. Onneksi tytär tuli pyytämään puuroa, niin olin pakotettu siirtymään kattilan äärelle.

Se on jännä, miten helppoa on olla syömättä. Ei siis sen takia, että jotenkin kiusaisi itseään tai haluaisi olla syömättä jonkun syyn takia. Yksinkertaisesti kun ei ole nälkä, niin ei tule mentyä kaapille. Tässä se taistelu juuri piileekin, kun hormonihumpan keskellä nuo normaalit kehon signaalit ovat hävinneet, niin niitä täytyy hieman provosoida esiin. Missään nimessä tämä oman terveyden korjaaminen ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Se on jatkuvaa tietoisuutta, kuitenkin lempeällä otteella ja hyväksyvällä kulmalla.

Tämän päivän ensimmäinen ateria oli hyvin tavanomainen. Syön melkein päivittäin saman aamiaisen. Mahdollisesti ehkä siksi, että ateria ei tuota kipuja eikä mölinöitä, siitä tulee täyteen ja olo on energinen. Lisäksi verensokeri kiittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Energiasisällöllisesti tässä on kaikki, mitä minä tarvitsen aamuksi. Jonkun toisen tarpeet ovat erilaisia, joten en kannusta noudattamaan samaa kaavaa. Yksilöllisyys, you know 🙂

Kokonaisenergia:                 230 kcal

Proteiini:                              15 g

Hiilihydraatti:                       22 g

Rasva:                                   7.7 g

Kuitu:                                    5.7 g ( ilman salaatinlehtiä 😀 )

Päivän muut aterioinnit muotoutuvat sitten tämän aterian pohjalta. En suunnittele sen tarkemmin etukäteen syömisiä. Ainoastaan tuijotan kelloa, jotta en venytä ateriavälejä liian pitkikisi. Lähinnä taas siksi, ettei se normaali nälkä kerro mitään, kun sitä ei ole tai se on niin harvinaista. Sen kerran, kun keho murahtaa nälkää, ponkaisen välittömästi hellan eteen. Niin paljon sitä tunnetta rakastan ❤

Aamupalan lisäksi päivän kokonaisenergiamäärän tulee olla riittävä. On niin helppoa syödä liian vähän ja sitten märistä, miten aineenvaihdunta ei toimi ja olo on muhkea. Eihän se tietenkään toimi, jos keho ei saa riittävästi polttoainetta. Simple?

Syökää ihmiset, syökää ❤

Matkakertomus, osa I

Tutkimusmatka oman kehon hormonihyrrään jatkuu. Opin päivittäin uusia asioita sen toiminnasta ja teen merkityksellisiä huomioita. Tämä taival on tolkuttoman pitkä. Mitään äkillisiä ihmeparanemisia on turha odottaa ja jos nopeusajatuksella tähän prosessiin olisi heittäytynyt, olisin taas perä edellä puussa hyvin nopeasti. Päivä kerrallaan, ilman minkäänlaisia ulkonäöllisiä tavoitteita. Haluan vain ja ainoastaan, että keho toimisi edes hennosti normaalisti ja sen poukkoilut olisivat jollain tavalla ennustettavissa.

Sunnuntaina tuli pieni takapakki. Johtuen ikävistä uutisista, joita kuulin ja samalla kun emotionaalinen epävarmuus tuli taloon, katosi yöunet ja olemisesta tuli semistressaavaa. Tiedostin tämän heti. Priorisoin kuitenkin kuormittavuustekijän tärkeämmäksi kuin makrojakauman viilaamisen ja omat tarpeet työntyivät hetkeksi taustalle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muutaman päivän ajan olin uneton ja onneton, stressaantunut ja kiukkuinen. Verensokeri oli tuhottoman korkea, ruoka ei maistunut ja kroppa turposi taas tuttuun tapaan niin, että nivelet ovat taas pulleat ja kivuliaat. Orastava aineenvaihdunta sanoi taas heipat ja katosi kaukaisuuteen.

Tuo muutaman päivän nuhjuaminen ei kuitenkaan vaikuta prosessin jatkumiseen. Se ei ollut epäonnistuminen eikä mikään katastrofi. Se oli normaalia elämää. Kaikille ihmisille tulee vaikeuksia ja hetkiä, jolloin ei nyt niin olla nousukiidossa ja tärkeintähän on taas oppia niistäkin hetkistä.  Minä opin sen, että huonounisuus on helvetillinen kehä ja siihen tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ikäville uutisille ei myöskään mahda mitään, niitä voi kuitenkin oppia käsittelemään nopeammin eikä ole tarkoitus jäädä maantielle makaamaan.

Tässä metaboliamatkassa on jotenkin niin lohdullista se, että ei tarvitse käsitellä samanaikaisesti ruokariippuvuusteemoja tai tunnesyömisen ongelmia. Arjen valinnat kun ovat lähtökohtaisesti loistavia eikä suhde syömiseen ole ongelmallista. En kärsi minkäänlaisista himoista, tahtojen taisteluista enkä joudu stressaantumaan siitä, että mitä saa syödä ja mitä ei. Ne kaikki tuntemukset ja toimet on käsitelty jo vuosia sitten, jolloin aloitin terveystietoisen elämän ja hyvästelin sen vanhan ja turmiollisen ähkimisen.

Syöminen on helppoa. Se on luontevaa, vaivatonta enkä kuluta energiaani kaikenlaiseen rallatteluun ja himohyrinöihin. Olo on vapautunut ja kepeä. Matkan tarkoitus on hinkuttaa pilkkua aineenvaihduntaorientoituneesti ja hyvällä fiiliksellä. Kiukulla kun ei synny kuin kamalaa jälkeä 🙂

Tähän mennessä olen oppinut jo jotain. Tässä vaiheessa on tarpeellista korostaa sitä, että havainnot ovat vain ja ainoastaan minun kokemuksia, ne eivät välttämättä toimi kenelläkään muulla eikä kenenkään pidä tehdä johtopäätöksiä tai minkäänlaisia oletuksia näistä huomioista. Olen aivan uniikki yksilö sairauksieni kanssa eikä kenelläkään ole minkäänlaista tuntumaa siihen, minkälaista hienosäätöä koko elämä on. Siltikin haluan tuoda näitä asioita esiin, jos edes nanosekunnin ajan niistä olisi jotain lohtua tai virikettä jollekin muulle 🙂

Stressi, uni, tunnesäätely

Elämän tulisi olla kuin oppikirjasta. Leppoisaa, hiljaista ja rauhanomaista. Ei poikkeamia. Tietenkään kukaan ei voi elää vakuumissa ja väistämättä tulee ontumisia eteen. Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa ja tietää omat heikkoudet ja tarttua niihin välittömästi.

Unen merkitystä ei voi korostaa koskaan liikaa. Se palauttaa, voimistaa ja rentouttaa. Stressin välttäminen kokonaan on mahdotonta, mutta ainakin sitä voi opetella hallitsemaan niin, ettei hormonit heilu ja aiheuta verenpaineen heittelyä ja sydäntuntemuksia. Kaikki fokus siihen, että tunteet eivät vie naista, vaan nainen määrää tahdin 😀

Säännöllinen syöminen

Perushuttua, mutta niin helposti unohdettavissa. Johtuen lähinnä siitä, että se ruoka ei ole ensimmäinen asia elämässä, joten kaikki muu melkein menee aina ohi. Toisekseen näläntunne on ollut vuosia hukassa, joten sekään ei herätä siihen, että olisi ateria-aika. Lisäksi kupu ei vedä samalla tahdilla kuin terveellä ja joskus esimerkiksi aamukahvi saattaa velloa vatsassa pitkälle päivään eikä siinä yksinkertaisesti pysty syömään mitään, kun olo on ähkyn tunkkainen.

Siltikin voin paremmin, kun syön säännöllisesti. Jotenkin tuntuu, että vessassa saa pomppia useammin ja ajoittain on jopa ollut viime viikkoina näläntunnetta. Se kertoo siitä, että on toimittu oikein ❤

Rauhanomainen liikunta

Verensokeri rakastaa aerobista liikehdintää. Se tykkää pitkäkestoisestä kävelystä, fillaroinnista, crossarin sutkuttamisesta ja hyvinä päivinä se peukuttaa myös intervellirykäyksiä. Bodaamisesta se ei pidä. Olkapään vuoksi punkerobodaustreenit ovat olleet jäähyllä yli kolme viikkoa ja se on kyllä näkynyt verensokerimittauksissa. Surullista, mutta tauti ei tykkää äijätreenaamisesta. Kokonaan en lihasharjoittelua suostu lopettamaan, mutta määrällisesti on vähennettävä. Kolme bodaustreeniä lienee maksimi, johon keho taipuu. Muutoinhan sitä voi silti loikkia aerobista verensokerin ehdoilla eikä liikkumista tarvitse siinä mielessä rajoittaa. Vain vähän muokata.

Makrojakauma

Tarkempaa määritelmää en tässä nyt avaa, mutta olen huomannut sen, että rasvansaanti on ollut suhteessa hiilihydraatteihin liiallista. Diabeteksen vuoksi en voi vedellä 300 grammaa hiilaria päivässä, koska on aivan mielenvikaista tuupata ampullitolkulla insuliinia kehoon, kun kroppa ei sitä siedä ja insuliinista tulee huono olo. Minkäänlaista karppaamista en kuitenkaan noudata enää ikinä, mutta grammojen kanssa on ollut säätöä ja edelleenkin mennään hiilaripitoisella setillä. Määrät vaihtelevat päiväkohtaisesti, joudun huomioimaan oman vireystilan, voimattomuuden tunnelmat, treenit, yöunet, kuukautiskierron ja tähdistön asennon. Ei ole siis yksinkertaista eikä yhtä ohjetta, jolla voisi mennä tasaisesti.

Proteiiniakaan ei voi munuaisen vuoksi vedellä tolkuttomasti, joten siihenkin on tehty muutoksia. Rasvan kanssa täytyy myös olla tarkka, jotta sitä tulee riittävästi, mutta ei liiallisesti kuitenkaan.

Vesi

Perusterve ihminen voi nauttia vettä huomattavasti rennommin kuin hormonimirkku. Tämänkin kanssa on melkoista kikkailua, ettei sitä tule litkittyä liikaa. Yleisestihän ajatellaan, että se ylimääräinen tulee kehosta ulos, mutta vammaisella tämäkään ei ihan toimi niin. Liiallinen vedenjuonti voi tarkoittaa sitä, että joko lorotan kaliumit kehosta ulos ja saan rytmihäiriöitä tai sitten se neste kertyy kroppaan niin, että iho repeilee ja joka paikkaan sattuu. Ei voi tietää ikinä kumpaan suuntaan mennään.

En hikoile, joten siinä mielessä ei tarvitse suhteuttaa nestemäärää siihen, mitä kehosta poistuu hikoilemalla. Parhaimmaksi olen havainnut sen, että juon pitkin päivää kohtuullisesti. En lomota puolta litraa kerralla, vaan suosin vedensaannissakin säännöllisyyttä. Määrällisesti tuntuu, että maksimi on 2.5 litraa.

Rauta

Kenenkään keho ei toimi ilman riittävää rautaa. Ei terveen eikä varsinkaan kilpirauhasvauroisen. Käytän kuuriluonteisesti rautavalmistetta ja tankkaan aina säännöllisesti muutaman viikon ajan. Tämä tuntuu toimivan sekä labra-arvojen että yleisvoinnin mukaan.

Solgarin rauta on sopinut itselle ja sillä teen näitä tankkauksia.

Suolisto ja ruokavalio

Mikään ruoka-aine ei tietenkään imeydy suolistosta, jossa on hätätilanne menossa. Sen myös tuntee melkoisena mylläyksenä, jos sillä alueella on jonkinlaista virhettä. Suoliston hyvinvointi on kaikkein tärkein asia ja sen paijaaminen on äärimmäisen iso asia.

Käytössä on tällä hetkellä boulardii, gluteeniton ruokavalio ( ollut jo vuosia ) ja glutamiini. Maitoa välttelen myös, lähinnä siksi, että suolisto mouruaa aika nopeasti maitoa vastaan, joten se tuntuu paremmalta olla ilman. Hera ei ole aiheuttanut ainakaan toistaiseksi myllytystä, joten se on oikeastaan ainoa maitotuote, joka on aktiivikäytössä. En kuitenkaan ole ehdoton maidon kanssa ja jos nyt jossain on tarjolla maidollinen ateria, niin en mylvi asiasta.

Sokeri tuntuu olevan aivan turmiollista. En nyt juurikaan sitä käytä arjessa, mutta satunnaiset sokerisuklaan puputtamiset näkyvät ja tuntuvat kehossa heti. Olo on välittömästi turvonnut, huonovointinen ja kaikin puolin kökkö, joten en näe järkeä siinä, että viettäisin aikaa irtokarkkisäkkien kanssa. Tämäkään ei tosin ole niin ehdoton asia. Voin ottaa juhlahetkessä sokerilla kuorrutettua tuotetta, en vaadi huomiota asian suhteen. Tiedän vain sen, että se ei edistä tätä metaboliamatkaa.

12651288_1030738233630925_6875246596157237629_n

Tässä tämän aamun ateria. Kasviksia, neljä valkuaista, yksi keltuainen, ketsuppia ( shit, siinä on sokeria 😀 ), pieni omena ja puolikas banaani. 

Tavanomaista ja riittävää ravintoa. Ei kikkailua, ei hifistelyä, ei paastoa, ei ismiajattelua. Helppoa ja normaalia ruokaa. Näillä mennään ja hyvältä tuntuu 🙂

Hyvällä matkalla

En ole laihduttanut vuosiin. Tein aikoinaan muutosurakan ja saatoin sen sekä emotionaalisesti että fyysisesti loppuun asti. Pääsin projektissa tavoitteeseen ja jos olisin ollut järkevä maalissa, en olisi jatkanut rasvaprosenttijuoksua. Sen enempää en mieti menneitä, mutta arvostan itseäni siinä mielessä, että se varsinainen laihdutus on lopullisesti mennyttä. En laihduta enää koskaan.

Tällä hetkellä olen tavallaan toki laihdutusputkessa, mutta en suostu puhumaan mistään ”laihduttamisesta”. Lähinnä siksi, että laihdutus itsessään on jotain sellaista keskeneräistä, johon liittyy valtavasti komponentteja ja se on prosessi. Tämän olen jo kertaalleen käynyt hyväksytysti läpi enkä koe olevani uuden prosessin tarpeessa. Toki painoa pitää saada alas, mutta se ei ole laihduttamista. Noin periaatteessa siis.

Ajatus laihdutusteemasta aiheuttaa välittömästi negatiivisen kaamoksen. Siitä tulee mieleen tahtojen taistelut, mielitekorallatukset, parempien valintojen opiskelu ja samalla myös intensiivinen ulkonäkökeskeisyys. Se on laihduttamista.

Sen sijaan tämä metaboliamatka, jossa juuri nyt elän, perustuu siihen, että kunnioitan itseäni ja arvostan jokaista tekemääni virhettä. Kehoni on kaikin puolin kelvollinen ja mikäli ylipaino ei olisi terveydelle haitallista, en olisi laihdutuksen tarpeessa. En häpeä, en piilottele, en katsele virhekeskeisellä silmällä, en ahdistu kehoni levinneisyydestä enkä halua rangaista sitä mistään. Haluan sille vain ja ainoastaan hyvää.

Olisi niin helppoa inhota. Vihata niin, että tekisi nuoruusvuosien typeryyksiä ja joisi vain lämmintä vettä pillillä ja nälkiinnyttäisi itseään. Jumppaisi ponnari ojossa tuntikausia päivässä ja läähättäisi lenkkipolulla. Ihan kuin se muka toisi terveyden ja hyvinvoinnin.

Yhdenkään ihmisen ei tässä maailmassa kuuluisi hävetä omaa kehoaan. Se ei ole vartalon vika, jos toimii tyhmästi, vaan silloin pitäisi puuttua niihin turmiollisiin toimiin, joilla aiheutetaan pahoinvointia. Reidet eivät elä huonossa parisuhteessa, pakaroilla ei ole mitään tekemistä älykkyyden ja nokkeluuden kanssa eikä lepattavat käsivarret määrittele ihmisarvoa. Ei!

Sinä kelpaat. Minä kelpaan. Me kelpaamme ❤

its20all20about20which20way20you20look

 

Metaboliamatkalla

Olen 41-vuotias nainen. Näillä kilometreillä tietää sen, että kaikenlaiset affektien saattelemat päätökset ja ratkaisut eivät ole kestäviä eikä itseään kannata kiihdyttää nanosekunnissa yhtään mihinkään suuntaan. Tämä ajatus koskee kaikkia elämän osa-alueita. Niin treenejä, ihmissuhteita kuin omaa kehoakin.

Hetkessä eläminen on upeaa, mutta se on myös samalla uhka. Lähinnä siksi, että vastoinkäymisten edessä saattaa tehdä hetkellisiä hutilointeja, joita sitten myöhemmin katuu. Iän tuomaa viisautta on se, että ennen toimia hengitetään tovi ja katsotaan tilannetta objektiivisesti ja harkiten.

Olen saanut elää hetken omaa unelmaani vatsalihakset kimaltaen ja lenkkitossut viheltäen. Olen saanut pitää hetken kiinni siitä, mitä olen tavoitellut. Pääsin maaliin, josta sitten romahdin jonnekin monen vuoden piinaan. Romahdin siksi, että tein typeriä päätöksiä hetkessä eläen enkä kyennyt tutkimaan itseäni isolla silmällä.

Olin omassa kuplassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin treenit, dieetti ja minä. Me kolme muodostimme maailmankaikkeuden. Tuo kupla puhkesi ja fysiikka romahti. Minä romahdin. Maailmankaikkeus romahti.

Järkyttävästä terveysongelmasta on kontattu pystyasentoon. On menty taaksepäin, sentti eteen ja taas kaaduttu suoraan selälleen. Missään vaiheessa en ole antanut periksi. Aina kun olen ollut kumossa, olen möyrinyt ylös ja kiroillut. Nämä kaikki vaikeusvuodet ovat opettaneet sen, että valtavista virheistä on otettu opiksi ja nöyryys on tarttunut takaraivoon. Senkin olen oppinut, että olen vain yksi pieni ja mitätön rääpäle kaiken suuremman keskellä eikä itsellä ole juurikaan mitään sanottavaa kehon toiminnoille. Keho päättää, en minä.

Viikko sitten astuin vaa’alle. Painonnousu on ollut ihan valtavaa niistä hetkistä, jolloin keho katkesi. Olen huomannut leviävän varren väistämättäkin, mutta en ole käynyt tuijottamassa lukemia. Lähinnä siksi, että elämässä on suurempia murheita kuin sadat grammat.

Viime viikon lukema ei aiheuttanut affekteja. En tehnyt paastopäätöksiä enkä ajatellut treenaavani itseäni hengiltä. Eihän se nyt herrasväki sentään ole kehon vika, että se vinossa. Itse olen tämän kaiken terveyshelvetin aiheuttanut, joten syyllisiä oli turha siinä kilomäärää tuijottaessa etsiä. Minä olen pilannut itseni ja vain minä pystyn itseni korjaamaan.

Olen päättänyt selvittää tämän aineenvaihduntaongelman. Olen päättänyt saada painon laskemaan. Olen asettanut tavoitteen ja haluan sen saavuttaa. Vaikka siihen menisi 12 vuotta, niin periksi ei anneta. Tiedän valtavasti metaboliasta ja painonhallinnasta. Tiedän, ettei kyse ole mistään rakettitieteestä. On vain joku virhe valinnoissa, jota en nyt vielä oikein hahmota.

Tämä on tutkimusmatka. Fysiologiaan ja ravitsemukseen. Lepoon ja rentoutumiseen.

Ps. 1 viikko ja -1kg ❤

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani <3

Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani ❤