Mielenterveys

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Täytepostaus

Ei ole paljon ollut sanottavaa viime aikoina 😀 Moneen kertaan olen Facebookin puolella todennut, että koko ajan on kiire eikä blogi ole ollut tehtävälistan kärkipäässä. Ei se ole edelleenkään, mutta pakkohan tätä nyt on täytepostauksen verran päivittää, jotta edes itse muistaa tämän olevan olemassa.

Kiireisen äidin arki on melkoista humppaa. Valtaosan vuorokauden tunneista vie työelämä, jossa tahti on niin kiivasta, että ajoittain tuntuu olevan kuin tuuliajolla kaikkien tehtävien keskellä. Psykiatria on viime vuosina muuttunut valtavasti ja kaukana ovat ne ajat, jolloin istuttiin jalat pöydällä ja tuijotettiin kelloa. Kyllä, sellaisiakin vuoroja on ihan oikeasti ollut 😀 Tänä päivänä on toisenlaisia haasteita kuin menneinä aikoina. Omien sairauksien kanssa tuossa tiivistahtisessa sykkeessä säilyminen on hyvin kuormittavaa ja työpäivien jälkeen olo onkin niin kuollut, että sitä toivoo vain lottovoittoa.

Jokaisella keski-ikäisellä on toki omat haasteensa. En väitä olevani millään muotoa erityinen tai maailman ainoa äiti, jonka jälkikasvu harrastaa. Eivät nämä stressitekijät ole ainutlaatuisia. Oletettavasti ne kuuluvat ruuhkavuosiin ja nyt vain eletään hektisesti. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että toisen lapsen harrastus siirtyi toiselle paikkakunnalle ja hänen treenien ja pelien vuoksi nyt sitten ajellaan rallia hyvinkin raskaalla aikataululla. Kyllähän sitä lasten takia taipuu. Tai ainakin on pakko taipua ❤

Elämänhallinnan asiantuntijana on kyllä aika kädetön olo oman stressin kanssa. Kauheasti on hienoja asioita olemassa, hyviä neuvoja ja vinkkejä, mutta kas kummaa, kuinkas sitä yhtäkkiä huomaakin olevansa vihamielinen, uupunut, ärtynyt, raivoisa ja niin stressaantunut, että kiihkeän verenkierron kuulee kolmen kilometrin päähän. Ei paljon auta kukkaniittyjen ajattelut ja lempeät hengitysharjoitukset, kun aivot kiehuvat ylivirittyneinä ja ainoa asia mikä kiinnostaa, on vedellä ohikulkijoita avokämmennellä takaraivoon.

Sellaista se stressi on. Aiheuttaa ärtymystä, verisuonitukoksia, aivoinfarkteja ja psykoottisia poissaolokohtauksia. Noin kärjistetysti. Kannattaako siihen imuun lähteä?- No ei tietenkään.

En kirjoita neuvoja stressin vähentämiseksi. Jokainen tietää, että stressi lievenee vain tekemällä töitä sen eteen, että kuormittavat tekijät muuttuvat vähemmän raskaiksi.  Ei tarvita linnunlaulua eikä laineiden liplattelua. Vain toimenpiteitä. Sellaisia toimia, jotka helpottavat selviytymistä. Siitähän tässä elämässä kuitenkin vain on kyse. Selvitymisestä.

Voimia ja jaksuhaleja hyvät ihmiset 😀 Kyllä se tästä.

 

Masennusmylly

Masennus on sairaus. Se on sellainen tila, jota kukaan ei halua itselleen, mutta se saattaa hiipiä kenen tahansa takapihalle ihan pyytämättä. Yllättäen se ei tule, mutta siinä vaiheessa, kun kuormittavia tekijöitä on liikaa ja elämä menee hiljalleen tiukkaan umpisolmuun, depressio koputtaa ovelle. Oikeastaan se ei edes koputa, vaan tulee väkisin.

Tietenkään kaikki kuormittuneet ihmiset eivät sairastu. Tarvitaan monia eri tekijöitä, jotta psyyke uupuu. Kukaan ihminen ei sairastu yhden yön aikana, vaikka voinnin romahtaminen saattaakin tuoda sellaisen vaikutelman, että tauti tuli puskasta. Taaksepäin kun kelataan, niin historiasta löytyy tekijöitä, jotka ovat salakavalasti liittoutuneet keskenään ja päättäneet nujertaa ihmisen.

Masentuneen ihmisen mieli on jähmeä. Se on iloton, haluton ja tunkkainen. Ahdistus kulkee yleensä tiiviisti depression rinnalla ja näiden kahden kanssa elo saattaa tuntua sietämättömältä. Tärkeät asiat muuttuvat merkityksettömiksi ja toistuvista ponnisteluista huolimatta punkka vetää puoleensa niin, ettei sieltä lopulta enää nousta mihinkään.

Synkkämielisyys ja näköalattomuus kuuluvat masennukseen. Kuolema alkaa kiinnostamaan ja jossain vaiheessa se tuntuu ainoalta ratkaisulta. Jos ei nyt ihan suoranaisesti toiminnallisesti, niin ainakin itsemurha-ajatukset möyrivät jollain tavalla takaraivossa.

Työskentelen depressioon sairastuneiden parissa. Siksi nämä asiat ovat lähellä ja niistä mielelläni kirjoitan. Psykiatrisella akuuttiosastolla näyttäytyy lähinnä ne ääripään ihmiskohtalot ja kaikki depressio ei tietenkään ole umpipsykoottista.

Diagnostisesti depressioon ei kuitenkaan ihan riitä se, että yhtenä viikonloppuna kiukuttaa ja väsyttää eikä mikään huvita. Elämään kuuluu myös apattisia ajatuksia ilman, että täytyy kantaa diagnoosinumeroa taskussa.

Yleisesti voisi kuvailla, että sen kyllä tietää, jos on joutunut masennusmyllyyn. Siihen ei arvailuja tarvita.

Masennuksesta toipumiseen tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa. Se, mikä on pitkällä aikavälillä saapunut sisään, ei lähde yhdellä karjaisulla mihinkään. Synkkyyssössöilyssä tuo ajan antaminen ja jatkuvassa itsesyytösrallissa eläminen on haastavaa. Siinä epätoivon aallokossa ja valtavien ahdistusmöykkyjen seassa kukaan ei halua kuulla, että tiätsä kun sun pitäis vähän jumpata ja syödä kuituja.

Ei näin. Terveyslähtöiset interventiot ovat mahdollisia vasta siinä vaiheessa, kun toipuminen on käynnissä ja mieliala on vastaanottavainen. Ennen sitä voi huudella vastatuuleen ihan itsekseen eikä se viesti tavoita ketään.

Kenenkään mieliala ei ole koskaan syöksynyt laskuun sillä, että tekee arjessa rauhanomaisia valintoja, liikuttaa itseään mielekkäästi ja täyttää lautasensa laadukkailla ja ravitsevilla ainesosilla. Kukaan ei ole kärsinyt siitä, että on nukkunut hyvin ja riittävästi eikä ole rähjännyt toistuvasti läheisille. Kenenkään elämänlaatu ei laske, jos kävelee hyvässä seurassa metsässä tai nostaa ilo sydämessä rautaa salilla. Kukaan ei kuole, jos tekee itselleen hyvää ❤

 

Syömisen sietämätön keveys

En tiedä, voiko elämässä olla mitään sen hienompaa kuin ruokavapaus. Sitä kun on kuitenkin esiteini-iästä asti kikkaillut syömisien kanssa aina paastoista pussikeittoihin ja pölydieetistä raakaravinnon kautta hiilarittomaan ja sieltä pois. Koko aikuisiän olen ollut aina dieetillä. Joka saatanan maanantai on aloitettu laihduttaminen, joka aterialla tunnettu syyllisyyttä ja yritetty polttaa salaattilehtien energiamäärää tolkuttomalla jumppapumppaamisella. Syyllisyys on kulkenut mukana siitä asti, kun pentuna oivalsin sen, että syömisen voi tehdä mahdottoman vaikeaksi.

Syyllisyys. Siitä on ihminen tehty. Kaikesta on pitänyt tehdä syntiä, jotta se menisi jotenkin jakeluun. Ruoan kanssa pitää leikkiä, sen täytyy olla vaikeaa ja jollain tavalla paheellista. Ruoka ei saa maistua hyvälle, siitä ei saa tulla hyvä olo. Sen täytyy olla ikävää, kurjaa ja spartalaista.

Ihminen itse tekee asioista vaikeita. Yksikään vauva ei ajattele tissimaidon makrojakaumaa eikä rasvahappokoostumusta. Yksikään taapero ei mieti, että jääköhän kesän ensimmäinen jäätelöpallo reisille. Siihen kieroutuneisuuteen kasvetaan, se opitaan ja omaksutaan.

Jostain se ruokarallattelu tulee. Surullista on se, että se ei ole ohimenevää, vaan se jää elämään. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys vie mukanaan eikä siitä ruokaympyrästä pääse eroon. Kaikki ateriat sisältävän jonkun syyllisyyskomponentin eikä lihapulla ole vain lihapulla enää. Se on jotain sellaista, josta ei saa nauttia ja sen jälkeen pitää asettaa itselle rangaistus, koska ihminen ei koe ansaitsevansa hyvää. Ei saa olla tyyyväinen siihen oloon, että kupu on täynnä ja kehossa energiaa. Se ei saa riittää.

Joka päivä ollaan tyytymättömiä omaan kehoon, omaan riittävyyteen. Arvotetaan itseä sen mukaan, miten tiukasti noudatetaan ankaraa dieettiä ja mitä ankeammin syödään, sen parempia ihmisiä ollaan. Niin kenelle? Ei itselle ainakaan. Kenelle sitä kuria ja tahtoa halutaan osoittaa? Kenelle pitää todistaa, että on ottanut ruoasta ja syömishäiriöstä yliotteen?

Häiriintynyttähän se on, jos joka viikko täytyy aloittaa laihduttaminen ja aina olla jollakin supsutteludieetillä. Se on kipeää. Sekin on, jos syömisestä muodostuu liian vaikeaa ja terveyden saavuttamisen sijaan kapeutuu ja ajatuu häiriöimuun.

Tiedättekö, että siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi kaikki taistelut ja saavuttanut vihdoin sen tilan, jossa syöminen ei hallitse eikä se ole vaikeaa, alkaa elämä. Se tunne, kun voi joka aamu olla lempeä jättiläinen itselleen ja tehdä asioita rennolla ranteella, on jotain niin merkityksellistä, että jokaisen pitäisi asettaa se ensisijaiseksi tavoitteeksi hyvinvoinnin metsästysmailla.

Syömisen kuuluu olla helppoa. Sen kuuluu olla lempeää, rentoa ja raikasta. Sen kuuluu olla sellaista, että hyvät valinnat tulevat automaattisesti, ilman ähinöitä ja puhinoita. Se on letkeää, se on kepeää. Se kestää hulluttelut, se kestää satunnaiset pitkittyneet ateriavälit ja suklaakarkelot. Se kestää elämän ❤

11225082_980878425283573_7161128734369871257_n

Tämän aamun ateria. Treenin jälkeen keho kiljui ruokaa ja sitä sille annettiin. Kun on elänyt ne ajat, jolloin ketsuppi oli elämää suurempi synti, on aivan fantastisen hienoa ruikata ruokaan tuota punaista herkkua ilman, että se johtaa muuhun kuin hyväntahtoiseen hekotteluun ja siihen riemuun, että on oppinut ja mennyt elämässä eteenpäin 🙂

Makrovankila

Hei, olen Nina. Olen hiilarirakastaja. Olen takinkääntäjä.

Useamman vuoden kun on demonisoinut hiilihydraatteja ja uskotellut itselleen niiden pahuutta, sattaa olla melkoinen kynnys myöntää, että on sittenkin ollut väärässä. Rehellinen ihminen kun olen ja vannon sen voimaan, myönnän hyvin avoimesti, että olen ollut väärässä ja pahoittelen kaikkea pauhaamista, jonka olen aiheesta tuottanut.

Ravintokeskusteluissa ei pidä olla ahdasnuppinen. Kapea-alaisuus ei vie eteenpäin, se on este uuden oppimiselle. Siksi on varsin hyvä avata vähän omaa ajattelua, ennakkoluuloja ja ottaa putkilasit pois päästä. Elämä kun ei ole niin yksiselitteistä eikä varsinkaan ihmisten yksilölliset toimintamekanismit. Toki ihmisen fysiologia on noin suunnilleen aika yhteneväinen, mutta sitten tullaankin siihen, että ne pienet hienosäädölliset asiat vaikuttavat kokonaisuuteen niin isolla kouralla, että uskon vahvasti yksilöllisyyteen.

Edellisen kerran kun innostuin iloitsemaan hiilihydraateista ja niiden tarpeellisuudesta, sain vihapostia ja kiukkuisia kannanottoja. Olen väärämielinen, niin tyhmä ja aivan p*ska muutoinkin. Okei. Ei siinä mitään 😀

Itsensä sulkeminen makrovankilaan on pahinta subjektiivista terveysterrorismia. Jos asiat eivät toimi, terveys ontuu ja hyvinvoinnin sijaan lapasessa on vain ongelmia ongelmien perään, saattaa olla tarkoituksenmukaista tutkia ravinnonsaantia ja  makrosuhteita. En väitä, että totuus löytyisi välttämättä kaurapuurosta ( G ), mutta hiilihydraateille voisi silti antaa mahdollisuuden.

Hiilihydraattien nauttiminen ei tarkoita sitä, että sulloisi sokeria aamusta iltaan suuhunsa. Se ei ole ”pupeltamista” eikä mikään ”riippuvuus”, mikäli osaa ja ymmärtää katsoa omaa ravitsemusta terveyslähtöisesti. Jotenkin ihmisillä on jokin omituinen halveksiva ote hiilihydraatteihin ja niiden syöminen on suoraan verrannollinen heikkoon luonteeseen ja veteläperäisyyteen.

Oikeasti! Kyse on jumalauta syömisestä ja siitä, miten siitä voi tehdä joko hullun vaikeaa tai sitten sellaista, ettei se kuormita eikä vie energiaa muilta mielenkiintoisemmilta asioilta. Kaurapuurosta ei tarvitse tehdä persoonallisuustestiä eikä perunasta ihmisyysindeksiä.

Hyvin yksinkertaista on kokeilla ja testata, mikä toimii itsellä. Välittämättä siitä, mitä nurkan takana sanotaan. Ihan reilusti vain testaamaan ja jos terveys ei kohene, niin aina voi palata entiseen. Jos taas energia lisääntyy, omituiset nuhjutunteet katoavat ja jalka nousee mukavasti, niin silloinhan kannattaa jatkaa. Simple?

Naisilla tuntuu olevan hirveän tärkeää se, ettei paino nouse ja hiilihydraateista on tullut läskisymboli. Syöt banaanin -> olet läski. Noin. Miten noin omasta mielestä tuo menee? Onko se ihan noin suoraviivaista? Tuskin.

Itsensä rutistelun sijaan voisi vaikkapa kysyä ravintokikkailujen keskellä, että onkos kaikki nyt hyvin. Onko vointi sellainen, että jaksaa arjessa, on intoa ja innostusta ja syöminen on helppoa. Onko sellainen olo, että ravintoasiat eivät pörrää ortorektisessa ympyrässä ja kykeneekö tekemään joskus rentoja valintoja ilman ahdistusta ja tärinää. Onko elämän jollain muulla osa-alueella ontumista, joka heijastuu siinä, että yhdestä ravintoaineesta tehdään valtavan suuri asia. Onko?

Hyvä ihminen. Älä mene lähtöruudun kautta makrovankilaan!

 

Kärsimyksen kautta

Suomessa elää hyvin vahvana rankaisuperiaate. Tekemällä jotenkin tyhmästi, oikeasti tai kuvitellusti, siitä tulee asettaa rangaistus ja kärsimyksen kautta on ihmisen saatava tuntea, miltä se mokailu tuntuu. Mielellään tietysti vielä niin, että se lanaaminen on pitkäkestoista ja muuttuu krooniseksi. Sehän on niin suomalaista. Olla ahdistunut ja syyllisyydessä ❤

Tämä sama tunnetaakka kantautuu myös niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin syömiseen. Vuosikymmenet on annettu raipalla pyrstölle, jos on tehnyt vääriä valintoja. Joulun jälkeen täytyy ehdottomasti osallistua kaikkien liikuntakeskusten piparijumppiin, koska se on niin väärin ottaa torttua. On aivan hullun syntistä karkeloida kerran vuodessa kerrossuklaan kanssa ja tietenkin tästä pahuudesta tulee ensin toitottaa koko syksy ennakoiden ja heti joulun jälkeen aloittaa paasaaminen, miten monta tuntia pitää hyppiä kyykyssä, että ne Pandan räplätyt rasiat sulavat pois.

Niin. Onko tämä toiminut koskaan? Enpä usko.

Syyllistämällä ja syyllistymällä kun ei oikein pääse eteenpäin. Se on vain joku epämääräinen kehä, joka johtaa siihen, että samaa kaavaa toistetaan vuodesta toiseen yhtä onnettomana. Yksikään ei opi. Yksikään ei muuta toimintatapoja. Oikeastaan syyllisyys on vähän sellainen asia, että se provosoi.

Ei tästä mitään tule, syön kaiken ja olen onneton. Kun nyt otin yhden siivun Oltermannia, niin samalla syyllisyystaakalla ja huonommuuden tunteella otan yhdeksän. Kaikki on pilalla, antaa olla. Right?

Kieroon kasvanutta ajattelua ja toimintamallia on tietysti hankala lähteä muuttamaan hetkessä. Se vaatii opettelua. Se vaatii sen, että toistojen kautta ehdollistaa itsensä pois siitä haitallisesta toiminnasta. Se ei ole mahdotonta. Jokainen oppii arvostamaan ja kunnioittamaan itseään. Aivan varmasti.

En väitä, että pitäisi heittäytyä välinpitämättömäksi oman lautasmallin- tai pyramidin kanssa. Se, ettei suostu syyllistymään, ei tarkoita automaattisesti sitä, että asettuisi keksipakettien kanssa ”arvostamaan itseään” peiton alle. Kaiken voi tehdä myös niin, että omilla toimilla ja valinnoilla on terveyttä tukeva eikä heikentävä vaikutus.

Kukaan ei halua olla onneton ja laskea jokaisen ruoka-annoksen kaloreita ja kärsimysindeksiä. Eihän se ole laadukasta elämää, jos jokainen suupala täytyy ansaita tai jokaisesta ohimarssista seuraa viikon paasto.

Ruokaniuhottamisen sijaan jokainen voisi joskus rehellisesti miettiä, että onko oma ruokavalio sellainen, että se sisältää emotionaalisen vapauden ja syöminen on leppoisaa. Sellaista, ettei siitä tule huonoja oloa, tunnelmia ja päänsärkyä.

Kärsimyksen kautta vai niin, ettei ahdista ja ketuta etu- ja jälkikäteen? Sinä päätät.

anxiety-2

Asiantuntija ja ammattilainen

Asiantuntijuuden määrittely on varsin haasteellista. Ennen internetin aikakautta asiantuntijat olivat koulutettuja ja tutkinnon suorittaneita. Ei ollut epäselvyyttä siitä, kuka tietää ja kenen tieto on validia. Tänä päivänä kaikki informaatio on saatavilla ja jokainen, joka osaa lukea, osaa myös tehdä itsestään asiantuntijan.

Itseopiskelu on upea asia. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut ympäristön ilmiöistä ja opiskella näitä asioita omien intressien mukaan. Mikäänhän ei ole sen hienompaa kuin innostunut ihminen, jolla on intohimo ❤ Olkoon se sitten vaikka ravitsemus, solujen välitilojen vuorovaikutus tai parhaimman omenapiirakan työstäminen. Kunhan on sitä intohimoa.

Asiantuntijaksi ei välttämättä kuitenkaan tulla sillä, että lukee internetin tarjontaa. Väärin se lukeminen ei tietekään ole, mutta se saattaa herättää vähän kysymysmerkkejä, mikäli henkilö X markkinoi itseään asiantuntijana ja perustaa tietämyksensä itseoppineisuuteen. Siinä on nimittäin se riski, että intohimon imussa kapeutuu ja tietoa hankitaan vain ja ainoastaan niistä lähteistä, jotka tukevat sitä omaa viitekehystä. Ihminen jää junnaamaan eikä kykene laaja-alaisempaan tarkasteluun.

Asiantuntijan on oltava tietoinen oman toiminta-alueensa muistakin vivahteista. Myös niistä, jotka eivät omaa ajattelua tue ja jotka mahdollisesti koetaan uhkana. Isolla silmällä katsominen ei ole uhka, se on mahdollisuus.

Kiihkeämieliyys on aina osoitus siitä, että asia on tärkeä. Eikä siinäkään mitään, kunhan se mylviminen ja huutaminen ei ulotu oman reviirin ulkopuolelle. Raskasta sekin on, jos toistuvasti möykkää ja jankuttaa samoja asioita.

Ihmisen yksi rasittavimmista piirteistä on pakottava tarve olla oikeassa. Psykiatrisen asiantuntijuuden perusteella voisin arvioida, että taustalla on hento häivähdys epävarmuutta ja jostakin asiasta on täten pidettävä tiukasti kiinni, ettei horjahda. Periaatteellisuus on tavallaan hieno asia, toisaalta se on myös este uuden oppimiselle ja vanhan tiedon muokkaamiselle. Avaamalla omat rajoitteensa, saattaa päästä oppimisessa uudelle tasolle.

Olettaisin, että elämän tarkoitus on opitun tiedon jakaminen eteenpäin. Näinhän se ihmiskunta on kehittynyt. Yrityksien ja erehdyksien kautta on noustu aina uudelleen ja tätä samaa mallia toteutetaan lapsiperheissä päivittäin. On opittu, se tieto opetetaan jälkeläisille, jotka mahdollisesti tekevät sen omille lapsilleen joskus. Tiedon kuuluu siis siirtyä ja jatkua.

No, mikäs minä olen tarinoimaan mistään asiantuntijuudesta. Olen toki kouluttautunut, hankkinut vuosikymmenet työkokemusta, toteuttanut psykiatrista hoitotyötä, kehittänyt ja kehittynyt. Olen oppinut, ollut avoin joskus vaikeillekin teemoille, olen mennyt eteenpäin, olen jakanut tietoa, ollut joskus vähemmän kiinnostunut työelämästä, pääsääntöisesti kuitenkin innostus on ollut aina olemassa. Olenko asiantuntija ja ammattilainen? Tällä alueella kyllä.

Olen viettänyt satoja ( tuhansia? ) tunteja internetissä ja kirjojen parissa tässä vuosien saatossa. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, tutkinut, vetänyt johtopäätöksiä, jakanut informaatiota eteenpäin, kyseenalaistanut, kaatunut, noussut ylös ja taas todennut, että jossain on jotain uutta tarjolla. En silti ole millään tavalla asiantuntija, vaikka intohimoni ovatkin tiukasti kiinni hyvinvoinnissa. En voi sanoa olevani asiantuntija. Mahdollisesti ehkä kokemusasiantuntija, mutta muuta näyttöä tiedosta ei ole ja tähän olen tyytynyt.

Lopuksi lainaus itseltä 😀

Asiantuntijuus ei ole sitä, että kopioi muiden kirjoituksia ja perustaa ”tietonsa” blogiteksteihin. Asiantuntijuuteen tarvitaan näyttöä, laaja-alaista osaamista, myös oman viitekehyksen ulkopuolelta. Lisäksi asiantuntija pakkaa tiedon uuteen muotoon ja tekee informaation jakamisesta itsensä näköistä.

Habitusarvio

Ulkonäkö ja terveystoimijuus ovat olleet aina kiihkeitä puheenaiheita. Tavallaan on väärin olla kiinnostunut terveysteemasta ja sen ilmiöistä, kun itse on obeesi ja muutoinkin hyödytön. Siltikin jaksan jankuttaa hyvinvoinnista ja mielenterveydestä, vaikka yleisen periaatteen mukaisesti pitäisi olla vaiti 😀

Ihminen arvioi tarinaa tuottavaa henkilöä myös habituksen perusteella. Se on ihan primitiivinen asia, joka perustuu todennäköisesti evoluutioon siinä mielessä, että joskus on jouduttu arvioimaan kohtaaminen vaaraperiaatteella. Tämä jäänne on sitten jäänyt elämään ja on aikojen saatossa jalostunut niin, että hyvinvointia myyvien ihmisten tulisi olla myös itse elinvoimaisia, jotta viesti olisi uskottava ja myynti noususuuntainen.

Tietenkään habitus ei kerro ihmisen pätevyydestä kuin sen, että jotain on mahdollisesti tehty oikein. Se ei kerro sitä, onko ihminen kouluttautunut, onko sillä sosiaalisia taitoja, vuorovaikutusosaamista, kykyä kuunnella ja olla läsnä. Se ei kerro sitä, kuinka monta tuhatta tuntia on käytetty uuden tiedon oppimiseen ja vanhan jalostamiseen. Se ei kerro ammattitaidosta kuin kenties sen, että kohdehenkilö on itse muokannut itsestään myyntituotteen.

Markkinoilla on tällä hetkellä noin biljoona hyvinvointiyrittäjää. Jokainen haluaa olla THE valmentaja. Sellainen, joka taikoo kaikista miinusmerkkisiä rasvaprosentteja, huikeaa suorituskykyä, lihasta, voimaa, ketteryyttä, rahaa, valtaa, menestystä ja mitä vielä. Siinä markkinoinnin melskeellä on tietenkin myyntietu se, jos henkilö näyttää ostajan silmään hyvältä. Hyvinvointi, virkeys ja elinvoima myyvät. Apaattisuus, huonovointisuus ja kalpeus eivät myy.

Ihmiset ajattelevat ennen ostopäätöstä hyvin ulkonäkökeskeisesti. Toki se on mukava katsella hyväkuntoista valmentajaa siinä samalla, kun käydään läpi hauiskäännön tekniikkaa. Uskottavuus on tietenkin tärkeää, tuskin kovin moni haluaa maksaa epäluuloista tai epävarmuudesta.

Ymmärrän sen, että markkinoinnissa myydään mielikuvia. Siinä myydään vahvoja tunteita, isoja odotuksia, unelmia, saavutuksia ja jotain sellaista, joka on riittävän kaukaista, mutta silti mahdollisesti lähellä. Unelmoidessa kuitenkin unohtuu se, että haavehörhöilyyn voi sijoittaa miljoonia euroja, mutta siltikään niillä rahoilla ei saa pysyviä muutoksia ilman, että itse ne tekee.

No, jotenkin yritän nyt sössöttää sitä, että on ihan ok arvioida valmentajan markkinoimaa hyvinvointia ennen ostopäätöstä. En tuomitse, eikä kenenkään muunkaan pitäisi. Tärkeintä kaikenlaisissa valmennussuhteissa on kuitenkin se, että syntyy luottamuksellinen, ammattillinen ja vuorovaikutuksellinen suhde. Sen menestyksekkään suhteen syntymiseen ei kuitenkaan vaikuta valmentajan oma habitus, vaan se, miten tiedot ja taidot tuodaan asiakkaan käytettäväksi ja miten se suhde muodustuu niin tiiviiksi, että se tukee muutosprosessia.

Vuorovaikutuksen ja mielenterveyden ammattilaisena kiinnitän ensimmäisenä huomion ihmisen habitukseen. En arvioi pjärseenleveyttä tai olkapäiden muotoa, vaan sitä, miten ihminen on siinä kontaktissa. Seisoo, istuu, kävelee. Onko ryhtiä, pyytääkö olemus anteeksi, onko se mahdollisesti hyökkäävä, epävarma, missä menee reviiri, tuleeko henkilö lähelle, miten säätelee distanssia jne. Tavallaan siis olen habituskeskeinen sen hetken, jonka aikana arvioidaan tilanne ja määritellään myös oma käytös. Kiinnitän myös huomion siihen, miten henkilö elehtii, minkälaisia maneereja kantaa mukanaan. Huomioin hygienian, tuoksumaailman, ihon värin ja kunnon ( en etnistä alkuperää, vaan sen, mitä se iho kertoo terveydestä tai sairaudesta ja elintavoista ), katson ihmistä kokonaisuudessa. Sen jälkeen alkaa muu arvionti.
Jokainen tekee väistämättä arviointeja habitusperiaatteella. Merkittävää on kuitenkin se, jääkö tähän ulkonäköön jumiin vai kykeneekö ensivaikutelman jälkeen olemaan avoin ja ottamaan vastaan sen tarinan, jota tuotetaan. Tuijottamalla lihasmassan määrää tai rasvaprosenttia, saattaa jäädä paitsi siitä kaikesta informaatiosta, jota ihminen kantaa sisällään.

Olemalla avoin ja ennakkoluuloton, saattaa elämässä oppia joka päivä jotain. Tänäänkin 🙂

Me riitämme!

Itsensä hyväksyminen. No, ikuisuusteema. Voisin kirjoittaa ruusunpunaiselle arkille rakkauslauseita ja huudella ikkunasta ilosanomaa. Ottaa Instagramiin auringonlaskukuvia ja piirtää ruttukäsillä sydämiä rantaviivaan. Tiätsä, kun mä tykkään itsestäni ja oon arvokas ja sillee. Sehän tarkoittaisi vain sitä, että yrittäisin epätoivoisesti kertoa löyhälle sosiaaliselle verkostolle, että olen olemassa. Onneksi ei ole pakko.

Hyvä olo lähtee sisältä. Sieltä vartalon yläosastosta. Se ei lähde rantaviivasta, ei ulkoisista tekijöistä. Ei siitä, että käpertyy nuffelipussin kanssa sohvalle heijaamaan itseään ja huutelemaan, että tiätsä kun on hyvä olo. Tiätsä!

Itsensä rakastaminen on sitä, että tekee itselleen hyviä asioita. Ei pahoja. Sellaisia arkisia valintoja, jotka johtavat hyvään oloon. Ei vain satunnaisesti, vaan kroonisesti. Rakastaminen on sitä, ettei vahingoita sitä kohdetta, jota kohtaan tuntee voimakasta vetoa. Se on myös sitä, että pystyy toteamaan synkkänä syysaamuna, että kaikki on hyvin ja meillä menee mukavasti.

Aika usein rakkausteema itseään kohtaan koetaan sellaisena asiana, että voi luvan kanssa toimia typerästi. Hengailla lähileipomon tuulikaapissa, roikkua epävakaassa ihmissuhteessa, tehdä tietoisesti itsetuhoisia valintoja. Pahoinpidellä sitä rakasta, pyytää sitten anteeksi ja todeta, että ei se tapahdu enää toiste. Kunnes taas ollaan ”rakastamassa itseään”.  Väkivalta ei kuulu rakkauteen. Ei edes itsensä rakastamiseen.

 

Itseään rakastava ihminen riittää. Sen ei ole pakko olla koko ajan jossain muutosprosessissa eikä sen ole pakko pyrkiä koko ajan hamsteripyörässä eteenpäin. Sen ei ole pakko olla emotionaalisessa liikkeessä. Se voi vain olla. Se voi todeta, että minä riitän ja se riittää. Sinä, minä, me. Me kaikki riitämme ❤

Kuva internetistä, jossa kukaan ei riitä.

Kuva internetistä, jossa kukaan ei riitä.

 

Kehorakkaus

Siitä se ajatus lähti. En tosin tiedä mikä, mutta tuli silti tarve tuottaa hajanaista tekstiä siitä, miten kaikki on väärin ja internet on ihan tyhmä paikka. Eniten salasuren niitä keskenkasvuisia pienokaisia, jotka elävät fitnesshurmion imussa. Instragramin peiliposetukset ja pyrstöotokset lisäävät sitä tunnelmaa, että piukka perä on suoraan verrannollinen elämälaadun kanssa. Voihan se toki olla niinkin, että joku saa tyydytyksen omasta temppelistään ja olkoon se niin. Oleellista on kuitenkin huomioida se, että kisakunto ei ole välttämättä holistisen hyvinvoinnin merkki.

Ideaalimaailmassa elämä perustuu siihen, että rakastaa itseään. Oikein niin paljon, että iljettää. Se subjektiivinen rakkaus, joka leijuu ympärillä on niin vahva ja voimakas, ettei se tarvitse irto-osia ollakseen olemassa. Henkinen hyvinvointi on sitä, että voi aamulla herätä tyytyväisenä, katsoa yömylläyksen jälkeistä kehoa virkeänä ja kiitollisena. Ei virhekeskeisesti, vaan rakastaen. Hyväksyen kaikki möykyt, muhkurat ja mitä niitä nyt sitten sattuukaan olemaan. Ei niin, että lähtisi rankaisuotteella tuottamaan jotain sellaista veistosta, joka harhakuvitelmien saattelemana toisi onnen ja tyytyväisyyden.

Itsensä hyväksyminen.

No joo. Tälle naurettiin taannoin useillakin foorumeilla. Kummasti ihmiset olettavat, että hyväksyminen on sama kuin välinpitämättömyys. Eihän se niin ole. Välinpitämättömyys ei ole hyväksymistä, se on laiminlyöntiä ja pienimuotista pahoinpitelyä. Hyväksyminen on sitä, että voi päästää irti vääristä motiiveista, itseinhosta ja rankaisemisesta. Jokainen tietää, että vihamielinen suhde omaan vartaloon ei johda mihinkään pysyvään muutokseen. Hetkellisesti se yrjöinho ja oma lylleröhabitus voi toimia kimmokkeena asioiden aloittamiselle, mutta siihenkin väsyy ajan kanssa. Lempeän rakastavaan tunteeseen ei väsy. Se vie eteenpäin, viha ei.

Kukaan muu ei voi vihata ja rakastaa niin paljon itseään kuin ihminen itse. Itseään voi näännyttää, rangaista, vahingoittaa. Itseään voi myös rakastaa niin, että lähtee järki. Hyvinvointia voi tehdä ja tuntea niin, että pakahtuu. Kaikki on mahdollista, myös rakkauden valitseminen vihaamisen sijaan.

Kehokeskeisyyden aikakautena kuvitellaan usein, että onni on ulkoisista tekijöistä kiinni. Samaan tahtiin tietenkin todetaan, että ei se ulkonäkö ole tärkein, vaan sisäinen kauneus. Oikeasti. Kuka sitä skeidaa uskoo? Bullshttiä ja samaan tahtiin liimaillaan rakennekynsiä ja irtojouhia ohimolle, että olis niinqu tiätsä sisäisesti kaunis. Fuck! Kauneus on sitä, että ei tarvitse hävetä itseään. Se riittää, että on maailman upein tyyppi itselleen. Silloin ihminen hehkuu, näyttää tyrmäävältä ja vastustamattomalta.

Kohta alkaa dieettisyksy. Niitä uusia elämiä rakennetaan taas suu vaahdossa, vaikka se vanhakin on vielä keskeneräinen. Muutosmaniat ovat oven takana, enää puuttuu sen peruspohjan vakaus, jotta elämä olisi kaunis. Ja sehän se on tärkeintä. Kaunis elämä ❤