Räyhääminen

Mustavalkoinen putkiajattelu

Ehkä eniten koko universumissa ärsyttää ihmisten kapeutuneisuus. Etenkin terveyskentällä tämä putkiajattelu tulee toistuvasti esiin. Erilaiset terveyttä tavoittelevat keskusteluryhmät- ja sivustot ovat täynnä näitä alalajin edustajia, joilla on tarjota vain ja ainoastaan yksi totuus. Sellainen yhden diktaattorin teema, jota toistetaan vuodesta toiseen eikä edes yritetä laajentaa havainnointia ja ajattelua.

Hiilihydraattit ja makrojakaumat ovat edelleen sellaisia hottisaiheita, että niiden kanssa saa itsensä kiihdytettyä nanosekunnissa sellaiseen änkyrämoodiin, että kohtuullisen virkeät kognitiiviset toiminnot romahtavat eikä vuorovaikutuksesta tule yhtään mitään. Viva la mustavalkoisuus!

Evoluution tarkoitus on jakaa opittua tietoa eteenpäin ja yksilöllä on velvollisuus mahdollisuus ahmia laaja-alaisesti lisätietoa. Jos ja kun terveys/ravitsemus kiinnostaa, niin olettaisin sen intohimon siirtyvän siitä tolkuttomasta jankutuspaukuttamisesta siihen, että tutkitaan aihepiiriä isommalla haarukalla kuin sillä, mikä on jo ollut lapasessa. Junnaaminen ei ole ihmislajille ominaista, joten luulisi ja toivoisi, että ihmiset menisivät eteenpäin.

Mutta ei. Kun täytyy jankuttaa. Täytyy olla puusilmä, putkiaivo, ehdoton. On oltava oikeassa, vaikkei edes olisikaan.

Hiilari tekee läskiksi. Syöt vain vähemmän mitä kulutat, niin laihdut. 18 jälkeen ei saa syödä tai paisut. Maito tappaa, paitsi jos olet karppaaja, niin voit juoda kermaa, silloin se ei tapa. 

Puuh. Joskus on raskasta olla ihminen. Toisten lajitovereiden sietäminen vaatii ponnisteluja. Rationaalisena henkilönä ei välttämättä halua lähteä ruudun läpi läpsimään naamaan, vaikka siitä hyvin usein fantasioikin. Täytyy vain sietää. Opetella sietämään. Satunnaisesti voi myös huutaa blogissa, miten ehdottomuus on raivostuttavaa ja miten jokaisen pitäisi opetella objektiivista tarkastelua 😀

Vihamielinen putkiajattelu ei edistä kenenkään terveyttä. Se lisää pahoinvointia, epävarmuutta, aggressioita ja kaikenlaista kiukkua. Ehdoton oikeassa olemisen tarve ei vie haluttua teemaa vastapuolelle niin, että siihen syntyisi mielenkiintoa. Siinähän keskustelussa on kyse. Mielenkiinnosta, puolin ja toisin.

Jos on tarve antaa neuvoja ilman sen laadullisempaa kompetenssia, voi myös muotoilla itsensä lempeämpään sävyyn. Ei ole pakko HUUTAA eikä ole pakko syyllistää.

Terveyskeskustelut ovat parhaimmillaan iloista antia, innostusta herättäviä ja hyvän fiiliksen tapahtumia, joista saa oivallisia vinkkejä oman elämänsä viilaamiseen. Pahimmillaan ne ovat kiivaita, häijyjä ja tuomitsevia.

Siitä voi sitten itse valita, että miten keskustelee. Rakentavasti ja laajalla kaarella vaiko kiukkuisesti ja jumputtaen. Kumpi lienee hedelmällisempää.

Mainokset

Salimulkero

Bongasin eilen Iltalehdestä sotanorsutarinan. Riemastuin tietenkin, kuinkas muutenkaan. Halveksin ihmisiä, jotka käyttäytyvät jutussa esiintyvällä tavalla. En edes yritä ymmärtää noin huonoa käytöstä, vaikka muutoin pyrinkin aina tarkastelemaan teemoja ja ilmiöitä objektiivisesti ja eri kulmia kyyläten. Tässä asiassa olen ehdoton.

Salikiusaaminen on sellainen asia, jota ei pidä sallia eikä hyväksyä. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa ei pitäisi joutua kokemaan päänaukomista eikä kuvottavaa nolaamista. On sanomattakin selvää, että ihmisten ulkomuodon arvostelu on törkeää ja niin ala-arvoista käytöstä, että siitä pitäisi antaa välitön ja vakava rangaistus. Yksi tai kaksi lausetta voivat murskata ihmisen niin totaalisesti, että siinä ilkeämielistä tarinaa suusta sylkiessä sen kohteen elämä menee tuhannen palasiksi ja pirstaleiksi.

Emotionaalinen kipu on kovempaa kuin fyysinen. Se saattaa jäytää vuosikymmeniä hartioilla, heikentää elämänlaatua ja aiheuttaa käpertymistä. Verbaaliset avokämmeniskut eivät katoa välttämättä koskaan ja ne tulevat vaikuttamaan kaikkiin valintoihin ja toimintoihin. Se ei ole vain yksi sotanorsutuhahdus. Se on helvetin paljon enemmän.

Aika usein ylipainoinen ihminen on epävarma. Olo on hauras ja ainoa toive on, että saisi imeytyä salin seiniin ilman, että kukaan huomaisi. Toive siitä, että saisi olla rauhassa ja ilman katseita on todennäköisesti ainoa asia, joka on ajatuksissa, kun pitkän harkinnan jälkeen uskaltautuu salille tai jumpparyhmään. Siinä tilanteessa mulkero iskee. Se tulee kuin haaskalintu paikalle, ottaa arvioivan katseen, ylentää itsensä ja sanoo sen kaikkein rumimman asian. Senkin läski, yök. 

No, se oli sitten siinä. Kiitos ja hei.

Mulkerolle tulee tietenkin hyvä mieli iskusta ja se poistuu rinta kaarella tilanteesta, tyytyväisenä ja ylimielisenä. Mahdollisesti kintereillä kulkee vielä samanhenkinen tai ehkä useampikin. Siis en kestä noita läskejä. Pakko päivittää äkkiä Facebookiin, että salilla oli ihan hirveä sika.

Jessus soikoon ihmiset. Läskiä on maapallolla joka nurkassa, sitä on kaikkialla ja vaikka kuinka jumppaisi ja olisi fitness, niin siltikin kulman takaa tulee joku, jolla on reisissä suhinaa ja vatsassa parit poimut. OMG! Sitä ei pääse pakoon eikä sitä tarvitse pelätä. Ei edes mulkeron. Se ei tartu eikä aiheuta ulkopuoliselle vaurioita. Voi siis hengittää ja kulkea ohi ihan normaalisti. Ei tarvitse puolustautua. Voi olla hiljaa. Pitää olla hiljaa.

Sen sijaan, että tuijottaisi muiden muhkuroita tai tekemisiä, voisi katsastaa vähän sitä omaa elämää ja miettiä, että olisikohan siinä mahdollisesti jonkinlaista viilattavaa. Käytöstapaopinnot ovat todennäköisesti jääneet kesken ja kenties niiden saattamista loppuun voisi harkita. Äidille voisi myös kilauttaa ja kysyä, että onko varhaislapsuudessa opetettu sellaisia asioita kuin moraalikäsitys ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Ihan sellaisia pieniä juttuja siis.

Jos nyt joku jossain päin empii, että kehtaako lähteä liikkumaan ja voiko salille mennä pieruverkkarit jalassa ja ilman meikkiä, niin kyllä kehtaa ja kyllä voi. Yksikään mulkero ei ole sen arvoinen, että jättäisi oman käynnin väliin. Kenelläkään ei ole minkäänlaista velvollisuutta nöyristellä mulkeroiden edessä eikä tuntea epävarmuutta ja surullisuutta ❤ Niin ja ainahan sitä voi tuupata kumoon, jos joku rääpäle alkaa aukomaan päätään. Se etu meillä ylipainoisilla on, että fysiikan lakien mukaan massa määrää ❤

EDIT: en kannusta ketään väkivaltaan ja toisten tuuppiminen on ihan samanlaista p*rseilyä kuin päänaukominen. Ei siis kannata ottaa kirjoitusta ihan kirjaimellisesti.

Peace and love ❤

Stressiänkyröintiä

Pinna tiukalla. Hermoja raastaa. Ärsyttää, veetuttaa, raivostuttaa. Tiedättekö? Kyllä, se on sitä stressiä. Fucking stressiä! Mikään ei onnistu, kaikki on vaikeaa, kaikki on väärin ja kukaan ei osaa mitään. Itsehän ei tietenkään ole millään muotoa osallinen raivotapahtumiin eikä omalla kiukulla ole mitään tekemistä konfliktien kanssa. Ei, koska stressaantunut ihminen on oikeustoimikelvoton ja täysin irrallaan realiteeteista.

Stressi on ihan syvältä. Se hiipii hyvin usein paikalle niin, että sen huomaa vasta siinä vaiheessa, kun mopo keulii ja olo on kuin raivottarella. Se on jotenkin omituista, että ihmisen ollessa kiihkeässä tilassa, sitä tulee hakeuduttua ristiriitakohtaamisiin valtavalla voimalla. Mikähän evoluutiossa oikein on mennyt pieleen, että automaattisen rauhoittumisen sijaan mennäänkin perä edellä puuhun ankarasti kiroillen. Luulisi, että olisi mielekkäämpää yrittää rauhoittaa itseään ja elämää kuin hakeutua kohti infarkteja.

Stressaantuneessa tilassa ei osaa ajatella rationaalisesti. Pienetkin pakotteet ja ponnistelut tuntuvat vuorikiipeilyltä. Kauppareissu on kiihkeämielinen eikä se ole yksi tai kaksi kertaa, kun syntyy vihamielinen kohtaaminen jogurttipurkin takia. Hienomotoriset häiriöt kuuluvat olennaisena osana stressitilaan ja jokainen tietää, miltä se tuntuu, kun mikään ei pysy lapasessa ja seinätkin vaihtavat paikkaa ihan pyytämättä. Törmäilyä, sinkoilua, yleistä tumppuilua. Mikään ei onnistu. Ei edes sen onnettoman jogurttirasian poimiminen kylmähyllystä.

Stressin häätämiseen on miljoona ohjetta. Ota hetki itsellesi, nauti ja hengitä. Väritä piirroskuvia, laula ja silitä kissaa. Voi jumalauta hitsiläinen! Mene nyt sitten sanomaan ärjyvälle stressipallolle, että ota mirri kainaloon. Saat selkääsi.

Torjuntakeinoja on syytä työstää silloin, kun keho on vastaanottavainen ja mieliala lempeä. Ennaltaehkäisymielessä voi yrittää harjoitella elämänhallintaa niin, että näitä räyhätiloja ei pääsisi syntymään. Joskus kuitenkin ihminen erehtyy ja psyyke pääsee palamaan niin voimakkaasti, että stressi pääsee päälle. Mikäli niitä taitoja on treenannut etukäteen, niiden tavoittaminen on huomattavasti helpompaa ja itsensä rauhoittaminen onnistunee paremmin. Siitähän stressinhallinnassa on kyse. Itsensä rauhoittamisesta.

Jokaisella on yksilölliset keinot rauhoittumiseen. Yksi tykkää oikeasti silittää kissaa, toinen asettuu piikkimaton päälle, kolmas hautautuu sohvaan kiinni. Tärkeintä on löytää ne omat jutut. Siitähän sitä stressiä syntyy vain lisää, jos joutuu väkisin tekemään jotain sellaista, joka on vastenmielistä.

Olen maailman huonoin stressinsietäjä. Pipo nytkähtää vinoon heti, menetän yöunet, muutun monsteriksi ja kenelläkään ei ole kivaa. Näen vain virheitä ja uhkia. Yön pimeydessä ajatukset laukkaavat, ärisen ja murisen kaikesta. Silloin tiedän, että on syytä kaivaa oman elämänsä mirri kaapista ja aloittaa paijaaminen.

Yksikään lisäravinne tai hifijauhe ei poista niitä tekijöitä elämästä, joista stressaantuu. Sen tietää toivottavasti jokainen. Joskus on kuitenkin ihan kiva saada pinnan pinkeys laskemaan sen verran, että kykenee taas aikuismaiseen ajatteluun. Tilannetajun palauttamiseen suosittelen aminohappoa. Ylivirittyneisyys hiipuu ja rationaalinen ajattelukyky palaa. Keho rauhoittuu ja sisäelimien hätätilanne väistyy.

Vahvat suositus. Kaikille stressiänkyröille 🙂

Ei laihduteta!

Sinänsä tietysti tuomittavaa, että puhun laihduttamisesta tällä habituksella. Toki siis siitä pitäisikin puhua ja kirjoittaa, koska olen kaikkien mittareiden mukaan ylipainoinen. Toisten mielestä jopa sairaalloisen näköinen, huonokuntoinen ja kaikin puolin paska. Toisaalta saatan myös olla varsin voimakas, hyvävointinen, reipas ja tyytyväinen. Se nyt ei kuitenkaan tule ilmi ensikohtaamisella.
Se on ihan ok, että ihminen arvioi vastaantulijan hetkellisesti ulkomuodon perusteella. Se on muisto menneisyydestä, jolloin kaikki kaksijalkaiset olivat uhkia, hyvinä ajanjaksoina myös mahdollisuuksia. Vuonna 2015 ei tosin enää tehdä uhka-arvioita, vaan evoluutio on pökännyt ajattelua sen verran pidemmälle, että voidaan rakentaa ennakkokäsityksiä ihmisestä sen mukaan, onko perä pullea vaiko ryhti kumara. Itsetuntoni kestää sen, että en ole uskottava puhumaan painonhallinnasta ja laihduttamisesta. Tiedän sen, ettei ole kompetenssia tuottaa tarinaa tästä aiheesta. Joku suuttuu kuitenkin, jos läski puhuu painosta. Sehän on sovittu jo aikoja sitten, että vain hintelät ja heikkorakenteiset saavat olla painonhallinnan asiantuntijoita. Muiden kuuluu olla hiljaa ja syyllistyä siitä, että reidet ovat jännästi taas kasvaneet kesän aikana.

Sen verran voin kyllä papattaa, että itse laihduttaminen on aivan soittimesta. Se on niin syvältä, että siitä puhuminen pitäisi kieltää täysin. Ei siksi, että ylipainoa pitäisi jotenkin ylistää. Jokainen tietää, ettei valtava ylipaino ole terveellistä eikä yksikään ylipainoinen halua olla lihava, jos vaihtoehtona on vähämassaisempi varsi.

Laihdutuspuheet pitäisi lopettaa siksi, että yksikään ihminen tässä maailmassa ei osaa laihduttaa ilo silmässä ja hyvällä fiiliksellä. Laihduttamiseen liittyy niin vahvasti rankaisu- ja syyllisyysteema, että siksi se itsensä läpsminen pitäisi lopettaa nyt ja heti.

Kenenkään elämänlaatu ei kohene sillä, että jokainen suupala aiheuttaa syyllisyyssalsan ja jokaista ohisyöntitapahtumaa seuraa rangaistustreeni. Eihän se nyt hyvänen aika voi olla niin, että ihmispolo elää vuosikaudet itseinhossa. Ei. Jumankauta, EI!

Joka päivä laihdutetaan. Joka päivä halutaan olla hoikempia ja kiinteämpiä. Joka päivä toivotaan, että jostain tulisi se supervoima, joka veisi ylipainon ja toisi ihannevartalon. Joka päivä eletään jossain epätoivossa, tuskassa, inhossa ja sellaisessa tunnetilassa, joka on este eteenpäin menemiselle.

Ihminen ansaitsee hyvinvointia. Sekä myös sitä, että oppii arvostamaan itseään ilman sitkuttelua ja mutkuttelua. Krooninen laihduttaminen on valhe-elämää, joka ei johda mihinkään.

Laihduttamisen lopettaminen ei tarkoita sitä, että heittäisi trikoot nurkkaan ja aloittaisi holtittoman elämän. Jotenkin sitä kummasti kuvitellaan, että päästämällä irti laihdutusajatuksesta, koko elämänhallinta levahtaa lapasesta. Sekään ei mene niin. Päästämällä irti jostain sellaisesta, joka on este laadukkaalle elämiselle, tilalle tulee aivan valtavasti energiaa ja intoa. Emotionaalinen kuorma vähenee ja elämään astuu sellaisia elementtejä, joista on vain haaveillut.

Maanantait muuttuvat viikonpäiviksi. Ne eivät ole enää uusien dieettien koepäiviä, ne eivät sisällä samaan aikaan intoa ja pettymystä. Ne ovat vain maanantaipäiviä. Ällöttävän vartalolöllöttelyn tilalle asettuu reipashenkiset ilolenkit ihanassa luonnossa. Vaateostokset eivät aiheuta psykooseja, ne ovat vain tapahtumia, joita tehdään tarvittaessa tai ajanvietteenä. Ne ovat vaatehankintoja, eivät ihmisyyden arviointitilaisuuksia.

Kaupassa käydään siksi, että sieltä haetaan sellaista syötävää, joka vie nälän, joka maistuu hyvälle ja tekee hyvää. Siellä ei käydä siksi, että lueteltaisiin kaikki ne asiat, joita ei voi tehdä. Koko kauppa on yksi iso leikkikenttä, jossa voi rallatella hyväntuulisena. Siellä ei tarvitse niellä näläntunnetta, ei ahdistua keksipakettien huutelusta eikä siellä tehdä maailmanlopun sopimuksia.

Paitsi se yksi. Me emme laihduta. Me elämme.

Makrovankila

Hei, olen Nina. Olen hiilarirakastaja. Olen takinkääntäjä.

Useamman vuoden kun on demonisoinut hiilihydraatteja ja uskotellut itselleen niiden pahuutta, sattaa olla melkoinen kynnys myöntää, että on sittenkin ollut väärässä. Rehellinen ihminen kun olen ja vannon sen voimaan, myönnän hyvin avoimesti, että olen ollut väärässä ja pahoittelen kaikkea pauhaamista, jonka olen aiheesta tuottanut.

Ravintokeskusteluissa ei pidä olla ahdasnuppinen. Kapea-alaisuus ei vie eteenpäin, se on este uuden oppimiselle. Siksi on varsin hyvä avata vähän omaa ajattelua, ennakkoluuloja ja ottaa putkilasit pois päästä. Elämä kun ei ole niin yksiselitteistä eikä varsinkaan ihmisten yksilölliset toimintamekanismit. Toki ihmisen fysiologia on noin suunnilleen aika yhteneväinen, mutta sitten tullaankin siihen, että ne pienet hienosäädölliset asiat vaikuttavat kokonaisuuteen niin isolla kouralla, että uskon vahvasti yksilöllisyyteen.

Edellisen kerran kun innostuin iloitsemaan hiilihydraateista ja niiden tarpeellisuudesta, sain vihapostia ja kiukkuisia kannanottoja. Olen väärämielinen, niin tyhmä ja aivan p*ska muutoinkin. Okei. Ei siinä mitään 😀

Itsensä sulkeminen makrovankilaan on pahinta subjektiivista terveysterrorismia. Jos asiat eivät toimi, terveys ontuu ja hyvinvoinnin sijaan lapasessa on vain ongelmia ongelmien perään, saattaa olla tarkoituksenmukaista tutkia ravinnonsaantia ja  makrosuhteita. En väitä, että totuus löytyisi välttämättä kaurapuurosta ( G ), mutta hiilihydraateille voisi silti antaa mahdollisuuden.

Hiilihydraattien nauttiminen ei tarkoita sitä, että sulloisi sokeria aamusta iltaan suuhunsa. Se ei ole ”pupeltamista” eikä mikään ”riippuvuus”, mikäli osaa ja ymmärtää katsoa omaa ravitsemusta terveyslähtöisesti. Jotenkin ihmisillä on jokin omituinen halveksiva ote hiilihydraatteihin ja niiden syöminen on suoraan verrannollinen heikkoon luonteeseen ja veteläperäisyyteen.

Oikeasti! Kyse on jumalauta syömisestä ja siitä, miten siitä voi tehdä joko hullun vaikeaa tai sitten sellaista, ettei se kuormita eikä vie energiaa muilta mielenkiintoisemmilta asioilta. Kaurapuurosta ei tarvitse tehdä persoonallisuustestiä eikä perunasta ihmisyysindeksiä.

Hyvin yksinkertaista on kokeilla ja testata, mikä toimii itsellä. Välittämättä siitä, mitä nurkan takana sanotaan. Ihan reilusti vain testaamaan ja jos terveys ei kohene, niin aina voi palata entiseen. Jos taas energia lisääntyy, omituiset nuhjutunteet katoavat ja jalka nousee mukavasti, niin silloinhan kannattaa jatkaa. Simple?

Naisilla tuntuu olevan hirveän tärkeää se, ettei paino nouse ja hiilihydraateista on tullut läskisymboli. Syöt banaanin -> olet läski. Noin. Miten noin omasta mielestä tuo menee? Onko se ihan noin suoraviivaista? Tuskin.

Itsensä rutistelun sijaan voisi vaikkapa kysyä ravintokikkailujen keskellä, että onkos kaikki nyt hyvin. Onko vointi sellainen, että jaksaa arjessa, on intoa ja innostusta ja syöminen on helppoa. Onko sellainen olo, että ravintoasiat eivät pörrää ortorektisessa ympyrässä ja kykeneekö tekemään joskus rentoja valintoja ilman ahdistusta ja tärinää. Onko elämän jollain muulla osa-alueella ontumista, joka heijastuu siinä, että yhdestä ravintoaineesta tehdään valtavan suuri asia. Onko?

Hyvä ihminen. Älä mene lähtöruudun kautta makrovankilaan!

 

Kärsimyksen kautta

Suomessa elää hyvin vahvana rankaisuperiaate. Tekemällä jotenkin tyhmästi, oikeasti tai kuvitellusti, siitä tulee asettaa rangaistus ja kärsimyksen kautta on ihmisen saatava tuntea, miltä se mokailu tuntuu. Mielellään tietysti vielä niin, että se lanaaminen on pitkäkestoista ja muuttuu krooniseksi. Sehän on niin suomalaista. Olla ahdistunut ja syyllisyydessä ❤

Tämä sama tunnetaakka kantautuu myös niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin syömiseen. Vuosikymmenet on annettu raipalla pyrstölle, jos on tehnyt vääriä valintoja. Joulun jälkeen täytyy ehdottomasti osallistua kaikkien liikuntakeskusten piparijumppiin, koska se on niin väärin ottaa torttua. On aivan hullun syntistä karkeloida kerran vuodessa kerrossuklaan kanssa ja tietenkin tästä pahuudesta tulee ensin toitottaa koko syksy ennakoiden ja heti joulun jälkeen aloittaa paasaaminen, miten monta tuntia pitää hyppiä kyykyssä, että ne Pandan räplätyt rasiat sulavat pois.

Niin. Onko tämä toiminut koskaan? Enpä usko.

Syyllistämällä ja syyllistymällä kun ei oikein pääse eteenpäin. Se on vain joku epämääräinen kehä, joka johtaa siihen, että samaa kaavaa toistetaan vuodesta toiseen yhtä onnettomana. Yksikään ei opi. Yksikään ei muuta toimintatapoja. Oikeastaan syyllisyys on vähän sellainen asia, että se provosoi.

Ei tästä mitään tule, syön kaiken ja olen onneton. Kun nyt otin yhden siivun Oltermannia, niin samalla syyllisyystaakalla ja huonommuuden tunteella otan yhdeksän. Kaikki on pilalla, antaa olla. Right?

Kieroon kasvanutta ajattelua ja toimintamallia on tietysti hankala lähteä muuttamaan hetkessä. Se vaatii opettelua. Se vaatii sen, että toistojen kautta ehdollistaa itsensä pois siitä haitallisesta toiminnasta. Se ei ole mahdotonta. Jokainen oppii arvostamaan ja kunnioittamaan itseään. Aivan varmasti.

En väitä, että pitäisi heittäytyä välinpitämättömäksi oman lautasmallin- tai pyramidin kanssa. Se, ettei suostu syyllistymään, ei tarkoita automaattisesti sitä, että asettuisi keksipakettien kanssa ”arvostamaan itseään” peiton alle. Kaiken voi tehdä myös niin, että omilla toimilla ja valinnoilla on terveyttä tukeva eikä heikentävä vaikutus.

Kukaan ei halua olla onneton ja laskea jokaisen ruoka-annoksen kaloreita ja kärsimysindeksiä. Eihän se ole laadukasta elämää, jos jokainen suupala täytyy ansaita tai jokaisesta ohimarssista seuraa viikon paasto.

Ruokaniuhottamisen sijaan jokainen voisi joskus rehellisesti miettiä, että onko oma ruokavalio sellainen, että se sisältää emotionaalisen vapauden ja syöminen on leppoisaa. Sellaista, ettei siitä tule huonoja oloa, tunnelmia ja päänsärkyä.

Kärsimyksen kautta vai niin, ettei ahdista ja ketuta etu- ja jälkikäteen? Sinä päätät.

anxiety-2

Maidon välimaastossa

No en tiedä. Sitä nimittäin, onko mitään järkeä edes yrittää ottaa kantaa asioihin, jotka eivät tavallaan vaikuta omiin toimiin eikä sitä kautta myöskään muihin ihmisiin. Sen verran täytyy kuitenkin avata ajatuksia, että edes yhden ihmisen saattaisin säästää tarpeettomalta kohkaamiselta 😀

Tapaus maito. Ei tästä ole kuin tovi, kun gluteenin kanssa peuhattiin samalla volyymilla. Tällä kertaa hämmennystä aiheuttaa maitotuotteet ja niiden tarpeellisuus tai tarpeettomuus. Personal Trainer Tomi Kokko on antanut maitovastaisuudelle ihmisen olomuodon. Tähän on tietenkin tartuttu niin akateemisissa ympyröissä kuin mediassakin. Tiede vastaan käyttökokemus on aina haasteellinen asetelma.

Ravinto herättää tunteita. Jopa vihamielisyyteen asti. Etenkin siinä vaiheessa, kun vastakkainasettelu on voimakasta. Siinä taistelevat ne uskomukset ja suositukset, joita suomalaisiin on työnnetty vuosia. Toisella puolella esiintyy käyttökokemukset, joita on satoja ja taas satoja. Tiede versus naapurin tuntemukset. What?

Mistä voi ihminen tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Suomalaiset ovat aina olleet ”oikein tekevää kansaa” ja rehellisyyskin on ollut vielä ainakin 80-luvun alussa jollain tavalla toimintaa ohjaavaa. On haluttu uskoa siihen, mitä meille sanotaan. Terveydenhoitajat ovat olleet luterilaisesta uskosta seuraavia, varsinaisia pelon aiheuttajia. Internetin avautumisen myötä epäluulo on herännyt myös Suomessa ja ruisleivän terveellisyydestä ei enää ollakaan niin yksimielisiä.

Maailma muuttuu. Maito muuttuu. Muuttuvatko ihmiset? Tuskin. Aina pitää olla joku ravintoteema, josta taistella ja vääntää. Joku haluaa aina olla oikeassa. Joku huutaa pitkän aikavälin tutkimustuloksia, meta-analyysejä uskon vahvistamiseksi. Toinen julistaa käyttökokemuksien puolesta ja sen kokemusperäisen tiedon voimaa halutaan jakaa eteenpäin. Kolmas kirkuu muuten vaan ja kas kummaa, taas on internetpommi sormilla.

Tärkeintä tuntuu olevan se, että puhutaan. Jeesustellaan ja kohistaan. Möykätään, solvataan, yritetään olla oikeassa. Halutaan olla oikeassa, jotta voidaan osoittaa vastapuolen tietämättömyys. Professorit puhisevat, etteivät kouluttamattomat ihmiset voi puhua ravintosuosituksista. Ne kouluttamattomat vetoavat perussuomalaiseen tyyliin kansan syviin tahtotiloihin ja tuntemuksiin.

Ympyrä pyörii. Sivustaseuraaja, tavallinen suomalainen menee mutkalle. Mitä tehdä, mihin uskoa, mitä syödä, ahdistus, en tiedä, en uskalla, voi elukka! Tämäkö on sen ”avoimen” ravintokeskustelun tarkoitus? Saattaa ihminen siihen tilaan, että kauppareissut muuttuvat psykoositapahtumiksi ja koko elämänlaatu laskee?

Piip, pilli esiin ja peli poikki! Aikalisä ennen sairaalareissua. Hyvät ihmiset. Ollaan rauhallisia. Ei kiihdytä eikä lähdetä mukaan mihinkään ravitsemuskekkulointiin. Pahin asia on hypätä demonisoinnin kelkkaan ja muodostaa täten itselleen ja lähiomaisille syyllisyyden kehän, josta irtaantuminen tulee olemaan haasteellinen prosessi. Paljon helpommalla pääsee, kun ei lähde kieltämään tai sallimaan ihan vain sen vuoksi, että internetissä niin sanottiin yhtenä iltana. Ihmisen nuppi kun on niin erikoinen, että se lähtee väistämättä etsimään vahvistusta epäluuloille ja niitä löydettyään ollaan juuri siellä kapea-alaisessa ajatusputkessa, joka on vain ja ainoastaan uhka. Ei mahdollisuus.

Maito. No, se maito. Ei siitä kannata pillastua. Miljoonat ihmiset pärjäävät ilman, yhtä monet eivät näytä pärjäävän ilman, joten välimaastoon mahtuu vallan hyvin. Ihan yksinkertaisesti kokeilemalla, voi selvittää paljon soveltuvuutta ja sitä, miltä se elämä tuntuu ilman tai kanssa. Rationaalisesti ajateltuna on hyvin helppoa vältellä sellaisia ruoka-aineita, jotka aiheuttavat pärinää poskiin ja mulinaa mahaan. Jos taas olo on vallan mainio eikä voinnissa tapahdu muutoksia, niin kukaan ihminen maailmassa ei estä käymistä maitokaapilla.

Rauhaa ja rentoutta. Kokeilemalla tietää, ihan ilman suosituksia ja syyllisyyksiä. Olemalla aistit auki, saattaa löytää sen oman ja hyvin henkilökohtaisen ruokavalion, joka tukee omaa terveyttä. Mennään pois internetistä ja kiihdytään mieluummin vaikka kevätilman ihanuudesta kuin ravitsemuskeskusteluista 🙂

Kuva Googlesta.

Kuva Googlesta.

Habitusarvio

Ulkonäkö ja terveystoimijuus ovat olleet aina kiihkeitä puheenaiheita. Tavallaan on väärin olla kiinnostunut terveysteemasta ja sen ilmiöistä, kun itse on obeesi ja muutoinkin hyödytön. Siltikin jaksan jankuttaa hyvinvoinnista ja mielenterveydestä, vaikka yleisen periaatteen mukaisesti pitäisi olla vaiti 😀

Ihminen arvioi tarinaa tuottavaa henkilöä myös habituksen perusteella. Se on ihan primitiivinen asia, joka perustuu todennäköisesti evoluutioon siinä mielessä, että joskus on jouduttu arvioimaan kohtaaminen vaaraperiaatteella. Tämä jäänne on sitten jäänyt elämään ja on aikojen saatossa jalostunut niin, että hyvinvointia myyvien ihmisten tulisi olla myös itse elinvoimaisia, jotta viesti olisi uskottava ja myynti noususuuntainen.

Tietenkään habitus ei kerro ihmisen pätevyydestä kuin sen, että jotain on mahdollisesti tehty oikein. Se ei kerro sitä, onko ihminen kouluttautunut, onko sillä sosiaalisia taitoja, vuorovaikutusosaamista, kykyä kuunnella ja olla läsnä. Se ei kerro sitä, kuinka monta tuhatta tuntia on käytetty uuden tiedon oppimiseen ja vanhan jalostamiseen. Se ei kerro ammattitaidosta kuin kenties sen, että kohdehenkilö on itse muokannut itsestään myyntituotteen.

Markkinoilla on tällä hetkellä noin biljoona hyvinvointiyrittäjää. Jokainen haluaa olla THE valmentaja. Sellainen, joka taikoo kaikista miinusmerkkisiä rasvaprosentteja, huikeaa suorituskykyä, lihasta, voimaa, ketteryyttä, rahaa, valtaa, menestystä ja mitä vielä. Siinä markkinoinnin melskeellä on tietenkin myyntietu se, jos henkilö näyttää ostajan silmään hyvältä. Hyvinvointi, virkeys ja elinvoima myyvät. Apaattisuus, huonovointisuus ja kalpeus eivät myy.

Ihmiset ajattelevat ennen ostopäätöstä hyvin ulkonäkökeskeisesti. Toki se on mukava katsella hyväkuntoista valmentajaa siinä samalla, kun käydään läpi hauiskäännön tekniikkaa. Uskottavuus on tietenkin tärkeää, tuskin kovin moni haluaa maksaa epäluuloista tai epävarmuudesta.

Ymmärrän sen, että markkinoinnissa myydään mielikuvia. Siinä myydään vahvoja tunteita, isoja odotuksia, unelmia, saavutuksia ja jotain sellaista, joka on riittävän kaukaista, mutta silti mahdollisesti lähellä. Unelmoidessa kuitenkin unohtuu se, että haavehörhöilyyn voi sijoittaa miljoonia euroja, mutta siltikään niillä rahoilla ei saa pysyviä muutoksia ilman, että itse ne tekee.

No, jotenkin yritän nyt sössöttää sitä, että on ihan ok arvioida valmentajan markkinoimaa hyvinvointia ennen ostopäätöstä. En tuomitse, eikä kenenkään muunkaan pitäisi. Tärkeintä kaikenlaisissa valmennussuhteissa on kuitenkin se, että syntyy luottamuksellinen, ammattillinen ja vuorovaikutuksellinen suhde. Sen menestyksekkään suhteen syntymiseen ei kuitenkaan vaikuta valmentajan oma habitus, vaan se, miten tiedot ja taidot tuodaan asiakkaan käytettäväksi ja miten se suhde muodustuu niin tiiviiksi, että se tukee muutosprosessia.

Vuorovaikutuksen ja mielenterveyden ammattilaisena kiinnitän ensimmäisenä huomion ihmisen habitukseen. En arvioi pjärseenleveyttä tai olkapäiden muotoa, vaan sitä, miten ihminen on siinä kontaktissa. Seisoo, istuu, kävelee. Onko ryhtiä, pyytääkö olemus anteeksi, onko se mahdollisesti hyökkäävä, epävarma, missä menee reviiri, tuleeko henkilö lähelle, miten säätelee distanssia jne. Tavallaan siis olen habituskeskeinen sen hetken, jonka aikana arvioidaan tilanne ja määritellään myös oma käytös. Kiinnitän myös huomion siihen, miten henkilö elehtii, minkälaisia maneereja kantaa mukanaan. Huomioin hygienian, tuoksumaailman, ihon värin ja kunnon ( en etnistä alkuperää, vaan sen, mitä se iho kertoo terveydestä tai sairaudesta ja elintavoista ), katson ihmistä kokonaisuudessa. Sen jälkeen alkaa muu arvionti.
Jokainen tekee väistämättä arviointeja habitusperiaatteella. Merkittävää on kuitenkin se, jääkö tähän ulkonäköön jumiin vai kykeneekö ensivaikutelman jälkeen olemaan avoin ja ottamaan vastaan sen tarinan, jota tuotetaan. Tuijottamalla lihasmassan määrää tai rasvaprosenttia, saattaa jäädä paitsi siitä kaikesta informaatiosta, jota ihminen kantaa sisällään.

Olemalla avoin ja ennakkoluuloton, saattaa elämässä oppia joka päivä jotain. Tänäänkin 🙂