Syöminen

Enemmän ja vähemmän

Dieetti etenee. Vähän ontuen, mutta etenee kuitenkin. Ongelmahan ei ole se, että täytyisi rajoittaa syömisiä tai kantaisi mukanaan omituisia ruokahimoja. Sellaisia vaikeuksia ei ole ollut enää vuosikausiin. Haasteet ovat siinä, että ruokaa tulee ja menee riittävästi.

Ruoka ei ole ollut sen jälkeen enää ongelma, kun aikoinaan tein elämänmuutoksen. Kaikenlaiset pullafantasiat ja syömishaaveet jäivät ja tilalle tuli neutraali suhde syömiseen. Jopa niinkin neutraali, ettei se kiinnosta yhtään. Olen maailmanmestari skippaamaan aterioita kaikenlaisilla verukkeilla ja oheistoimilla. Eilen esimerkiksi söin tuhdin aamupalan sovitusti ja puuhailin kaikenlaisia pikkutoimia kotona. Maha määkäisi kerran 11 aikaan ja ajattelin, että ihan kohta teen lounaan. No se ihan kohta tuli sitten klo 19 illalla. Jännästi ”unohdin” syömisen, kun yhtäkkiä olikin tärkeämpää siivota koko koti viimeisen päälle ja kun en enää muuta keksinyt, niin sitten vielä auton puunaus kaupan päälle.

En skippaa aterioita siksi, että haluaisin tai tuntisin jotain mielihyvää siitä, etten syö. Se kun ei vain kiinnosta. Sitä kiinnostusta tässä nyt herätellään ja tavoitteet ovat edelleen säännöllisyydessä ja riittävässä energiansaannissa.

Jossain aivokurkiaisen tuolla puolen elää edelleen vahvana se muistikuva, jolloin painonpudotuksen tärkein asia oli syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Olen havahtunut ensimmäisen kerran laihduttamiseen vuonna 1989. Koko 90-luku meni laihduttaessa. Kaikenlaisten kikkailukuurien ja idioottien sekoilujen kanssa. Painonvartijoiden 1200 kalorin aspartaamidieetti oli ehkä tyhmintä ikinä. Tietenkin sillä laihtui aluksi reilusti, mutta aina kuudennen viikon jälkeen iski aivan tolkuton syöminen ja selvähän se on, että kuuden viikon raju kalorirajoitus kostautuu ylensyöntinä. Melkoista sahaamista.

Onneksi tänä päivänä ollaan järkevämpiä. Niin me tavikset kuin asiantuntijatkin. Syömisestä on toki tullut entistä vaikeampaa ohikulkevien dieettien ja hapatuksien vuoksi, mutta ydin tuntuu nyt olevan se, että täytyy syödä kunnolla. Ei enää rääpäledieettaamista eikä tolkutonta liikuntaa.

Se on hyvä se.

Kohtuullisuus on kaunis asia. Sen saavuttamiseksi tosin tarvitaan epäonnistumisia ja oivalluksia, jotta oman kehon tarpeet ja toiveet tulevat huomioiduiksi. Sen tiedän ihan tällä kokemuksella ja koulutuksella, että ilman ruokaa keho ei toimi eikä sitä voi moittia siitä, että se on ontuu, jos omat toimet eivät tue hyvinvointia. Muutoksia ei tapahdu, jos niitä ei tee.

Enemmän energiaa, vähemmän liikettä ❤

Kuvassa esiintyy yksi tämän hetken lemppariaamiainen. Sitäkään kun ei skipata, niin syödään sitten kunnolla 😀 Proteiinit imaistaan pussista, lautaselle gluteenitonta ( tärkeä tieto 😀 ) kaurapuuroa, mustikoita ja turkkilaista jogurttia. Ai että. Niin rumaa ❤17554497_1384428741595204_5378094586329471034_n

Diabetespäivä

Diabetes on sellainen riippakivi, jonka kanssa eläminen on yhtä helvettiä. Se mikä toimii tänään, ei enää huomenna olekaan pysyvää. Vaihtelevuus on toki virkistävää, mutta mieluummin sitä valitsisi stabiilin elämän kuin tolkuttoman epävarmuuden. Pitkään kun on sairastanut, niin on tietenkin oppinut itsestään ja kehon toiminnoista valtavasti ja jollain tavalla pärjää päivästä toiseen.

Tautia ei voi unohtaa. Sitä ei voi sivuuttaa edes sekunniksi ja kaikki muut toiminnot määräytyvät sen ehdoilla. Verensokeri sanelee päiväjärjestyksen eikä siinä ole muilla mitään sanottavaa mihinkään. Turha yrittää piipittää ja mutkutella, diabeteksella on aina ylivoima ja määräysvalta.

Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään. On ollut pakko hyväksyä omat rajoitteet ja opetella elämään niiden kanssa. Helppoa ei ole ollut, mutta helpompaa se on olla nöyrän tottelevainen kuin kiekua toistuvasti vastaan. Olen oppinut kompurointien kautta ne parhaiten toimivat tavat itselle. Jollekin muulle toimii toisenlaiset menetelmät, minä noudatan niitä, jotka toimivat. Huolimatta siitä, mitä ulkopuolisilla on sanottavaa 😀

Olen jollain tavalla aika ehdoton taudin hoitamisessa. Suurin pelko on liitännäissairaudet ja komplikaatiot, joita välttelen niin pitkälle kuin mahdollista. Pysyviä vaurioita on silti jo syntynyt, mutta edelleenkin tärkein tehtäväni on huolehtia itsestä ja taudista niin, että pystyn elämään silti jollain tavalla laadukasta elämää.

Sairaus on vaatinut uhrauksia. On paljon asioita, joita en voi tehdä ja vastaavasti taas miljoonia asioita, joita voin tehdä. Asenne on se, millä tätä riippakiveä vedetään perässä. Tokihan sitä voisi ulista niiden asioiden perään, joita ei voi tehdä, mutta koen velvollisuudeksi fokusoitua hyviin ja terveyshenkisiin teemoihin.

Tänä päivänä diabeetikon lääkehoito mahdollistaa kaikenlaisen ruokarallattelun ja jopa tolkuttoman herkkukäyttäytymisen. Jollain tavalla ymmärrän, että ihmiset haluavat elää rajoittamatonta elämää, mutta en kyllä tavoita sitä ajatusta, että kaikkea pitäisi lapata lautaselle huolettomasti ja huolimattomasti. Itse näen sairauden niin, että keho ei siedä tolkutonta sokerikuormaa ja siihen on vain pitänyt totutella, että kaikkea ei voi eikä pidä saada. Arvostan kehoani niin paljon, ettei se ansaitse mielitekomättämistä ja hervotonta insuliinilastia. Olen mieluummin ilman kuin hakkaan rystyset verillä insuliinia ja kärsin kiitokseksi rytmihäiriöistä ja pahoinvoinnista. Eihän siinä ole mitään järkeä. Keho kun ei ota vastaan sitä sokeria, niin enhän minä sitä sille tyrkytä.

Tietenkin elämään kuuluu juhlahetkiä, jolloin voi tempaista kakkusiivun tai mahdollisesti muutaman irtokarkin. Pari riviä suklaatakin kuuluu elämään, mutta ei jokapäiväisesti eikä edes joka kuukausi. Ihan vain siksi, ettei niitä tarvita. Lisäksi täytän vatsani mieluummin laadukkaammilla aterioilla kuin viinereillä ja ranskanperunoilla. Ja taas siksi, ettei oma ruho siedä heikkolaatuista materiaalia enkä täten sitä edes halua sille tarjoilla.

Välihuomautuksena se, että jokainen kantaa ihan itse vastuun omasta itsestään ja jos minä en syö päiväkahvin kanssa pullaa, niin se ei tarkoita, etteikö joku voisi ihan kaikessa rauhassa tehdä niin. En ole sellaisessa asemassa, että voisin jeesustella muiden valintoja, se riittää, että tiedän itse omat toimeni 🙂

Ruokapäiväkirjan pitäminen on hyvä keino tarkastella syömisiä ja makroravinnejakaumaa suhteessa verensokeriin. Oma monisairas keho vaatii erityishuomiota- ja toimia, joten missään mielessä tämä päivä ei ole mikään esimerkkipäivä kenellekään. Tämä on vain ja ainoastaan itselle sopiva päivä ja vieläpä melko poikkeuksellinen tavanomaiseen arkeen verrattuna.

  • Liikunta täysin nollassa pakkolevon vuoksi. Ei edes hyötyliikuntaa koko päivänä.
  • Normaalisti ja etenkin treenipäivinä käytän enemmän hiilihydraatteja. Myös kokonaisenergiansaanti on suurempi. Makroja vaihtelen aktiivisuuden mukaan.
  • Aineenvaihduntani on äärimmäisen hidas. Lisäksi tällä hetkellä ollaan poissulkemassa erästä somaattista sairautta, jonka oireisiin kuuluu se, että vatsa ei tyhjene ja edellinen ateria velloo turhan pitkään paikallaan. Se taas hankaloittaa annoskokojen määrittelyä ja ruokailuvälejä.
  • Pitkät paastoajat nostavat verensokeria hallitsemattomasti, joten mieluummin aterioita useammin kuin harvemmin.
  • Maitotuotteista käytän vain heraa ja satunnaisesti voita. Tähän päivään tuli nyt sitten sekä voita että maitotuotteita 😀
  • En laskenut kasviksia kokonaisenergiaan enkä myöskään hiilarimääriin.
  • Laskurina toimi Sulamo.
  • Kuvat otettu iPhonella, laatu kyseenalainen 😀

13174033_1095591857145562_4101444325139405057_nAteria 1. Kolme valkuaista, yksi keltuainen, luomuomppua ja rehuja.

P 15 g, H 13 g, R 6 g, kcal 165

13178804_1095843970453684_8956005394471278307_nAteria 2. Yksi luomuviili, mustikoita, cashewpähkinöitä.

P 13 g, H 27 g, R 20, kcal 360

13166095_1095843957120352_5412676056750797577_nAteria 3. Mustaa kahvia kuvan ulkopuolelta ja ”jäätelönä” banaania, maustamatonta heraa ja maapähkinävoita.

P 19 g, H 19 g, R 5 g, kcal 206

13103533_1095843937120354_3338939942063908684_nAteria 4. Keitettyä perunaa, highlanderin luomulihasta tehtyjä lihapullia tomaattikastikkeessa ja rehuja. Kastikkeessa paseerattua tomaattia, kevätsipulia, mustapippuria, suolaa, jauhettua korianteria sekä tuoretta basilikaa. Hullun hyvää soosia ❤

P 22 g, H 20 g, R 14 g kcal 305

13103556_1095875583783856_1940104599867514797_nAteria 5. Varhaiskaalia, kevätsipulia, suolakurkkua, peruskurkkua, broilerin rintaleikettä, tuoretta korianteria ja bonuksena majoneesia. 

P 18 g, H 2 g, R 32 g, kcal 424

Päivän proteiinit 87 g, hiilihydraatit 75 g, rasvat 77 g ja kokonaissaldo 1460 kcal. Lisänä päivän aikana mustaa kahvia kahdesti, 2 litraa vettä ja lisäravinteina magnesium, kalaöljy, D-vitamiini, B-Complex ja boulardii.

Verensokeri pysyi ojennuksessa koko päivän, aterian jälkeiset arvot olivat 6-8 välillä ja se on oikein hyvä alue. Mikäli olisin ollut jalkeilla, niin energiaa olisi sekä kulunut että tarvittu enemmän. Tämä riitti nyt tälle päivälle 🙂

EDIT 07.05.2016

Korvanappiini tuli tietoa, että tämän postauksen saattelemana on syntynyt virheellinen käsitys siitä, että ykköstyypin diabeetikko parantuisi vähähiilihydraattisella ruokavaliolla eikä tarvitsisi insuliinia enää lainkaan. Tämähän on siis virheellinen käsitys.

Jätin insuliiniannoksen kertomatta tietoisesti, koska arvelin, ettei niillä yksiköillä olisi minkäänlaista arvoa. Virhearvio siis 😀 Edelleenkin käytän insuliinia, vaikka vuodelepopäivä olikin vähähiilihydraattinen. Mainitsin tuolla jo aikaisemmin, että normaalina päivänä ja etenkin treenipäivänä hiilaria tosiaan menee rutkasti enemmän. Näin vuodepotilaana se ei ole niin tarkoituksenmukaista.

Käytössäni on ollut vuosia insuliinipumppu. Perusannos ( basaali ) menee säännöllisesti pumpun kautta ja tarvittaessa korjaan sokeriarvoja boluksilla eli erikseen määritellyillä annoksilla. Lisäksi tietenkin aterioiden yhteydessä arvioin lisäinsuliinin tarpeen aktiviteetin, aterian makrojakauman ja seuraavien tuntien toiminnan perusteella.

 

 

Syömisen sietämätön keveys

En tiedä, voiko elämässä olla mitään sen hienompaa kuin ruokavapaus. Sitä kun on kuitenkin esiteini-iästä asti kikkaillut syömisien kanssa aina paastoista pussikeittoihin ja pölydieetistä raakaravinnon kautta hiilarittomaan ja sieltä pois. Koko aikuisiän olen ollut aina dieetillä. Joka saatanan maanantai on aloitettu laihduttaminen, joka aterialla tunnettu syyllisyyttä ja yritetty polttaa salaattilehtien energiamäärää tolkuttomalla jumppapumppaamisella. Syyllisyys on kulkenut mukana siitä asti, kun pentuna oivalsin sen, että syömisen voi tehdä mahdottoman vaikeaksi.

Syyllisyys. Siitä on ihminen tehty. Kaikesta on pitänyt tehdä syntiä, jotta se menisi jotenkin jakeluun. Ruoan kanssa pitää leikkiä, sen täytyy olla vaikeaa ja jollain tavalla paheellista. Ruoka ei saa maistua hyvälle, siitä ei saa tulla hyvä olo. Sen täytyy olla ikävää, kurjaa ja spartalaista.

Ihminen itse tekee asioista vaikeita. Yksikään vauva ei ajattele tissimaidon makrojakaumaa eikä rasvahappokoostumusta. Yksikään taapero ei mieti, että jääköhän kesän ensimmäinen jäätelöpallo reisille. Siihen kieroutuneisuuteen kasvetaan, se opitaan ja omaksutaan.

Jostain se ruokarallattelu tulee. Surullista on se, että se ei ole ohimenevää, vaan se jää elämään. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys vie mukanaan eikä siitä ruokaympyrästä pääse eroon. Kaikki ateriat sisältävän jonkun syyllisyyskomponentin eikä lihapulla ole vain lihapulla enää. Se on jotain sellaista, josta ei saa nauttia ja sen jälkeen pitää asettaa itselle rangaistus, koska ihminen ei koe ansaitsevansa hyvää. Ei saa olla tyyyväinen siihen oloon, että kupu on täynnä ja kehossa energiaa. Se ei saa riittää.

Joka päivä ollaan tyytymättömiä omaan kehoon, omaan riittävyyteen. Arvotetaan itseä sen mukaan, miten tiukasti noudatetaan ankaraa dieettiä ja mitä ankeammin syödään, sen parempia ihmisiä ollaan. Niin kenelle? Ei itselle ainakaan. Kenelle sitä kuria ja tahtoa halutaan osoittaa? Kenelle pitää todistaa, että on ottanut ruoasta ja syömishäiriöstä yliotteen?

Häiriintynyttähän se on, jos joka viikko täytyy aloittaa laihduttaminen ja aina olla jollakin supsutteludieetillä. Se on kipeää. Sekin on, jos syömisestä muodostuu liian vaikeaa ja terveyden saavuttamisen sijaan kapeutuu ja ajatuu häiriöimuun.

Tiedättekö, että siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi kaikki taistelut ja saavuttanut vihdoin sen tilan, jossa syöminen ei hallitse eikä se ole vaikeaa, alkaa elämä. Se tunne, kun voi joka aamu olla lempeä jättiläinen itselleen ja tehdä asioita rennolla ranteella, on jotain niin merkityksellistä, että jokaisen pitäisi asettaa se ensisijaiseksi tavoitteeksi hyvinvoinnin metsästysmailla.

Syömisen kuuluu olla helppoa. Sen kuuluu olla lempeää, rentoa ja raikasta. Sen kuuluu olla sellaista, että hyvät valinnat tulevat automaattisesti, ilman ähinöitä ja puhinoita. Se on letkeää, se on kepeää. Se kestää hulluttelut, se kestää satunnaiset pitkittyneet ateriavälit ja suklaakarkelot. Se kestää elämän ❤

11225082_980878425283573_7161128734369871257_n

Tämän aamun ateria. Treenin jälkeen keho kiljui ruokaa ja sitä sille annettiin. Kun on elänyt ne ajat, jolloin ketsuppi oli elämää suurempi synti, on aivan fantastisen hienoa ruikata ruokaan tuota punaista herkkua ilman, että se johtaa muuhun kuin hyväntahtoiseen hekotteluun ja siihen riemuun, että on oppinut ja mennyt elämässä eteenpäin 🙂

Tiukat nyörit

Kyllähän se aika kipakalta tuntuu, kun saa Kelasta sairauspäivärahapäätöksen. Toki täytyy olla kiitollinen, että tämmöinen järjestelmä on olemassa, koska muutoin olisi nollilla. Hetkeksi meni tänään patukat uusiksi, kun tuli pienimuotoinen ahdistus. Siitä selvittiin ja jo entuudestaan tiukkoja nyörejä kiristettiin niin, että melkein toivon koko syyskyyn olevan jo ohi 😀

Eilen oli munarallipäivä. Tarkoittaen sitä, että hankin luomumunat suoraan tilalta. Hintaa tälle 30 kappaleen kennolle tulee 9€ ja se on loistomunista kohtuullinen hinta. Tämä kuukausi mennään näillä kennoilla ja lokakuusta ei onneksi tarvitse vielä murehtia.

Tuoretta ja maukasta tavaraa.

Tuoretta ja maukasta tavaraa.

Ennen mulkeroisten noutoa piipahdettiin K-Supermarketissa, jossa oli kauheasti hedelmiä eurolla. Eksoottisia viikunoita, perinteisiä banaaneja, appelsiineja ja kaikkea. Iloisin asia oli avokadopussi, joka maksoi myös euron. Iso kassillinen hedelmiä lähti mukaan. Tietenkään niitä ei vedellä kaikkia kerralla, vaan raakoja yksilöitä valitsemalla käyttöaika pitenee huimasti. Vanhat banaanit silppusin pakkaseen odottamaan kermaisia smoothiesekoituksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mukelot tykkäävät riisipuurosta ja hyvänä äitinä sitä tietenkin tarjoilen satunnaisesti. Edullista luomumaitoa löytyi Lidlistä, purkki irtosi 1.19€ hintaan. Maitoa meillä ei käytetä juurikaan, mutta riisipuuro on ehdottomasti keitettävä lapsille maitoon ja kaurapuurokin maistuu joskus erilaiselta, kun sen keittää veden sijaan maitoon. Ihan kaikkea ei tarvitse ankeuttaa, vaikka pihinä yrittääkin elää. Lapset ansaitsevat luksusta arkeen ja reipasta ravintoa. Aikuiset pärjäävät vaikka pölyllä, jos on pakko 😀

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niuhottaminen siis jatkuu entistä isomalla kouralla. Tylsää ja tyhmää tämä ei missään nimessä ole, vaan mielenkiintoinen ja virkistävä haaste. Sehän tästä vielä puuttuisi, jos pitäisi pillittää 30 päivää putkeen. Ehei, elämä ei ole kiinni siitä, voiko ostaa luomupähkinöitä ja erikoiskahvia. Tällä hetkellä tyydytään siihen, että valitaan toiseksi paras vaihtoehto ja jätetään hifistelyt syrjään. Kukaan ei onneksi ole kuolemassa pihikuukauden takia, joten ei hätää. Tukka suorana eteenpäin ja olkoon tämä oivalluksia tuova oppimiskokemus 🙂

 

Epäasiantuntijan lausunto

Edelleenkään en ole asiantuntija. En sitten niin millään muotoa. Sisätautiopin ja endokrinologian perusteet ovat 90-luvulta, silloinkin ne suoritettiin krapulassa ja toinen jalka tanssilattialla. En muista enää edes sydämen sijaintia, saatika sitten tietäisin yhtään mitään mistään hormoniasioista. Itseopiskelua on toki tullut tehtyä ja isoja keskusteluja on käyty ammattilaisten kanssa. Subjektiivisesti tiedän jotain, mutta ei siitä isoa iloa ole muille.

Sen tiedän kuitenkin, että kenenkään ei pidä pelleillä ruokien kanssa. Pelleilyllä tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että keholta nipistetään se energia, joka sille kuuluu. Laihduttamisessa tietenkin on vähennettävä ruokaämpärien määrää, mutta senkin voi tehdä varsin maltillisesti. Ilman sekoiludieettejä.

Meillä naisilla kun on niin omituisia ajatuksia usein. Niin kehonkuvasta kuin siitäkin, että minkälaisella vartalolla olisi onnellinen. Ihan kuin se ympärysmitta muuttaisi maapallon asentoa. Toki se tekee sitä silloin, kun on päättänyt tehdä elämänmuutoksen ja asetella palikat uuteen uskoon. Kepeä olotila yhdessä pysyvän muutoksen kanssa on terveyttä, ja etenkin mielenterveyttä, tukevaa. Se taas ei ole, että kroppaa kidutetaan, se näännytetään ja sitä pahoinpidellään.

Hormonitoiminta on niin monimuotoista ja hyvin kompeleksista. Yksi vaikuttaa toiseen, toinen kolmanteen ja neljäs ei tykkää kenestäkään. Sen paletin kun sotkee liian vähäisellä energialla suhteessa kulutukseen, makrorajoitteilla ja päälle pistetään vielä yleinen ahdistustila, niin sotku on siinä. Sen siivoaminen onkin sitten varsin vaikeaa.

Ihminen tarvitsee ruokaa. Se tarvitsee sitä kunnolla, riittävästi ja mielellään vielä sen verran, että ei pääse paisumaan ihan valtavan suureksi. Laadukasta, ravintorikasta ja perinteistä ruokaa. Sellaista, jota on joskus 1800-luvulla viimeksi ollut. Ruokaa tarvitaan ihan jo sen vuoksi, että peruselintoiminnot pysyvät aktiivisina sekä siksi, että siitä saa energiaa arjen toimiin, suojaravinteita myrskyjä varten ja mitä niitä muita syitä nyt sitten olikaan. Hormonitoiminta vaatii oman osuutensa, muutoin se suuttuu.

Kilpirauhanen, tuo tämän päivän hittijuttu. Se haluaa myös energiaa. Se haluaa proteiinia, hiilihydraattia ja rasvaa. Kaikkea sopivasti. Yhtään muita elimiä väheksymättä, se on prioriteettilistan kärjessä. Lähinnä sen vuoksi, että minimaallisella muodolla se vaikuttaa koko kehon toimintaan niin holistisesti, ettei mitään järkeä.

Energiavaje ja hiilarirajoitus ovat pahoinpitelyä. Itseään pitäisi kunnioittaa sen verran, että lappaisi suuhunsa riittävästi ruokaa. Myös niitä jumalaisen toimeliaita sisäelimiä tulisi arvostaa niin paljon, ettei niille tekisi pahaa. Aivan turha on siinä vaiheessa itkeä, kun pakkaus on possahtanut omien toimien vuoksi ja mikään ei toimi. Ei kroppa, ei psyyke, ei mikään.

Kyse on ennaltaehkäisystä. Nuorempana saa anteeksi enemmän, vanhempana onkin jo vaikeampaa.  Syökää siis tänäänkin kunnolla. Huomenna se voi olla myöhäistä.

Täytekuva internetistä, jossa kaikki ovat. Paitsi minä, kun on nettidieetti menossa :)

Täytekuva internetistä.

Hiilihydraatti on my mind

Tämän takia olen ihan euforisessa tilassa. Koin mielettömän herätyksen aamulla. Perusheräämisen lisäksi luin kirjoituksen suurennuslasilla ja tajusin yhtäkkiä kaiken. Kaikki suuret kysymysmerkit avautuivat ja siinä ne oli pitkin sohvaa levällään. Olin etsinyt vastauksia terveysongelmiin mitä erinäisimmistä tekijöistä ja jossain vaiheessa olin vakuuttunut, että kuolen tähän oireiluun lähipäivinä. Toki niin saattaa käydä, mutta ongelma ei ole ollutkaan mikään lääketieteellinen mysteeri tai harvinainen höpö-löpö-jutska-tsydeemi-sairaus. Ongelma oli siinä, että olin ollut pölvästi.

Tässä kohtaa tarkoitan urpoudella omaa kapeutunutta ajattelua ja lähes häiriintynyttä suhdetta makroravinteisiin. Olin ajatunut sellaiseen putkeen, jota halveksin. Puikkonäkö kun ei sovi kenellekään. Ei edes hiilaritietoisille. Olin joko tietoisesti tai tiedostamatta sivuuttanut hiilihydraattien funktion. Olihan niitä vinkkejä tullut jo matkan varrella ja jollain tasolla olin ymmärtänyt sen, että mitkään minihiilarit eivät sovi. Ihan vain sen vuoksi, että verensokeri villiintyy, vointi huononee ja aineenvaihdunta loppuu täysin. Nämäkään vinkit eivät tosin vielä vieneet viestiä ihan perille asti.

Jossain vaiheessa syöminen ei ollutkaan enää syömistä. Se oli mikroja ja makroja. Sitä, tätä ja tuota. Vaikka kuvittelin olevani tietoisen syömisen asiantuntija, olinkin niin väärässä kuin ihminen voi vain olla. Syöminen olikin oikeasti suorittamista, suoritetta ja toimenpidettä. Se ei ollut kehon ravitsemista, hyvinvointia eikä hyväksi tekevää. Se ei ollut osa elämää, vaan irralinen tapahtuma. Edelleenkään en koe, että syömisen pitäisi olla elämän tärkein asia, mutta ei sen myöskään tarvitse olla erillinen osa-alue. Elämään kun nyt jostain syystä sattuu kuulumaan myös ravitsemus.

Tämän suhteen miettiminen on johtanut siihen, että ymmärrän ajautuneeni väärälle polulle. Ratkaisu kehon kiukutteluun ei löydy laboratoriosta eikä uudesta diagnoosista. Se ei löydy autoimmuuniruokavaliosta eikä se löydy lisäravinteista. Se löytyy ihan siitä perusaterioinnista ja hiilihydraateista. Tässä vaiheessa kuulen, miten Lontoo vaipuu polvilleen. Hiilihydraattia? WTF? 😀

Kilpirauhanen on niin hieno elin, että siitä on syytä pitää hyvä huoli. Mikään sen hallinoima hormoni ei toimi, jos komentokeskus kikkailee. Hormonit eivät toimi, jos niiden toimintaa sotketaan toistuvasti. Pikkupaastoilla, ketogeenisillä, muuten vain paastoilla, sillä, tällä ja tuolla. Tietenkin se suuttuu. Ihan samalla lailla se suuttui silloin jokunen vuosi sitten, kun treenasin itseni vuodepotilaaksi. Toipuminen lähti käyntiin vasta sitten, kun opettelin syömään. Niin myös tällä kertaa. Tälläkin kerralla syödään hiilihydraatteja ja pyydetään vielä kerran keholta anteeksi.

Tiedän, tunnen ja olen tietoinen, että ongelma ei ole suolistossa eikä yliherkkyyksissä. Ei manteleissa eikä banaanissa. Ei ja ei. Minä olen ongelma ja minä olen ratkaisu. Ihan vain niin vaatimattomasti 🙂 Se on hauska asia, että ihmismieli lähtee etsimään hätätilanteessa ratkaisuja jostain ulkopuolisesta tekijästä. Tokihan se vastaus on joskus kiinni jossain yksittäisessä asiassa. Tässä tapauksessa ratkaisu on kuitenkin niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin säännöllisyydessä, riittävässä hiilarimäärässä ja vähästressisyydessä.

Tämä päivä on opettanut sen, että olen toiminut typerästi. Tämä päivä on opettanut myös sen, että ihan itse pystyn vaikuttamaan omaan hyvinvointiin. Olkoon tämä päivä hyvävointisen loppuelämän ensimmäinen ja tulkoon samanlaisia opetuspäiviä tuhansia. Elämälle kiitos.

inspirational-quotes-dont-think-too-much

Elämän nimi

Se on jotenkin jännää, miten ravintokeskusteluissa kiistellään siitä, minkä nimen omalle ruokavaliolleen antaa. Ihan kuin sillä, mitä suuhunsa tuuppaa, pitäisi olla nimi. Etunimi, sukunimi, lempinimi? Eihän sillä oikeasti ole mitään merkitystä, minkä nimen alaisuudessa itseään ravitsee. Itse näkisin tärkeimmäksi sen, minkälaiseksi se ruoka ihmisen tekee. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Onko tarpeenmukaista tehdä kieltolistoja, hyviksiä ja pahiksia? Tekeekö joku ainesosa olon tukalaksi ja kipeäksi? Tarvitseeko ambulanssin pelossa vältellä ruoka-aineita? Mitä tekee mieli, miksi ja milloin? Minkälainen ateriointi tekee hyvää?

Sillä ei ole mitään merkitystä, onko karppaaja vai ei. Paleo vai ei. Lautasmalli vai nou. Sillä on merkitystä, mitä itseensä asettelee. Yksikään ulkopuolinen ihminen ei voi tulla määrittelemään sitä, mikä sopii ja mikä ei. Ihan itse on löydettävä omat rajat. Kokeilemalla, erehtymällä ja oppimalla. Jos ruisleipä tekee olon ilmapalloksi, niin eihän sitä silloin välttämättä kannata syödä. Tai sitten syö ja kärsii. That’s it.

Ihan turha tehdä elämäänsä vaikeaksi. Niitä oikeita ongelmia on varmasti ihan riittävästi ja lisää on tulossa. Voimavarojen määrä on kuitenkin rajallinen, joten ne kannattaa säästää ja suunnata oikeisiin kohteisiin.

Aika pitkälle pääsee jo sillä, että syö silloin, kun on nälkä ja muun ajan käyttää johonkin tärkeämpään. Ihmisen EI kuulu ajatella ruokaa 24/7. Sen ei myöskään kuulu ajatella, että mihin ruokalokeroon kuuluu, miten itsensä määrittelee ruoan kautta ja vielä vähemmän sen kuuluu ahdistua mistään haarukkatoimista.

Jokainen oikeustoimikelpoinen yksilö määrittelee oman viitekehyksensä ihan itse. Toki sille voi antaa nimen, jos se jotenkin tukee sitä omaa pärjäämistä.  Tietenkin ihminen tarvitsee jonkinlaiset rajat elämälleen, muutoinhan sitä ryyppäisi ja asuisi pizzauunissa, jos ei yhtään huomioisi itseään. Alkukankeuden jälkeen sitä on kuitenkin aika pian tietoinen siitä, missä mennään ja miten. Nimellä tai ilman.

Itse en määrittele omaa syömistäni mihinkään genreen. Syöminen on osa elämää eikä elämällä ei ole nimeä. Se on vain elämää. Sellaista rennon lössöä hengailua, hyvinvointia ja innostuneisuutta. Syön hyvin ja voin hyvin. Ilman nimeä.

feed-me-754690-1024x1024

Lomalla

Kokeillaan nyt ihan vain hupimielessä, miten tämä ajastettu postaustoiminto onnistuu. Tämän kirjoituksen ulostulon aikana olen lomalla. Barcelonassa viettämässä laatuaikaa ja rentoutumassa. En tosin tiedä,  mistä pitäisi rentoutua, kun elämä on niin lössön lupsakkaa nykyään aina 😀

Ennen vanhaan, jolloin olin neuroottinen loma-ahdistuja, matkustaminen oli tuskallista. Poistuminen tutusta ympäristöstä, turvallisen paistinpannun ääreltä hotelliaamiaiselle, ei ollut millään muotoa rentoa lomailua. Tuskailin ruoan alkuperän kanssa, nypin salaatinlehtiä ja laskin makrojakaumaa. Välillä kävin juoksulenkillä purkamassa ruoka-ahdistusta ja sitten taas punnerrettiin hotellin käytävässä, kun ajatusrulla pyöri turhan nopeasti. Päästin itseni häiriintyneeseen tilaan. Sallin sen ja vasta siinä vaiheessa, kun hyväksyin oman sekoiluni, pysytyin päästämään irti. Matkustamisesta tuli yhtäkkiä hyvinkin rentoa ja helppoa.

Sehän ei tietenkään tarkoita, että lomalla voi vetää koko Euroopan eväät yhdellä kerralla. Jollekin se sopii, että ulkomailla ollaan eri tavalla kuin kotona ja toisille sopii se, että ruokavalio on samansuuntaista kuin arjessakin. Se taas ei sovi kenellekään, että pitää olla ahdistunut ja tuskainen. Tärkeintä on tehdä itselle rajat selväksi. Jos mässätään, niin sitten kärsitään seuraukset ja ollaan hiljaa. Ei siinä ole mitään sen erikoisempaa. Itselle sopii paremmin se, että tietyt rajat ovat arjessa ja lomalla mukana, jotain kuitenkin sallitaan leppoisasti ja tietoisesti. Olkoon se sitten jäätelö tai lasillinen skumppaa.

Loma on sellaista aikaa, jolloin ollaan niin löysästi kuin se vain on mahdollista. Ilman aikatauluja, nukutaan, ollaan ja möllötellään. Päivän voi viettää hotellihuoneessa  tai kadulla pönöttäessä. Mennään, tullaan tai ollaan menemättä. Se on lomaa. Se taas ei ole, että jonkun hemmetin aamupalan takia pitäisi olla pää solmussa ja ahdistua.

Oma selvitymyssetti lomalle. Joku muu tekee toisin, tämä sopii itselle.

  • Lentokoneeseen evääksi rehuja, pari keitettyä kananmunaa ja raakasuklaata. Koneen paha kahvi kelpaa kyllä juotavaksi
  • Hätävarana repussa aina rusinoita ( diabeteksen vuoksi )
  • Hotellin aamupalalla rehuja, silmään sopivaa leikkelettä ( jos on syötävää tarjolla ), juustoa, kahvia, mahdollisesti maustamatonta jogurttia hedelmien kera
  • Kahvia saa kaikkialta, en nillitä laadun perään lomilla
  • Isot ateriat ravintoloissa
  • Gluteenitonta ( ihan siksi, että niitä kipuja ei kestä edes espanjalaiset )
  • Iltapala marketista ( Euroopassa on luomua saatavilla huoltoasemillakin, joten helppo valita kasviksia ja leikkelettä/grillikylkeä  hotellihuoneeseen  )
  • Treenitauko

En laske proteiinimääriä, hiilarit tulevat automaattisesti takaraivosta. Mikrot ja makrot ovat myös lomalla 🙂 Liikuntaa tulee kävelyn muodossa riittävästi, joten minkäänlaisia jumppavälineitä ei raahata mukana. Näillä mennään espanjalaisessa elämässä, sitten taas jatketaan kotimaisessa tunnelmassa, kun loma päättyy.

Voikaa hyvin ❤

vector-i-love-barcelona-02-by-dragonart