Terveys

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Mainokset

Nöyrä, vahva ja viisas

Elämässä on hienoa, että joka päivä oppii uusia asioita. Kaikenlaisten kurjuuksien ja vastoinkäymisten edessä tulee nöyräksi. Yksikään ihminen tässä universumissa kun ei ole niin loistelias, että se säästyisi haasteilta. Kaikille tulee eteen tilanteita, joissa romahtaa polvilleen. Tokihan sen nöyryyden oppiminen ja opiskeleminen on paljon kiinni persoonallisuuden rakenteesta. Toisilla on sellaisia grandioottisia deluusioita, että on ylivertainen muiden edessä eikä minkään asian edessä tarvitse olla hattu kourassa. Sitten on myös niitä, jotka eivät kykene luottamaan itseensä ja koko elämä on yhtä kyykistelyä.

Niitäkin onneksi löytyy, joilla on vilpitön halu oppia omista virheistä ja kasvaa vahvemmaksi. Ilman näitä kasvutekijöitä ihminen ei muutu eikä kapeutunut ajatusmaailma laajene. Tarvitaan vaikeuksia. Tarvitaan hankaluuksia. Tarvitaan kyntämistä, rypemistä ja armotonta vastatuulta.

Ai miksi? No siksi.

Ihminen on sen verran ylimielinen noin perustuksiltaan, että heti syntymästä alkaa elämän opiskelu. Ei tule tissiä heti huutamalla, kävelemään pitää opetella tuhannen kaatumisen kautta. Hiekkalaatikolla tulee soraa silmään, eskarissa revitään tukasta, alakoulussa on ankeaa. Teininä kaikki on ihan daa, kavereilla on aina kivempaa ja kaikilla muilla on kaikkea, mutta itsellä ei mitään. Paitsi paskat vanhemmat. Opiskeluelämäkin läiskii takaraivoon. Ei ole rajaa, ei ole kuin bailaamista ja pakkotenttejä. Entäs sitten se työelämä. Pomo pieksee deadlinea pöytään, vaimo huutaa kotona, lapset yskii yöt. Taas on kavereilla kivempaa kuin itsellä ja pitäähän se kurkata sitten periaatteen vuoksi sinne aidan toisellekin puolelle. Sitten sitä joutaakin jo lonkkavaivaisena määkimään, miten ankeaa vanhuus on.

Joku saattaisi kutsua sitä elämäksi. Minä kutsun opiskeluksi.

Jokainen päivä on uusi opetustuokio. Virheitä kuuluu tehdä. Niistä kuuluu oppia. Joskus ne vinkit menevät perille vasta useamman toiston kautta, joskus riittää yksi. On hentoja kokemuksia, on elintoimintoja pysäyttäviä tapahtumia. On onnistumisia, on iloja. Itkua, potkua, parkua, hörötystä, intoa, onnistumista.

Ilman skebeliä ei ole tasapainoista ja tyydyttävää elämää. Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen kaikista ontumisista ja siitä, että olen ponkaissut pystyyn jokaisen tyrimisen jälkeen aina vahvempana. Tänä päivänä tuntuu, että on suunnattomasti voimavaroja kohdata terveysongelmia ja perushaasteita. Parasta on myös se, että kaiken nöyryyden keskellä on oppinut arvostamaan toimivaa arkea ja etenkin yhteistyössä rullaavaa kehoa. Tälllä hetkellä elämä tuntuu loisteliaalta ja tulevaisuus näyttäytyy mielekkäänä. Aina ei ole näin ollut.

On ollut hetkiä, jolloin terveys ei ole sallinut kuin vuodelevon ja kääntymisen toiselle kyljelle. Hiljaisina hetkinä, jolloin hengittäminen on ollut ainoa asia, johon kykenee, on ollut hyvin pieni olo. Niin pikkuruinen, että on kuvitellut kutistuvan kasaan täysin. Jostain sitä voimaa ja tahtoa on kuitenkin aina ilmaantunut ja eteenpäin on menty. Nöyränä ja itsepäisenä. Periksi kun ei anneta. Ei koskaan.

Nöyryys tekee vahvaksi. Vahvuus tekee varmaksi. Varmuus tekee viisaaksi.

strong-heart-emoticon

Heikkohaimaisen hätähuuto

Sisältää vihamielistä ja kiihkeää tekstiä. Mikäli haluat olla Zen, niin suosittelen skippaamaan tämän vuodatuksen 😀

Kävipä sitten niin, että uljaasti palvellut insuliinipumppu sammui viime viikon perjantaina. Ensin iski paniikki. Mää kuolen nyt!  Sitten tuli itku ja potku, aivan kohtuuttomat hätäraivarit ja sitten ulvottiinkin peiton alla. Oikein epävakaa reaktio siis. Toisaalta ymmärrän itseäni äärimmäisen hyvin. Pettymys oli niin valtava, kun tietenkin oivalsin sen, että joudun käyttämään hätäjärjestelmänä huonoja kyniä. Tiesin jo sillä sekunnilla, että nyt alkaa valtava alamäki.

Pumppuhoidolla olen ollut about 10 vuotta. Olen saanut tuntea olevani oman taudin hallitsija ja ohjaaja. Pumppuhoidon avulla epästabiili hoitotasapaino loksahti kohdalleen ja uusi ajanjakso sairaushistoriassa alkoi. Viimeiset vuodet olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että pumppu on mahdollistanut spontaanin elämän ja erityisesti sen, että olen voinut treenata. Monipistoshoidolla se ei onnistunut, koska koko ajan mentiin ylös ja alas. Aivan valtavia hypoglykemioita ja tajunnan rajamailla hengailua.

Nyt olen ollut perjantaista asti paskoilla kynillä. Verensokeri on ollut koko ajan pääsääntöisesti 30 tietämissä. Olen tykittänyt yöt ja päivät insuliinia ja yrittänyt löytää jonkinlaista tasapainoa. Sitä ei ole vielä löytynyt. Olo on aivan haitarista. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Pahinta tässä on se, että keskiviikolle luvattu pumppu ei saapunut ja pettymyksen määrä oli aivan suunnaton. Tällä hetkellä en ole enää pettynyt. Enemmänkin niin raivona, että aortta repeää kohta.

Veetuttaa se, että näinkin elintärkeän laitteen kanssa ei pitäisi perseillä yhtään. Ensinnäkin jo se, että laitelähetystä saa odotella Hollannista useita päiviä ja toisekseen se, että luvatuista asioista ei pidetä kiinni. Erittäin huonoa mainosta Medtronicille. Tietenkään tuollaista isoa yritystä ei kiinnosta helvettiäkään yksittäisen käyttäjän kokemukset ja tarpeet. Eihän se missään tunnu, että elämältä meni tukirakenteet ja kaikki se työ, jonka olen tehnyt hyvän hoitotasapainon saavuttamiseksi valui nilkkoihin. Ei ketään kiinnosta. Ei sekään, että näin helvetillisessä olotilassa en ole työkuntoinen ja tästä saatanan odottelusta syntyy taloudellista tappiota.

Perkele.

Ai että, kun tekee hyvää kiroilla 😀

Yhden naisen jylhällä äänellä totean, että huonoa asiakaspalvelua. Huonoa informaatiota. Huonoa toimintaa. Kyllä se niin on, että se mikä luvataan, myös pidetään eikä jätetä asiakkaita lojumaan eteiseen. PISTE.

Tämä on nyt seitsemäs päivä, kun verisuonet ovat ylikuormittuneita, munuaiset huutavat armoa ja koko keho kiljuu tasapainoa enkä voi tehdä mitään. Olen riippuvainen siitä laitteesta, joka ei varmaan koskaan saavu ovelle. Nyt en voi muuta kuin tuijottaa ikkunasta ja odottaa lähettifirman autoa. Voin vain mittailla ketoaineita sen 10 kertaa päivässä ja piikittää sormenpäät verille sokeritarkkailun vuoksi. En voi kuin velloa vitutuksessa ja toivoa, että edes jotain tapahtuisi.

#fuckthisshit

15192668_1264753686896044_3733348795925412377_n

Kroonikon puheenvuoro

Kaikilla ihmisillä on satunnaisesti vaikeita hetkiä ja ajanjaksoja. Ne kuuluvat oleellisena osana normaaliin elämään eikä yhdenkään ihmisen elämä ole pelkkää nousukiitoa ja skumppahuumaa vuodesta toiseen. Jos muuta väitetään, niin se on valheellista tuotantoa.

Sitten on niitä ihmisiä, joilla tuntuu olevan kompurointia koko rahan edestä. Krooniset ja elämänlaatua heikentävät sairaudet vaikeuttavat perusarjen hallintaa tauotta. Hetken kun kuvittelee olevansa jotenkin kaiken ylipäällikkö, tulee puskasta turpaan niin, että taas ollaan kumossa ja kunnolla. Toki tätäkin kaatumista ja ylösnousua kutsutaan elämäksi. Joskus kuitenkin toivoisi, että olisi edes hetken aikaa tasaista ja saisi elää häiriöttä.

Merkittävin asia kroonikon elämässä on se, ettei ajaudu katkeruuteen. Olisi äärimmäisen helppoa ja tavallaan myös houkuttelevaa käpertyä ja saastuttaa itsensä synkillä ajatuksilla. Mikäs sen mauttomampaa kuin esiintyä säälihuomiota keräväänä määkijänä. Kyllä te tiedätte ne ihmiset.

Teillä muilla on niin helppoa, mutta minä joudun tässä nyt taistelemaan koko ajan, yhyy ja nyyh.

Rasittavaa. Ihan jo pelkkänä ajatusleikkinä.

Krooninen sairastaminen toki vaatii erityistoimenpiteitä ja tolkutonta huomiota. Se vaatii jatkuvaa tarkkailua, kehon viestiliikenteen tulkintaa ja se vaatii etenkin luopumista. Ei voi elää spontaania ja huoletonta elämää eikä voi hetkeksikään unohtaa niitä tekijöitä, jotka vaativat kaiken. Täytyy olla terävänä. Koko ajan.

Joskus uuvuttaa. Tekee mieli paiskata murheet takaovesta tunkiolle ja unohtaa haasteet. Jättää huomiotta ne tekijät, joita on väijyttävä valppaana. On ihanaa fantasioida tympeyden keskellä normaalista elämästä ja siitä, minkälaista arki oireettomilla ja terveillä on. Hetkellisen mässäämisen jälkeen tulee kuitenkin paluu realiteetteihin ja on vain pakko kerätä itsensä kokoon. Ei ole vaihtoehtoja.

Krooninen sairastaminen näkyy ja kuuluu myös sosiaalisessa elämässä. Huonovointisena ei mennä töihin eikä tavata ihmisiä. Myrkylliset ihmissuhteet on ollut pakko heivata jo aikoja sitten pois ihan sen vuoksi, että yhtään ylimääräistä kuormittavuutta ei tarvita. Kaikenlaiset sovitut tapahtumat on voinut unohtaa, koska ei voi luottaa omaan oloonsa edes paria tuntia enempää. Saatika sitten, että suunnittelisi kahvittelua suurempaa. Ei. Ei vain voi. Ystävyysuhteet eivät juurikaan kestä sitä, että toinen osapuoli läähättää sohvalla ja peruu toistuvasti tapaamisia.

Sekin on ollut pakko hyväksyä, että sosiaalinen verkosto on kapeutunut. Ihmisiä vihaavalle se ei ole ongelma, mutta muille ehkä melkoinen menetys 😀 Harmillista kuitenkin kaikille, koska muutaman ihmisen jokainen kuitenkin tarvitsee elämäänsä. Kenenkään ei ole hyvä olla koko ajan yksin ❤

Surullista on se, että terveysvammaisen elämää ei ulkopuoliset ymmärrä. En tarkoita, että sairauksista täytyisi tehdä mitään draamaa, mutta sekin riittäisi, jos ihmiset edes minuutiksi yrittäisivät asettua kroonikon housuihin. Se valtava työ, jonka jokaisen päivän eteen joutuu saa tehdä, imaisee niin himmeän määrän virtaa, ettei siinä enää jaksa kauheasti innostua muusta. Energia on jaettava ja valitettavasti se menee ensisijaisesti selviytymiseen. Ei korkokenkäkeskusteluihin.

Toisaalta on turha olettaa, että muilla riittäisi ymmärrystä sellaiseen, mitä ei ole itse kokenut. Ei perusterve ihminen ymmärrä, miltä tuntuu joka aamu arpoa omaa vointia ja miltä tuntuu kamppailla liitännäissairauksia vastaan joka päivä. Toisaalta terveet eivät kyllä myöskään tiedä sitä, miltä osavoitto tuntuu ja miten upeana elämänä näyttäytyy sen jälkeen, kun kompleksinen ongelma on selätetty. Se on sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi viedä. Eivät edes ne, jotka hevonkukkua jauhessaan tiedä mistään mitään.

Sairaudet voivat tehdä heikoksi, hauraaksi ja kyvyttömäksi. Tai sitten valtavan vahvaksi ja jykeväksi. Sellaiseksi emotionaaliseksi tankiksi, ettei ihan pienestä nytkähdä. Sen voi ihan itse valita ❤

images

Metaboliamatkalla taas

Elämä ilman aineenvaihduntaa ei ole vain sitä, että on lihava. Se on ensisijaisesti sitä, että keho on tuhannen tukossa ja olo on kaikkea muuta kuin energinen. Kiukuttaa käydä hitaalla juuri sen jähmeyden ja tunkkaisuuden vuoksi.

Tavoite ei ole saavuttaa matalaa rasvaprosenttia eikä mahtua entisiin housuihin. En tarvitse motivaatiolauseita enkä tsemppiä. Tarvitsen tutkijatakin ja suurennuslasin, jotta saan ratkaistua tämän ongelman. Haluan, että keho toimisi edes hennosti niin, että sen toimet olisivat ennustettavissa. En tarvitse pärsikivää hikoilua enkä tolkuttomia vessaloikkimisia. Se riittää, että tämä fucking tunkkaisuus väistyisi ja koko kehoa piinaava tulipalo päättyisi.

Kaikki lähtee siitä, että itse olen ongelman aiheuttanut ja itse sen myös korjaan. Tulen selvittämään metaboliakoukerot ja sen, mikä toimii ja mikä ei. Aivan varmasti. Menkööt siihen vaikka 300 vuotta, mutta periksi en perkele anna 😀

Tähän mennessä on saavutettu stabiili tila. Paino ei ole enää noussut. Se on valtavan iso asia, koska jos noususuhdanne olisi vielä viikonkin jatkunut, niin olisin joutunut ostamaan isomman talon. Tunnen, että painohuippu on saavutettu ja kevään hervoton stressijakso ei oletusarvoisesti lisännytkään massaa ja siitä olen tietenkin hyvin tyytyväinen.

Uni

Kaikkein tärkein asia aineenvaihdunnan herättelyssä on laadukas ja riittävä uni. On tietenkin aivan yksilöllistä, miten paljon kukakin sitä pötköttämistä tarvitsee, jotta vointi on virkeä ja reipas. Itse olen elinvoimainen yhdeksän tunnin unien jälkeen. Vähemmän on vähemmän ja enemmän on plussaa.

Uniasiat ovat niin tärkeitä, että niiden merkitystä ei voi koskaan korostaa liikaa. On noudatettava säännöllistä rytmiä ja priorisoitava yöuni kaiken edelle. Kelvollisen yöunen jälkeen kroppa toimii paremmin yhteistyössä ja päivän haasteiden kohtaaminen ei vaadi ponnisteluja.

Verensokeri

Diabeetikkona olen verensokerin tarkkailun moniosaaja. Mikäli onnistun pitämään verensokerin tasaisena ja optimaalisella tasolla, kehokin toimii paremmin ja joustaa ilman tukkoisuutta. Verensokeria ei aina voi hallita ja ikävät yllätykset ( mm. insuliinipumpun tukkeutuminen tässä yhtenä päivänä ) vievät taas tovin aikaa, jotta ollaan jälleen tasapainossa.

Verensokeri rakastaa sitä, että nukun kunnolla. Se rakastaa myös kohtuullista liikuntaa, säännöllistä ravintoa,  oikeissa makrosuhteissa.

Ravinto

Tämä onkin sitten se suurin haaste tällä matkalla. Jos saisin valita, niin söisin kerran päivässä ja muutoin tekisin kaikkea muuta. Syöminen ei kiinnosta siinä määrin, että haluaisin uhrata sille valtavasti aikaa. Sen asian työstäminen on edelleen käynnissä, mutta olen tehnyt päätöksen, että pää on hiljaa, kun kroppa puhuu 😀 Eli pysyn tiukasti kiinni siinä, että huomioin riittävän syömisen ja ajoitan aterioinnit myöskin sopivasti päivän aktiviteetin mukaan. Se on aivan himmeää hienosäätöä ja hyvin työlästä, kun täytyy huomioida sekä verensokerin vaatimukset että aineenvaihdunnalliset komponentit. Ei ole helppoa, mutta olen päättänyt selvitä.

Liikunta

Keho ei kestä rankkaa rasitusta. Sen hyväksyminen on vielä auttamattomasti kesken. Eilen viimeksi kävin salilla ja tietenkin ajattelin, että ihan pikkuisen ja hennosti, mutta todellisuudessa vetelin pudotussarjoja aivan liian voimakkaalla intensiteetillä. Rangaistus tuli tietenkin ja autonominen hermosto heitti taas volttia. Päivä meni koomassa sängyssä eikä siinä sitten tehty muuta.

Leppoisaa kävelyä, pientä puuhailua ja kevyttää lihaskuntoharjoittelua. Tätä siis työstetään edelleen ja se tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Vaihtoehtoja ei ole, joten ei paljon auta urputtaa. Shut up woman! 🙂

Stressinhallinta

Pahinta mahdollista tuhoa aineenvaihdunnalle on stressaaminen. Täytyy olla cool koko ajan. Ei rähistä eikä sähistä sellaisista asioista, joihin ei voi vaikuttaa. En esimerkiksi voi muuttaa universumin toimintaa mieleiseksi, joten aika hölmöä kiukutella sen oikuttelusta. En myöskään voi hallita ihmisten toimia ja on vain hyväksyttävä hitaat kassajonot, tumpeloivat autoilijat ja käytännönjärjettömät ratkaisut. Näissä kriisitilanteissa otan tietoisen niskalenkin omasta ärtymyksestä ja hengitän. Hengitän ainakin 400 kertaa ja jatkan matkaani. En huomioi ympäristön kaaosta enkä ihmisten tyhmyyksiä.

kontrolli

Matka on pahasti kesken. Se alkoi jo hyvin alkuvuodesta, kunnes tuli odottamaton kriisitilanne. Koiran vakava sairastuminen ja lähiomaisen syöpä olivat sellaisia asioita, jotka menivät oman matkan edelle ja oli vain pakko selvitytyä siitä kaaoksesta. Sillä selviytymisellä oli toki hintansa ja kun stressi helpotti, oma terveys petti pahasti. Autonomisen hermoston vaikeudet kestivät useita viikkoja ja vointi oli pahimmillaan tasoa teho-osasto. Onneksi kuitenkin endokriinisen kasvaimen mahdollisuus poissuljettiin ja pystyin keskittymään paijaamaan autonomista hermostoa.

Elämässä tulee väistämättä haasteita ja ontumisia. Kroonisesti monisairaana nämä vastoinkäymiset vaativat erityishuomiota- ja toimia. Terve ihminen kestää painetta paremmin, sairas ei. On hyväksyttävä oma vammaisuus ja vajaatoimivuus. Ei voi toimia kuin terve, koska on sairas.

Siinä se koko terveystavoittelun pointti on. Ei voi elää kuin terve. 

Mustavalkoinen putkiajattelu

Ehkä eniten koko universumissa ärsyttää ihmisten kapeutuneisuus. Etenkin terveyskentällä tämä putkiajattelu tulee toistuvasti esiin. Erilaiset terveyttä tavoittelevat keskusteluryhmät- ja sivustot ovat täynnä näitä alalajin edustajia, joilla on tarjota vain ja ainoastaan yksi totuus. Sellainen yhden diktaattorin teema, jota toistetaan vuodesta toiseen eikä edes yritetä laajentaa havainnointia ja ajattelua.

Hiilihydraattit ja makrojakaumat ovat edelleen sellaisia hottisaiheita, että niiden kanssa saa itsensä kiihdytettyä nanosekunnissa sellaiseen änkyrämoodiin, että kohtuullisen virkeät kognitiiviset toiminnot romahtavat eikä vuorovaikutuksesta tule yhtään mitään. Viva la mustavalkoisuus!

Evoluution tarkoitus on jakaa opittua tietoa eteenpäin ja yksilöllä on velvollisuus mahdollisuus ahmia laaja-alaisesti lisätietoa. Jos ja kun terveys/ravitsemus kiinnostaa, niin olettaisin sen intohimon siirtyvän siitä tolkuttomasta jankutuspaukuttamisesta siihen, että tutkitaan aihepiiriä isommalla haarukalla kuin sillä, mikä on jo ollut lapasessa. Junnaaminen ei ole ihmislajille ominaista, joten luulisi ja toivoisi, että ihmiset menisivät eteenpäin.

Mutta ei. Kun täytyy jankuttaa. Täytyy olla puusilmä, putkiaivo, ehdoton. On oltava oikeassa, vaikkei edes olisikaan.

Hiilari tekee läskiksi. Syöt vain vähemmän mitä kulutat, niin laihdut. 18 jälkeen ei saa syödä tai paisut. Maito tappaa, paitsi jos olet karppaaja, niin voit juoda kermaa, silloin se ei tapa. 

Puuh. Joskus on raskasta olla ihminen. Toisten lajitovereiden sietäminen vaatii ponnisteluja. Rationaalisena henkilönä ei välttämättä halua lähteä ruudun läpi läpsimään naamaan, vaikka siitä hyvin usein fantasioikin. Täytyy vain sietää. Opetella sietämään. Satunnaisesti voi myös huutaa blogissa, miten ehdottomuus on raivostuttavaa ja miten jokaisen pitäisi opetella objektiivista tarkastelua 😀

Vihamielinen putkiajattelu ei edistä kenenkään terveyttä. Se lisää pahoinvointia, epävarmuutta, aggressioita ja kaikenlaista kiukkua. Ehdoton oikeassa olemisen tarve ei vie haluttua teemaa vastapuolelle niin, että siihen syntyisi mielenkiintoa. Siinähän keskustelussa on kyse. Mielenkiinnosta, puolin ja toisin.

Jos on tarve antaa neuvoja ilman sen laadullisempaa kompetenssia, voi myös muotoilla itsensä lempeämpään sävyyn. Ei ole pakko HUUTAA eikä ole pakko syyllistää.

Terveyskeskustelut ovat parhaimmillaan iloista antia, innostusta herättäviä ja hyvän fiiliksen tapahtumia, joista saa oivallisia vinkkejä oman elämänsä viilaamiseen. Pahimmillaan ne ovat kiivaita, häijyjä ja tuomitsevia.

Siitä voi sitten itse valita, että miten keskustelee. Rakentavasti ja laajalla kaarella vaiko kiukkuisesti ja jumputtaen. Kumpi lienee hedelmällisempää.

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Syömisen sietämätön keveys

En tiedä, voiko elämässä olla mitään sen hienompaa kuin ruokavapaus. Sitä kun on kuitenkin esiteini-iästä asti kikkaillut syömisien kanssa aina paastoista pussikeittoihin ja pölydieetistä raakaravinnon kautta hiilarittomaan ja sieltä pois. Koko aikuisiän olen ollut aina dieetillä. Joka saatanan maanantai on aloitettu laihduttaminen, joka aterialla tunnettu syyllisyyttä ja yritetty polttaa salaattilehtien energiamäärää tolkuttomalla jumppapumppaamisella. Syyllisyys on kulkenut mukana siitä asti, kun pentuna oivalsin sen, että syömisen voi tehdä mahdottoman vaikeaksi.

Syyllisyys. Siitä on ihminen tehty. Kaikesta on pitänyt tehdä syntiä, jotta se menisi jotenkin jakeluun. Ruoan kanssa pitää leikkiä, sen täytyy olla vaikeaa ja jollain tavalla paheellista. Ruoka ei saa maistua hyvälle, siitä ei saa tulla hyvä olo. Sen täytyy olla ikävää, kurjaa ja spartalaista.

Ihminen itse tekee asioista vaikeita. Yksikään vauva ei ajattele tissimaidon makrojakaumaa eikä rasvahappokoostumusta. Yksikään taapero ei mieti, että jääköhän kesän ensimmäinen jäätelöpallo reisille. Siihen kieroutuneisuuteen kasvetaan, se opitaan ja omaksutaan.

Jostain se ruokarallattelu tulee. Surullista on se, että se ei ole ohimenevää, vaan se jää elämään. Pahimmassa tapauksessa syyllisyys vie mukanaan eikä siitä ruokaympyrästä pääse eroon. Kaikki ateriat sisältävän jonkun syyllisyyskomponentin eikä lihapulla ole vain lihapulla enää. Se on jotain sellaista, josta ei saa nauttia ja sen jälkeen pitää asettaa itselle rangaistus, koska ihminen ei koe ansaitsevansa hyvää. Ei saa olla tyyyväinen siihen oloon, että kupu on täynnä ja kehossa energiaa. Se ei saa riittää.

Joka päivä ollaan tyytymättömiä omaan kehoon, omaan riittävyyteen. Arvotetaan itseä sen mukaan, miten tiukasti noudatetaan ankaraa dieettiä ja mitä ankeammin syödään, sen parempia ihmisiä ollaan. Niin kenelle? Ei itselle ainakaan. Kenelle sitä kuria ja tahtoa halutaan osoittaa? Kenelle pitää todistaa, että on ottanut ruoasta ja syömishäiriöstä yliotteen?

Häiriintynyttähän se on, jos joka viikko täytyy aloittaa laihduttaminen ja aina olla jollakin supsutteludieetillä. Se on kipeää. Sekin on, jos syömisestä muodostuu liian vaikeaa ja terveyden saavuttamisen sijaan kapeutuu ja ajatuu häiriöimuun.

Tiedättekö, että siinä vaiheessa, kun on käynyt läpi kaikki taistelut ja saavuttanut vihdoin sen tilan, jossa syöminen ei hallitse eikä se ole vaikeaa, alkaa elämä. Se tunne, kun voi joka aamu olla lempeä jättiläinen itselleen ja tehdä asioita rennolla ranteella, on jotain niin merkityksellistä, että jokaisen pitäisi asettaa se ensisijaiseksi tavoitteeksi hyvinvoinnin metsästysmailla.

Syömisen kuuluu olla helppoa. Sen kuuluu olla lempeää, rentoa ja raikasta. Sen kuuluu olla sellaista, että hyvät valinnat tulevat automaattisesti, ilman ähinöitä ja puhinoita. Se on letkeää, se on kepeää. Se kestää hulluttelut, se kestää satunnaiset pitkittyneet ateriavälit ja suklaakarkelot. Se kestää elämän ❤

11225082_980878425283573_7161128734369871257_n

Tämän aamun ateria. Treenin jälkeen keho kiljui ruokaa ja sitä sille annettiin. Kun on elänyt ne ajat, jolloin ketsuppi oli elämää suurempi synti, on aivan fantastisen hienoa ruikata ruokaan tuota punaista herkkua ilman, että se johtaa muuhun kuin hyväntahtoiseen hekotteluun ja siihen riemuun, että on oppinut ja mennyt elämässä eteenpäin 🙂

Makrovankila

Hei, olen Nina. Olen hiilarirakastaja. Olen takinkääntäjä.

Useamman vuoden kun on demonisoinut hiilihydraatteja ja uskotellut itselleen niiden pahuutta, sattaa olla melkoinen kynnys myöntää, että on sittenkin ollut väärässä. Rehellinen ihminen kun olen ja vannon sen voimaan, myönnän hyvin avoimesti, että olen ollut väärässä ja pahoittelen kaikkea pauhaamista, jonka olen aiheesta tuottanut.

Ravintokeskusteluissa ei pidä olla ahdasnuppinen. Kapea-alaisuus ei vie eteenpäin, se on este uuden oppimiselle. Siksi on varsin hyvä avata vähän omaa ajattelua, ennakkoluuloja ja ottaa putkilasit pois päästä. Elämä kun ei ole niin yksiselitteistä eikä varsinkaan ihmisten yksilölliset toimintamekanismit. Toki ihmisen fysiologia on noin suunnilleen aika yhteneväinen, mutta sitten tullaankin siihen, että ne pienet hienosäädölliset asiat vaikuttavat kokonaisuuteen niin isolla kouralla, että uskon vahvasti yksilöllisyyteen.

Edellisen kerran kun innostuin iloitsemaan hiilihydraateista ja niiden tarpeellisuudesta, sain vihapostia ja kiukkuisia kannanottoja. Olen väärämielinen, niin tyhmä ja aivan p*ska muutoinkin. Okei. Ei siinä mitään 😀

Itsensä sulkeminen makrovankilaan on pahinta subjektiivista terveysterrorismia. Jos asiat eivät toimi, terveys ontuu ja hyvinvoinnin sijaan lapasessa on vain ongelmia ongelmien perään, saattaa olla tarkoituksenmukaista tutkia ravinnonsaantia ja  makrosuhteita. En väitä, että totuus löytyisi välttämättä kaurapuurosta ( G ), mutta hiilihydraateille voisi silti antaa mahdollisuuden.

Hiilihydraattien nauttiminen ei tarkoita sitä, että sulloisi sokeria aamusta iltaan suuhunsa. Se ei ole ”pupeltamista” eikä mikään ”riippuvuus”, mikäli osaa ja ymmärtää katsoa omaa ravitsemusta terveyslähtöisesti. Jotenkin ihmisillä on jokin omituinen halveksiva ote hiilihydraatteihin ja niiden syöminen on suoraan verrannollinen heikkoon luonteeseen ja veteläperäisyyteen.

Oikeasti! Kyse on jumalauta syömisestä ja siitä, miten siitä voi tehdä joko hullun vaikeaa tai sitten sellaista, ettei se kuormita eikä vie energiaa muilta mielenkiintoisemmilta asioilta. Kaurapuurosta ei tarvitse tehdä persoonallisuustestiä eikä perunasta ihmisyysindeksiä.

Hyvin yksinkertaista on kokeilla ja testata, mikä toimii itsellä. Välittämättä siitä, mitä nurkan takana sanotaan. Ihan reilusti vain testaamaan ja jos terveys ei kohene, niin aina voi palata entiseen. Jos taas energia lisääntyy, omituiset nuhjutunteet katoavat ja jalka nousee mukavasti, niin silloinhan kannattaa jatkaa. Simple?

Naisilla tuntuu olevan hirveän tärkeää se, ettei paino nouse ja hiilihydraateista on tullut läskisymboli. Syöt banaanin -> olet läski. Noin. Miten noin omasta mielestä tuo menee? Onko se ihan noin suoraviivaista? Tuskin.

Itsensä rutistelun sijaan voisi vaikkapa kysyä ravintokikkailujen keskellä, että onkos kaikki nyt hyvin. Onko vointi sellainen, että jaksaa arjessa, on intoa ja innostusta ja syöminen on helppoa. Onko sellainen olo, että ravintoasiat eivät pörrää ortorektisessa ympyrässä ja kykeneekö tekemään joskus rentoja valintoja ilman ahdistusta ja tärinää. Onko elämän jollain muulla osa-alueella ontumista, joka heijastuu siinä, että yhdestä ravintoaineesta tehdään valtavan suuri asia. Onko?

Hyvä ihminen. Älä mene lähtöruudun kautta makrovankilaan!

 

Kärsimyksen kautta

Suomessa elää hyvin vahvana rankaisuperiaate. Tekemällä jotenkin tyhmästi, oikeasti tai kuvitellusti, siitä tulee asettaa rangaistus ja kärsimyksen kautta on ihmisen saatava tuntea, miltä se mokailu tuntuu. Mielellään tietysti vielä niin, että se lanaaminen on pitkäkestoista ja muuttuu krooniseksi. Sehän on niin suomalaista. Olla ahdistunut ja syyllisyydessä ❤

Tämä sama tunnetaakka kantautuu myös niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin syömiseen. Vuosikymmenet on annettu raipalla pyrstölle, jos on tehnyt vääriä valintoja. Joulun jälkeen täytyy ehdottomasti osallistua kaikkien liikuntakeskusten piparijumppiin, koska se on niin väärin ottaa torttua. On aivan hullun syntistä karkeloida kerran vuodessa kerrossuklaan kanssa ja tietenkin tästä pahuudesta tulee ensin toitottaa koko syksy ennakoiden ja heti joulun jälkeen aloittaa paasaaminen, miten monta tuntia pitää hyppiä kyykyssä, että ne Pandan räplätyt rasiat sulavat pois.

Niin. Onko tämä toiminut koskaan? Enpä usko.

Syyllistämällä ja syyllistymällä kun ei oikein pääse eteenpäin. Se on vain joku epämääräinen kehä, joka johtaa siihen, että samaa kaavaa toistetaan vuodesta toiseen yhtä onnettomana. Yksikään ei opi. Yksikään ei muuta toimintatapoja. Oikeastaan syyllisyys on vähän sellainen asia, että se provosoi.

Ei tästä mitään tule, syön kaiken ja olen onneton. Kun nyt otin yhden siivun Oltermannia, niin samalla syyllisyystaakalla ja huonommuuden tunteella otan yhdeksän. Kaikki on pilalla, antaa olla. Right?

Kieroon kasvanutta ajattelua ja toimintamallia on tietysti hankala lähteä muuttamaan hetkessä. Se vaatii opettelua. Se vaatii sen, että toistojen kautta ehdollistaa itsensä pois siitä haitallisesta toiminnasta. Se ei ole mahdotonta. Jokainen oppii arvostamaan ja kunnioittamaan itseään. Aivan varmasti.

En väitä, että pitäisi heittäytyä välinpitämättömäksi oman lautasmallin- tai pyramidin kanssa. Se, ettei suostu syyllistymään, ei tarkoita automaattisesti sitä, että asettuisi keksipakettien kanssa ”arvostamaan itseään” peiton alle. Kaiken voi tehdä myös niin, että omilla toimilla ja valinnoilla on terveyttä tukeva eikä heikentävä vaikutus.

Kukaan ei halua olla onneton ja laskea jokaisen ruoka-annoksen kaloreita ja kärsimysindeksiä. Eihän se ole laadukasta elämää, jos jokainen suupala täytyy ansaita tai jokaisesta ohimarssista seuraa viikon paasto.

Ruokaniuhottamisen sijaan jokainen voisi joskus rehellisesti miettiä, että onko oma ruokavalio sellainen, että se sisältää emotionaalisen vapauden ja syöminen on leppoisaa. Sellaista, ettei siitä tule huonoja oloa, tunnelmia ja päänsärkyä.

Kärsimyksen kautta vai niin, ettei ahdista ja ketuta etu- ja jälkikäteen? Sinä päätät.

anxiety-2