Terveystarinat

Vahva terveys

Viime postauksessa märisin jonkinlaista olemassaolon ahdistusta ja onneksi sain vahvistusta siihen, että en sulje blogia. Kiitos palautteista ja ehdotuksista ❤ Jatketaan näin. Sen verran kuitenkin tuo miettiminen helpotti, etten tunne enää syyllisyyttä hidastempoisesta tahdista. Tarinaa tulee silloin, kun siltä tuntuu.

Terveydestä kirjoittaminen on ollut toiveena. Mielellänihän minä siitä paukutan, koska vihdoinkin on terveys, josta kirjoittaa 😀 Mokailujen jälkeen kun meni jokunen vuosi sitä etsiessä ja marraskuusta asti on oltu nousukiidossa. Miettiessäni aikaa taaksepäin ja sitä kamalaa oireilua, olen tullut siihen tulokseen, että koko keho on ollut niin tuhannen palasina, että ylikunnoista toipuminen ei ole koskaan päässyt kunnolla käyntiin. Aina kun maltoin levätä viikon tai jopa kaksi ja kroppa sai lepoa, piti taas nostaa kytkintä ja laittaa kaasu pohjaan. Aivan järjettömän hölmöä. Näin jälkikäteen todettuna. Eihän sitä silloin ajatellut. Mietin vain, että kyllä viikko tai kaksi riittää.

Ei se riittänyt. 

Olen pitänyt itseäni aina kohtuullisen järkevänä ja tolkun ihmisenä, mutta jostain syystä universumi halusi laittaa muorin makaamaan oikein huolella. Ei mennyt juntille ja omaehtoiselle ihmiselle perille hoitotahon puheet treenitauoista eikä kenenkään muunkaan suorat sanat siitä, että kannattaisi levätä vaikkapa kolme kuukautta. Ei. Väkisin piti puuskuttaa eteenpäin veltolla varrella. Siitähän seurasi se, että keho ei päässyt koskaan toipumaan kunnolla ja se oli hälytystilassa monta vuotta. Ihmekö tuo, että hormonitoiminta heitti volttia ja aineenvaihdunta lähti lomalle.

Vuosi 2016 laittoi sitten vihdoinkin jarrut päälle. Kevättalvella voin jo niin huonosti, että hyvästelin lapset ja toivotin reipasta loppuelämää. Olin varma, että kuolen siihen hirveään olotilaan, joka kehossa oli. Hermosto veti sellaista rallia, etten voinut edes kääntää kylkeä ilman kuoleman kosketusta. Siihen päälle vielä stressi koiran kamalasta tehohoidosta ja oman isän syöpä, niin pommi oli valmis. Toukokuussa lääkäri epäili neuroendokriinistä kasvainta ja silloin melkein toivoin diagnoosia sille hirveälle läähätykselle ja rytmihäiriöhumpalle. Treenit olivat luonnollisestikin jäähyllä pitkään. Taisin olla treenaamatta ainakin kaksi kuukautta. Jotain pientä yritin räpeltää parempina päivinä, mutta eipä maasta noussut kuin kuminauha ja sekin velttona.

Syksyllä jatkettiin lössöilyä. Treeni siellä ja toinen täällä. Marraskuussa löysin Neurosonicin ja se pelasti elämän. Matalataajuusvärähtely tuntui olevan parasta mahdollista täsmähoitoa hermostolle ja palautuminen treeneistä lähti käyntiin. Skeptiset tietenkin sanovat, että aivan höpöakkojen hommaa koko rytinäpatja 😀 Tärkeintä kuitenkin oli se, että omat hermostopolkat rauhoittuivat ja vointi lähti nousuun. Edelleenkin käyn useita kertoja viikossa makoilemassa ja rauhoittumassa Neurosonicissa ja voin omien tuntemusten perusteella vahvasti suositella.

Tämän vuoden alussa vointi alkoi näyttäytyä tasaisena. Helmikuussa aloitin sen kadonneen aineenvaihdunnan etsimisen ja kevät meni makroja laskiessa. Hyvin niitä taisin laskea, koska paino putosi oikeastaan aika huomaamatta 12 kiloa. Tämän päivän saldoa en tiedä eikä se edes kiinnostakaan. En ole tehnyt tarkkaa laskua enää hetkeen, ateriat koostan silmämääräisesti ja sen perusteella, miltä olo tuntuu. Myönnän, että skippaan aterioita ja syön epämääräisesti. Siltikin se aineenvaihdunta tuntuu olevan  olemassa. Fantasia olisi, että uskaltaisin luottaa taas kehon signaaleihin ja söisin silloin, kun on nälkä enkä kellon kanssa. Sellainen vapaus on tavoitteena. Edelleen tosin joudun/saan tunnustella oloa ja olen herkkänä oman kehon kanssa. Vielä en luota sen nälkävinkkeihin.

Vartalolliset asiat eivät ole olleet merkityksellisiä enää vuosikausiin. Tein about 10 vuotta sitten elämänmuutoksen ja siinä samalla kävin muutosprosessin eri vaiheet läpi ja loppuun asti. On ihanaa olla vapaa vartaloahdistuksista enkä oikeastaan enää edes muista miltä se tuntuu, kun määrittelee itseään painolukeman tai peilikuvan mukaan. Hento muistijälki tyytymättömyydestä löytyy, jos sitä oikein etsii, mutta en koe tarpeelliseksi elää muutoinkaan menneisyydessä, joten tärkeintä on tämä hetki.

Nykyään aamut alkavat niin, että ensin mietitään miten on nukuttu ja sattuuko johonkin. Ei siihen kankeuteen enää tarvita minkäänlaisia vyötäröahdistuksia tai tyytymättömyyden tunnelmia. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi, jos joutuisi työstämään emotionaalisia asioita fyysisten vaivojen lisäksi. Saattaisi paukut loppua.

Tänä päivänä kehtaa väittää voivani hyvin. Tietenkään en pääse eroon ykköstyypin riippakivitaudista, hermosto-ongelmista enkä hyytyneestä kilpirauhasesta. Niiden kanssa on vain oppinut elämään ja sen sijaan, että ne dominoisivat elämää, koen olevani nyt itse puikoissa. Minä määrään tahdin, sairaudet tulevat sitten perässä. Okei, no diabeteksen kanssa täytyy tehdä vähän töitä, että sen saa olemaan edes jotenkin kunnolla, mutta noin muutoin tuntuu aika vahvalta ❤

Sekin tietysti on merkittävää, että näiden terveysongelmien myötä olen oppinut arvostamaan itseäni ja elämää ihan eri tavalla. Pohjalla on ollut pakko unohtaa kaikenlaiset länkytykset ja määkimiset epäolennaisista asioista ja keskittyä vain pysymään hengissä. On ollut pakko lanata ja pitkään. Ei sitä muutoin olisi oppinut olemaan kiitollinen kokonaisuudesta. Nöyryyttä on tullut niin, että joskus ihan hävettää, miten sitä onkin ollut niin keskenkasvuinen joskus. Tänään en enää ole. Tänään olen vahva ja voimakas.

Vahvasti elossa ❤

images

Mainokset

Pumppuilua

Tämä aihe menee nyt ohuesti ohi blogin teeman. Toisaalta se on äärimmäisen tärkeä osa omaa elämää, joten siinä mielessä liittyy myös arjen aihepiiriin, mutta suosittelen tässä vaiheessa siirtymään ulos aurinkoon, jos diabetes ei kiinnosta 😀

Sairastan siis ykköstyypin diabetesta. Kokemusta taudista on ihan riittävästi, sillä sairastuin parikymppisenä. Ihmettelin tuolloin kovasti, että mitenkäs nyt väsyttää ja janottaa ja housutkin putoavat jalasta. Ei tullut mieleen diabeteksen mahdollisuus, koska olin mieltänyt sen lasten ja nuorten sairaudeksi eikä parikymppinen nyt enää ole mikään ”nuori” 😀 Diagnoosi tuli kuitenkin verikokeiden perusteella Meilahdesta, jonne hakeuduin näköhäiriöiden ja huimauksen vuoksi. Tietenkin aivokasvainepäilynä sinne mentiin ja ulos tultiin insuliinien kanssa.

Vuosia kikkailtiin kynien kanssa. Sopeutuminen tautiin oli yllättävän helppoa, vaikka muutamat itkut ja potkut siinä alussa tuli. Aika luonnollista, että kiukuttaa ja turhauttaa, kun ihan pyytämättä tulee riippakivi elämään eikä se lähde koskaan pois. Hoidin itseäni kuitenkin alusta asti hyvin ja otin vastaan ala- ja ylämäet. Ensimmäinen raskaus sujui jotenkin, vaikka se melkoinen rasite olikin keholle ja viimeiset viikot ennen sektiota olivat aika sokeriliemisiä, johtuen vauvan keuhkojen kypsyttelystä ja kortisonikyllästyksestä. Terve tyttö kuitenkin tuli ja elämä jatkui monipistoshoidolla mukavasti.

Toisen raskauden kanssa olikin sitten hankalaa. Verensokeri nousi puolivälissä niin hurjaksi, ettei mittarin lukemat enää riittäneet. Vauva kasvoi makeassa siirapissa sitä tahtia, että jos olisi päässyt täysiaikaisuuteen asti, olisi hän todennäköisesti päässyt television viihdeohjelmaan maailman isoimpana vauvana. Raskaus oli keskeytettävä ja poika syntyi keskosena ja hapettomana. Ei osannut raasu hengittää ja ensimmäinen kuukausi vietettiin tehohoidossa- ja valvonnassa. No, se tarina on sitten ihan toinen juttunsa, mutta oma hoitotasapaino heitti tässä vaiheessa aivan häränpyllyä.

Kaikenlaista kokeiltiin. Oli Lantukset, Levemirit, moni- ja yksipistoskokeilut, päälläseisontaa, itkua, kirkumista, pahoinvointia ja mitä vielä. Mikään ei toiminut. Suunnittelin jo pyörätuolin ostamista, koska epätoivo oli niin raastavaa ja pelkäsin liitännäissairauksia. Koko ajan oli joko aivan himmeitä hypoja tai sitten oltiin niin korkealla, että olin koomapotilaana.

Lääkäri heitti hanskat tiskiin ja ehdotti pumppuhoitoa. Kiljuin taas tietenkin ensin ja kun olin hieman rauhoittunut, kykenin rationaaliseen vuorovaikutukseen 😀 Päätettiin kokeilla pumppuelämää.

Siitä se elämä sitten alkoi. Ensin tietysti oli haasteellista opetella laitteen käyttöä. Ahdisti ja ketutti, kun joku ääntelevä kotelo roikkui koko ajan ihossa kiinni. Tuntui kuin tauti olisi yhtäkkiä saanut yliotteen ja tunsin itseni äärimmäisen vammaiseksi. Ne tunteet kuitenkin menivät melko nopeasti ohi ja yhteistyö alkoi sujua hienosti.

Pumpussa on käytössä lyhytvaikutteinen insuliini, joka mahdollisti sen, että saatoin jälleen liikkua. Monipistoshoidossa ei löytynyt tasapainoa aktiivisuuden kanssa ja kamalat hypot pelottivat niin, että en uskaltanut liikkua yhtään. Makasin mieluummin ja söin sokeria. Sehän se helpotti tilannetta 😀

Liikkuminen tuli osaksi elämää taas. Se vaikutti suotuisasti verensokereihin ja etenkin painonhallintaan. Tein siinä samalla muutoinkin elämänmuutoksen ja paino putosi suhisemalla kymmeniä kiloja. Hoitotasapaino löytyi ja elämänlaatu kohosi sekä totaalimuutoksen että kurinalaisten arvojen myötä ihan uudelle tasolle.

Olen äärimmäisen kiitollinen pumpusta. Se mahdollistaa spontaanit tapahtumat, melkein normaalin elämän ja etenkin sen, että saan liikkua lähes rajattomasti ilman hypopelkoja. Töitä pumppuelämä vaatii, etenkin aluksi. Mikään annostelusysteemi ei tule automaattisesti ja niitä oikeita määriä tulee hakea ja sovittaa siihen omaan elämään. Mikäli tähän alkukankeuteen ja elektroniseen säätämiseen löytyy motivaatiota, niin insuliinipumppu avaa aivan uusia mahdollisuuksia.

Tietenkin se on joskus rasittavaa, kun pumppu on tiellä eikä se aina pysy vaatteissa kiinni. Sekin on ärsyttävää, kun yöllä herää tyhjän ampullin hälytyshuutoon. Sekin kiukuttaa, kun katetri irtoaa eikä uutta ole heti saatavilla. Siinäkin saattaa mennä herne nenään, kun katetri on tukossa tai huonosti kiinni ja kaikki insuliini menee napaan eikä ihon alle. Eikä se väärin ole, että joskus pännii. Aika normaalia se kuitenkin on. Huolimatta siitä, onko pistos- vai pumppuhoidolla.

Elämä taudin kanssa ei ole helppoa millään tavalla. Täytyy olla tietoinen 24/7 omista toimista ja verensokerin tarkkailu määrittelee kaikki liikkeet. Siltikin voin omakohtaisesti todeta, että pumppuelämä on helppoa ja hienoa verrattuna kynäkikkailuun. Tämän helpommaksi taudinhallinta ei varmasti enää tule.

Suosittelen vahvasti ❤

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paras ystävä ❤

Liikkuva riippakivi

Jokainen diabeetikko tietää, että liikunnalla ja aktiivisuudella on tärkeä rooli taudin hoidossa. Sitä tuskin tarvitsee erikseen jankuttaa. Me kroonisesti sairaat sokerivammaiset tiedämme, että järkevä liikunta tukee verensokerin hallintaa, edistää hoitomotivaatiota ja ennaltaehkäisee liitännäissairauksia.

Liikunnan tulisikin olla aktiivinen osa arkea ja sen kuuluisi olla elämäntapa. Ei irtonainen tuskasuoritus kalenterissa. On tietysti helppoa huudella aktiivisuuden perään, kun on itse saavuttanut sen tason, jossa aktiivisuus on yksi tärkeimmistä tekijöistä elämässä. Toivoa sopii, että jokainen voisi löytää sen hurmoksen, jonka liikunta antaa ❤

Diabeetikolle liikkuminen ei ole ihan niin yksinkertaista kuin perusihmiselle. Riippakivitaudin kanssa kun joutuu elämään ja olemaan 24/7, niin liikunnan huomioiminen vaatii ennakointia, suunnitelmallisuutta ja etenkin oman taudin tuntemista. Yksi syy liikkumattomuudelle lienee se, että takaraivossa on ikäviä hypokokemuksia ( hypo eli hypoglykemia = matala verensokeri ) ja niiden pelossa vältellään aktiivista liikettä.

Ideaalitilanteessa hoitotasapaino on hyvä ja diabeetikko tunnistaa kehonsa signaalit ja osaa lukea niitä ajankohtaisesti. Harvoin tämä kuitenkaan toteutuu kuin naistenlehdessä. Tauti osaa aina yllättää ja vaikka kuinka olisi kartalla, niin johan sitä löytää itsensä kompuroimassa jumppasalin nurkassa rusinat suussa. Näitä tuntemuksia kun saa kantaa historiaassaan, on täysin ymmärrettävää, ettei ne säärystinjumpat kauheasti kiinnosta.

Tänä päivänä on onneksi varsin hyviä insuliinivaihtoehtoja, joilla näitä verensokerin romahduksia voidaan estää. Toisaalta pitkävaikutteisissa insuliineissa on sitten taas se kääntöpuoli, että äkillisten muutosten tekeminen on haasteellista. Tarvitaan valtavasti töitä, että löytyy itselle sopiva annostus ja hiilihydraattimäärät.

Itselle aktiiviliikunta tuli mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun siirryin pumppuhoitoon. Insuliinipumppu annostelee säännöllisesti lyhytvaikutteista insuliinia ihon alle ja muutoin kikkailen syömisten ja aktiivisuuden kanssa sitten erilliset annostukset oman harkintakyvyn mukaan. Liikunta onnistuu hyvin, koska lyhytvaikutteinen pumppuinsuliini mahdollistaa sen, että voin ennakoida ja suunnitella parin tunnin aikaikkunan sisällä. Lyhytvaikutteinen insuliini vaikuttaa maksimissaan pari tuntia, antaen vastetta noin 20 minuuttia annostelusta.

On siis huomattavasti helpompaa operoida lyhyellä insuliinilla, jolloin en ole riippuvainen pitkävaikutteisen insuliinin vaikutuksesta tuntikausia. Jos tulee hypot, voin sulkea pumpun ja odottaa, että verensokeri kohoaa. En tarvitse välttämättä lainkaan ylimääräistä insuliinia, jos huomaan matalan arvon ajoissa. Pitkävaikutteisen kanssa jouduin mussuttamaan hypoissa himmeitä määriä hiilaria ja joskus tuntui, ettei edes 200g riittänyt mihinkään.

Tällä hetkellä hoitotasapaino on hyvä, vaikkakin korkeita arvoja on edelleen treenien jälkeen. Sinänsä tietysti hassua, että aina painotetaan liikunnan laskevan verensokeria, mutta on myös olemassa meitä tilastopoikkeamia, joilla verensokeri nousee urheilusuorituksen aikana. Omakohtaisesti tiedän, että voimaharjoittelu sylkee adrenaalinia kehoon ja se saa aikaan sen, että verensokeri nousee.

Parasta mahdollista terveysliikuntaa, ainakin itselle, on matalasykkeinen ja pitkäkestoinen puuhailu. Kävely on äärimmäisen hyvä tapa hallita verensokeria ja samalla kun tamppaa maastossa saa nuppikin hoivaa luonnosta ❤ Kävelyn tai kevyen aerobisen jälkeen verensokeri pysyy pitkään tasaisena ja käyttäytyy kuin terveellä. Sen verran junttia tuotantoa kuitenkin kun olen, niin mieluummin ähisen salilla ja tuskailen korkeiden arvojen kanssa. Tyhmää, I know.

Liikkeelle lähteminen ja treenaaminen ei ole vain sitä, että laitetaan lenkkarit jalkaan ja lähdetään loikkimaan. Diabeetikon on ensin mietittävä, että mitenkäs sitä tulikaan nukuttua edellisenä yönä, mitäs tuli syötyä edellisenä iltana, onkos nautittu riittävästi hiilihydraattia, ettei käy hullusti hypojen kanssa. Suotavaa olisi, että kehossa olisi sokerivarastoa paniikkitilanteita varten. Täytyy myös puntaroida nykyhetken verensokeritaso, ennustaa sen suunta, miettiä ruokailut, tarkistaa hätäeväät, huomioida liikuntasuorituksen intensiteetti, oma vireystila, loppupäivän tapahtumat ja kuukautiskierto. Kyllä, sillekin täytyy antaa oma huomionsa. Hormonisairaus kun ei ole vain yhden hormonin häiriötila, se on kokonaisvaltainen humppaorkesteri, jonka jokainen jäsen on tärkeässä roolissa.

Helppoa elämä ei ole. Antaisin taudin koska tahansa pois enkä koskaan ikävöisi sen perään. Jokainen diabeetikko olisi mieluummin terve, jos se olisi vaihtoehto. Se kun ei toistaiseksi vielä ole mahdollista, niin on vain ollut pakko hyväksyä riippakivitauti ja sen tuomat haasteet. Tautia ei voi koskaan jättää huomiotta, koska rangaistus tulee välittömästi. Joka päivä on annettava kaikkensa. Tautia ei pääse pakoon. Se seuraa kaikkialle. Suihkuun, vessaan, salille, matkoille, ulos, sisään, sinne ja tänne. Se on aina iholla. Ikuisesti.

Sen kanssa oppii kuitenkin elämään. Konttaamista se vaatii. Itkua, parkua, perkeleitä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Vihaa, rakkautta, kiitollisuutta ja kiukkua. Ihan kuin elämässä muutoinkin.

Uhka voi olla myös mahdollisuus ❤

13232917_1101842059853875_8698036950485631117_n

 

Ylämäkiopetus

Kaikki alkoi jotenkin hyvin viattomasti. Olin kolmekymppinen, obeesi ja niin huonossa kunnossa, että hävettää edelleen. En jaksanut kävellä edes matalaa mäkeä ylös ilman puuskutusta ja arkikunto oli onneton. Vietin lähes kaiken vapaa-ajan joko iltariennoissa tai sitten sohvalla herkkujen kanssa. Lähikaupassa käytiin autolla, kärry parkkeerattiin aina oven eteen ja muistan eräänkin kerran Jumbossa, kun ajelin ympyrää varmaankin vartin, että sain auton tuulikaappiin. Kuka sitä nyt kävellä olisi halunnut.

Eräänä päivänä olo oli tunkkainen ja jotenkin hyvin täyteläinen. Olin ostanut taas kokoa isommat housut ja katsoin itseäni rehellisesti peilistä. Sieltä tuijotti harmaa naama, tyytymättömät silmät ja hyvin laajalle levinnyt vartalo. Mietin, että tässäkö on se kuuluisa kotiäitihabitus. No, siinähän se oli. Kaivoin vaatehuoneesta lituskat jumppalenkkarit vuodelta 90 ja jotain. Pullea jalka ei tahtonut mahtua kenkään, mutta päätin silti kokeilla, miltä tuntuu kävellä puoli tuntia yhtäjaksoisesti. Aivokurkiaisessa oli muisto sporttiajoilta, jolloin jumppasin ylähuuli hiessä useita kertoja viikossa ja liikuin aktiivisesti muutoinkin. Jotenkin se muisto pukkasi eteenpäin.

Muistan edelleen sen ensimmäisen kävelylenkin. Tein kuolemaa. Puuskutin kuin lihava. No, kas. Olinhan todella lihava. Valtava ylipaino, huonot elintavat, taisin vielä vetää röökiäkin tuohon aikaan aina salaa lapsilta, joten ei ihme, että vähän hengästytti. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja kävelin sen saakelin puoli tuntia.

Se tuntui pahalta. Jopa niin pahalta, että tein seuraavana päivänä taas saman ähkylenkin. Ja seuraavana. Aina tuntui pahalta. Yrjötti, väsytti, heikotti, v*tutti. Niin ja ne lenkkaritkin kiristi koko ajan. Se mäkikin oli aina yhtä pitkä ja loppumaton.

Parin viikon jälkeen huomasin, että se maailman loivin mäki, joka oli ollut tuskainen, tuntui kevyemmältä. Kävelytahtikin oli kiihtynyt ja lenkin jälkeen ei enää v*tuttanut. Hymyilytti enemmänkin.

Viikkojen ja kuukausien myötä lenkit pitenivät ja lisäsin kävelyvauhtia. Ostin kunnon lenkkarit, jättikokoisen tuuliasun ja töpöttelin menemään sateessa. Menin, koska olin päättänyt. Positiiviset tuntemukset potkivat lisävauhtia ja yhtenä päivänä uskalsin mennä mummosalille. Poljin pyörää ja nostelin vanhasta muistista kilon käsipainoja. Ostin jopa kuukausikortin ja kävin kolme kertaa viikossa hikoilemassa. Eräänä päivänä päätin ostaa kunnon salille kuukausikortin. Se tuntui jotenkin oikealta ja hyvältä. Olinhan treenannut kyseisellä salilla nuorempana aktiivisesti ja laitteisto tuntui olevan edelleen  90-luvun mallia, joten tunsin olevani turvassa.

Siellä salilla kokeilin ensimmäisen kerran juoksuaskelia matolla. Jessus, että tein kuolemaa. Olin taas päättänyt, että aloitan minuutin juoksulla ja etenen siitä rauhallisesti. Ensin se oli tuskainen minuutti, sitten kaksi. Seuraavalla kerralla jo neljä ja voi sitä riemua, kun jaksoin yhtenä aamuna juosta 10 minuuttia putkeen. Olin onnellinen ❤

Hiljalleen tahti alkoi kiihtyä. Kävin ennen aamuvuoroa salilla, yleensä siinä 04 aikoihin lähdin kotoa ajamaan Helsinkiin ja siitä sitten suoraan töihin. Tunsin olevani reipas ja virkeä. Matkaa salille oli 25 kilometriä ja taisin vuoden verran käydä ahkerasti sillä tutulla salilla, kunnes uskaltauduin vaihtamaan lähemmäksi. Se oli iso kynnys. Poistuin mukavuusalueelta, jouduin tutustumaan uusiin tapoihin, ihmisiin, välineisiin. Hiljalleen uusi sali tuli tutuksi ja treenaaminen muuttui tavoitteellisemmaksi. Olin jo onnistunut pudottamaan reilusti painoa ja vauhti oli kevyttä. Juoksin auringonnousussa pitkiä matkoja, treenasin päivällä CrossFitiä, illalla vielä kahvakuulaa.

Kunto nousi suhisten, olin virkeä ja vauhdikas. En tavoittanut ajatusta siitä, että joskus olisi ihan hyvä levätä. Vauhti kiihtyi. Treenit muuttuivat rankemmiksi. Mukaan tuli dieettikokeiluja, paastoja ja kaikenlaisia höpöhifistelyjä. Treenasin parhaimmillaan 15 kertaa viikossa. 12 oli tavoite ja mitä enemmän treenasin, sitä paremmaksi tuntsin oloni.

Olin sokeutunut. Olin totaalisen puusilmä enkä nähnyt sitä tuhoa, jota itselleni tein. Hei, haloo! Ihmisen pitää tiätsä treenata, ettei tule laiskaksi. Tää on niin ihanaa, mä rakastan tätä. No niin. Eipä sitten tullut mieleen, että voihan se kaikki meuhkaaminen tehdä myös tuhoa. Tietenkään en uskonut mitään enkä ketään. Menin mieluummin yöllä salille kuin nukkumaan. Tietenkin, koska tiätsä mä treenaan.

Paljon on tapahtunut niistä huippuhetkistä, jolloin olin hyvässä kunnossa. On oltu niin pohjalla, ettei ollut enää minkäänlaista toivoa. Muistan hyvin kivut, tuskat, pahoinvoinnit. Muistan myös sen mahtavan tunteen, kun näin vatsalihakset. Senkin muistan, miten nostin maasta ensimmäisen kerran 100 kiloa. Sitäkään en unohda, kun sain ylös 150 kiloa. Sen voisin kyllä unohtaa, kun olin vuodepotilaana kuusi viikkoa. Useita kertoja. Senkin voisi jättää muistamatta, miten paisuin kuin voisilmäpulla ja tunsin niin valtavaa pettymystä, että hävitin kaikki vanhat valokuvat vähärasvaisesta kunnosta.

Sitä en kuitenkaan unohda enää ikinä, että ihmisen keho on maailman tärkein asia. Sitä pitää kunnioittaa, sen viestejä tulee totella ja sen ehdoilla on mentävä. Aina ja ikuisesti. Se antaa pienet töllöilyt anteeksi, mutta kroonista mokailua se ei unohda. Rangaistus on niin valtava elinkautinen, että sen edessä ollaan aivan nöyränä ja hiljaa. Lähes hengittämättä.

Tiedän miltä tuntuu saavuttaa ja menettää. 

Tänä päivänä olen kiitollinen. Siitä matalasta ylämäestä, joka opetti joskus ottamaan kiinni aktiivisesta elämäntavasta. Niistä lyttylenkkareista, joiden kivulias puristus vei eteenpäin. Kiitollinen kaikista pienistä etenemisistä, juoksuaskelista, voimasta, virkeydestä ja romahduksesta. Kipeistä vuosista, juntista luonteesta, periksiantamattomuudesta, ylpeydestä, nöyryydestä ja siitä, että olen tänään hyvävointinen.

Kiitos ❤

My metabolia <3

Kesälomaterveiset! Muori on lomalla tuonne syyskuun puolelle asti. Blogissa on entistä vaitonaisempaa eikä Facebookissakaan kauheasti ole mylvintää. Tekee ihan hyvää ottaa vähän etäisyyttä sekä nettiin että kaikenlaisiin laitteisiin. Sanovat, että se on jopa ihan terveellistä 😀

Sen verran täytyy kuitenkin kiekua tässä pyykkikoneen pörräystä odottaessa, että treenitauko on nyt päättynyt. Lepäsin kai muutaman kuukauden. En niitä päiviä ja viikkoja laskenut, koska se olisi aiheuttanut vain ylimääräistä puhinaa ja murinaa. Levätty on kuitenkin oikein huolella ja se näkyy sekä tuntuu. Pöksyt kiristävät entistä enemmän. Tällä kertaa en tosin syytä aineenvaihduntaa, koska olemme muutaman vuoden tauon jälkeen löytäneet taas toisemme. Olen vain syönyt kunnolla viime ajat 😀

Tauon aikana on tietenkin levätty. On pötkötelty perä homeessa kaikilla sohvilla. Sängyssä, lattialla, autossa, töissä, kaupassa ja kaikkialla. On nukuttu niin hyvin, että melkein jo huolestuttaa. Yöunet ovat keskimäärin yhdeksän tuntia. Nukahdan leppoisasti, pystyn nukahtamaan uudelleen yöllä, jos satun heräämään. Toki joskus on huonompia öitä, mutta pääsääntöisesti nukun hyvin taas vuosien univammailun jälkeen. Myös päiväunia rötkötän ihan surutta. Joskus jopa kahdesti päivässä.

Aineenvaihdunta on tosiaan ollut siitä asti hukassa, kun sairastutin itseni kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sillä seurauksella, että paino on kolmessa vuodessa noussut 30 kiloa. Ensin se paisuminen oli ihan silmitöntä, sitten lääkityksen myötä rauhoittui, mutta nousi hitaasti koko ajan, saavuttaen huippunsa tänä keväänä. Paino sinänsä on toistarvoinen asia, enkä missään nimessä vihaa itseäni sen vuoksi. Kehoni on vaurioitunut ja se tarvitsee inhon sijaan rakkautta. Se on muistuttamassa joka päivä siitä, miten huonosti sitä kohtelin ja olen hyvin nöyrä tämän ylipainon edessä. Tiedän, että se laskee siitä itsekseen, kunhan aineenvaihdunta käynnistyy ja palaa edes puolikkaana takaisin.

Tässä tauon aikana olen huomannut jo sen, että päivän aikana on ollut muutaman kerran asiaa vessaan ja siivotessa on jopa tullut pienimuotoinen lämpö kehoon. Onpa sitä saatu ihan oikeaa hikeäkin aikaiseksi, joka on ollut vuosia hukassa. Wohoo! Eipä jokainen nainen voikaan iloita näin valtavasti lorottamisesta ja hikoilusta 😀

Tänään aamutreenin aikana tuli ihan rehellinen hiki. Sellainen entisen elämän kokonaisvaltainen kosteus kehoon ja iloitsin siitä niin, että kävelin kodin ohi 😀 Niin hyvältä ja omituiselta se tuntui.

Kropan kiputilat ovat kadonneet. Mitä nyt polvi kiukuttelee, mutta sitä ei lasketa. Ympäri kehoa ollut pinkeän kireä turvotus ja kehon repeäminen on päättynyt ja tällä hetkellä iho on pullean pehmeä. Sinänsä tietysti ällöä, mutta parempi niin. Reisien kiristämiset ja mm. pohkeiden ja säärien ihorepeämät tulevat pysymään ikuisesti mukana, vaikka mahdollisesti ehkä saisinkin painoa putoamaan. Sekin on vain kosmeettista ja vähemmän tärkeää.

Tärkeää on se, että tunnen oloni virkeäksi ja elinvoimaiseksi. Olo on ihan superkevyt, noin psyykkisesti siis. Kroppa tuntuu edelleen toki vieraalta, mutta tunnistan siinä kuitenkin voimaa ja vauhtia. Olo on ensimmäistä kertaa vuosiin toiveikas. Tiedän, että sisäelimet eivät korjaannu enkä voi vaikuttaa mahdollisiin kompilaatioihin muutoin kuin pitämällä huolta riittävästä ravinnonsaannista ja levosta. Ne ovat tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä. Syödä ja nukkua. Aika rankkaa 😀

Treenit ovat maltillisia ja teen ne kaikki aistit avoinna. Pieniä signaaleja, joita kuuntelen ja kunnioitan. Keho osaa sanoa, kun sitä väsyttää. Spartalaiselta pääpuolelta kun ei enää kysytä mitään. Se puhelee vain höpöjä. Enää ei treenata tukka suorana eikä teeskennellä, että keho sietäisi rankkoja treenikertoja- ja määriä. Enköhän voi nyt ihan aidosti todeta, että olen opetukseni saanut enkä halua enää koskaan tuntea niitä kipuja ja huonovointisuuden tsunameja, joita tässä on saanut kahlata läpi.

En ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia. Etenen parin tunnin viiveellä eteenpäin. Ainoa sopimus on se, että yritän hissuksiin pudottaa painoa. En harjoita överidieettejä enkä kikkaile makroilla. Syön oikeaa ruokaa, riittävästi ja juuri niin, mikä sopii tähän ongelmakehoon. En noudata mitään enkä kuuntele ketään. En enää koskaan.

Kukaan muu kun ei voi tietää, miten tämän ruodon kanssa eletään. Kukaan ei tiedä, milloin verenpaineet nousevat, aineenvaihdunta katoaa, verensokeri sinkoilee, nivelkivut kopauttavat tai milloin munuainen pistää polvilleen. Vain minä tiedän ❤

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella :D

Se, joka väittää metabolian olevan yksinkertaista, voi tästä vähän opiskella 😀

Yhden naisen överit

Jauhan taas samaa asiaa ja toistan itseäni. Ihan vain sen vuoksi, että terveys on niin tärkeä asia, ettei sitä sovi menettää. Aina elämää ei voi ennustaa eikä pidäkään, mutta tietoisesti ei kannata olla tyhmä. Minä olin ja siksi tätä kokemusta on syytä jakaa.

Kolme vuotta sitten notkahdin polvilleni ensimmäisen kerran. Viitteitä oli jo pitkin kesää ollut, mutta en sitä treeni- ja dieettihuumassa huomioinut. Treenikerrat kasvoivat, lautanen kapeni ja ylläpidin järjetöntä vauhtia. Tahdonvoimalla kai, niin sen olen tulkinnut. Kroppa vihjasi, että vauhtia pienemmälle ja lepoa kehoon. En kuunnellut. En myöskään läheisiä enkä asiantuntijoita. Olinhan päättänyt päästä pidemmälle ja korkeammalle. Tulihan se stoppi sitten siinä vaiheessa, kun keho turposi ja vointi huononi ihan vuodepotilaaksi asti. Kilpirauhanen oli sanonut itsensä irti. Samoin lisämunuaiset. Lepäsin kaksi viikkoa ja jatkoin samaa meuhkaamista. Kroppa meni entistä enemmän tukkoon. Mitään en muuttanut toimissani, vaan pistin pöllönä tossua toisen eteen. Rasvamassa lisääntyi tasaisesti, liikunnasta ja tiukasta ruokavaliosta huolimatta tai juuri siksi.

Meni vuosi, toinenkin. Samaa sinkoilua, addiktiossa olemista. Otsassa henkinen meisseli, epäonnistumista ja kiukuttelua. Kroppa paisui, suorituskyky oli nollassa, olo oli superhuono. Toki välissä hyviäkin päiviä, jolloin treenattiin sitten taas kolme kertaa. Hain apua lääketieteestä, anelin armoa, olin ajoittain vuodepotilaana ja silloinkin ainoa ajatus oli päästä vauhtiin. Kiire, hoppu, mennään jo!

Ongelmanratkaisu olisi ollut niin helppo. Sitä ei löytynyt yrttimyymälästä eikä aamuyön juoksulenkeiltä. Kas, se oli ihan omissa lapasissa koko ajan. Olisi pitänyt rauhoittua. Olla vaiti, syödä enemmän, liikkua vähemmän. Nuuskia hiljaa ulkoilmaa, nukkua kunnolla ja nauttia elämän pienistä asioista. Ei pumpata prässiä kipeillä raajoilla, vatkata crossaria seinästä läpi eikä tehdä vielä yhtä pudotussarjaa. Olisi pitänyt vain olla.

Jossittelu ja jeesustelu ei auta mitään. Tänä päivänä olen aivan hyvissä väleissä hölmöilyjeni kanssa ja nuo vaikeusvuodet ovat opettaneet valtavasti elämästä ja ihmisistä. Asioilla on tarkoituksensa ja olen hyväksynyt sen, että piti käydä melkoinen helvetti läpi, jotta oppi meni perille. Olen kiitollinen opetuksesta ja siitä, että kroppa on toipunut edes osittain. Tässä elämässä en tule enää koskaan treenaamaan kovaa ja tavoitteellisesti. En tule saavuttamaan vähärasvaista vartaloa enkä mave-enkkoja. Niille asioille on sanottu kaikella rakkaudella hyvästit eivätkä ne tunnu enää tärkeiltä.

Tärkeintä on olla elossa. Virkeä, onnellinen ja hilpeä. Elämä on pelkkää punaista hattaraa, kun saa herätä aamuisin tyytyväisenä ja kiitollisena. Saa kävellä rauhallisesti, saa hinkuttaa hieman rautaa, saa hengittää ja saa elää.

En tiedä, miten sen sanoisi riittävän kuuluvasti ja kovaa, että älkää hyvät ihmiset hölmöilkö terveyden kanssa. Ei se kannata. Kukaan ihminen ei halua sitä pahoinvoinnin määrää kehoonsa, jonka olen saanut itse kokea ja kantaa. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita kuin vauhti ja vartalokeskeisyys. Elämässä on niin hurjasti nyansseja, jotka jäävät kokematta, kun kapeuttaa itsensä. Urheilu ja ravinto ovat isoja asioita ja hyvinvoinnin perusta, mutta kohtuullisesti käytettynä. Kenenkään etu ei ole se, että ihminen kärsii ja toimii tyhmästi.

Kärsimys ei jalosta. Se opettaa, mutta aina ei ole pakko mennä sen mutkan kautta. Elämässä tulee pyytämättäkin vaikeuksia eteen, joten omilla toimilla niitä ei kannata lisätä. Nuorena varsi jaksaa enemmän, ikääntyessä kaikki hidastuu. Eikä se hitaus väärin ole. Vähemmälläkin vauhdilla ehtii perille, jos on menossa jonnekin. Aina ei ole edes pakko olla menossa. Voi vain olla ja elää ❤

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi :D

Huumoriosuus, ettei mene liian vakavaksi 😀

Jäähyaitio

Joskus käy niin, että asiat menevät persiilleen. Ei siinä mitään, se on sitä kuuluisaa elämää. Kuukauden olen nyt ollut vailla jumppia ja humppia. Ensimmäiset kolme viikkoa menivät puolikivuissa ja tuskatiloissa. Viimeinen viikko on sitten oltu huumassa ja koomassa. Diagnoosina munuaiskivet, jotka ovat aiheuttaneet niin järkyttäviä kipuja, ettei mitään järkeä. On oltu osastohoidossa, rampattu päivystyksessä ja nyt vihdoin on sellainen lääkitys päällä, että olo on kivuton. Sillä on kuitenkin seurauksensa. Opiaattilääkitys aiheuttaa pahoinvointia ja olo on niin töttöröö, että makaan 24/7. Välillä yökkien ja kylkeä kääntäen. Parempi kuitenkin pää ämpärissä kuin ne valtavat kivut.

Kaikki on jotenkin niin hidasta. Kiviä on yritetty murskata kerran, jonka seurauksena kivut voimistuivat niin, että piti aloittaa tykimmät lääkkeet. Nyt odottelen sitten tietoa, että koska se seuraava kidutustoimenpide tehdään. Hommaa mutkistaa vielä kalaöljy, jonka käyttö olisi pitänyt lopettaa 3 kuukautta ennen toimenpidettä. No, mistäpä sen olisi keväällä tiennyt, että heinäkuussa tulee tuskakiviä kehoon.

Näillä mennään nyt ja päivät kuluvat makoillessa. Ainakin tulee nukuttua hyvin, kun muuhun ei kykene. Tämän kemikaalipöllyn vuoksi blogi on jäähyllä eikä Facebookissakaan ole mitään sanottavaa. Palataan sitten terveenä takaisin ja toivottavasti syksy tuo uutta intoa keittiötoimiin 🙂

Hyviä vointeja kaikille! Pysykää terveinä ja reippaina ❤

Eiliset myrkkymarjat. Jotain pakko yrittää näykkiä ja onneksi sentään meni koko kulho alas.

Eiliset myrkkymarjat. Jotain pakko yrittää näykkiä ja onneksi sentään meni koko kulho alas.

Kehorakkaus

Siitä se ajatus lähti. En tosin tiedä mikä, mutta tuli silti tarve tuottaa hajanaista tekstiä siitä, miten kaikki on väärin ja internet on ihan tyhmä paikka. Eniten salasuren niitä keskenkasvuisia pienokaisia, jotka elävät fitnesshurmion imussa. Instragramin peiliposetukset ja pyrstöotokset lisäävät sitä tunnelmaa, että piukka perä on suoraan verrannollinen elämälaadun kanssa. Voihan se toki olla niinkin, että joku saa tyydytyksen omasta temppelistään ja olkoon se niin. Oleellista on kuitenkin huomioida se, että kisakunto ei ole välttämättä holistisen hyvinvoinnin merkki.

Ideaalimaailmassa elämä perustuu siihen, että rakastaa itseään. Oikein niin paljon, että iljettää. Se subjektiivinen rakkaus, joka leijuu ympärillä on niin vahva ja voimakas, ettei se tarvitse irto-osia ollakseen olemassa. Henkinen hyvinvointi on sitä, että voi aamulla herätä tyytyväisenä, katsoa yömylläyksen jälkeistä kehoa virkeänä ja kiitollisena. Ei virhekeskeisesti, vaan rakastaen. Hyväksyen kaikki möykyt, muhkurat ja mitä niitä nyt sitten sattuukaan olemaan. Ei niin, että lähtisi rankaisuotteella tuottamaan jotain sellaista veistosta, joka harhakuvitelmien saattelemana toisi onnen ja tyytyväisyyden.

Itsensä hyväksyminen.

No joo. Tälle naurettiin taannoin useillakin foorumeilla. Kummasti ihmiset olettavat, että hyväksyminen on sama kuin välinpitämättömyys. Eihän se niin ole. Välinpitämättömyys ei ole hyväksymistä, se on laiminlyöntiä ja pienimuotista pahoinpitelyä. Hyväksyminen on sitä, että voi päästää irti vääristä motiiveista, itseinhosta ja rankaisemisesta. Jokainen tietää, että vihamielinen suhde omaan vartaloon ei johda mihinkään pysyvään muutokseen. Hetkellisesti se yrjöinho ja oma lylleröhabitus voi toimia kimmokkeena asioiden aloittamiselle, mutta siihenkin väsyy ajan kanssa. Lempeän rakastavaan tunteeseen ei väsy. Se vie eteenpäin, viha ei.

Kukaan muu ei voi vihata ja rakastaa niin paljon itseään kuin ihminen itse. Itseään voi näännyttää, rangaista, vahingoittaa. Itseään voi myös rakastaa niin, että lähtee järki. Hyvinvointia voi tehdä ja tuntea niin, että pakahtuu. Kaikki on mahdollista, myös rakkauden valitseminen vihaamisen sijaan.

Kehokeskeisyyden aikakautena kuvitellaan usein, että onni on ulkoisista tekijöistä kiinni. Samaan tahtiin tietenkin todetaan, että ei se ulkonäkö ole tärkein, vaan sisäinen kauneus. Oikeasti. Kuka sitä skeidaa uskoo? Bullshttiä ja samaan tahtiin liimaillaan rakennekynsiä ja irtojouhia ohimolle, että olis niinqu tiätsä sisäisesti kaunis. Fuck! Kauneus on sitä, että ei tarvitse hävetä itseään. Se riittää, että on maailman upein tyyppi itselleen. Silloin ihminen hehkuu, näyttää tyrmäävältä ja vastustamattomalta.

Kohta alkaa dieettisyksy. Niitä uusia elämiä rakennetaan taas suu vaahdossa, vaikka se vanhakin on vielä keskeneräinen. Muutosmaniat ovat oven takana, enää puuttuu sen peruspohjan vakaus, jotta elämä olisi kaunis. Ja sehän se on tärkeintä. Kaunis elämä ❤

 

 

Terveysuutiset

Valtavan suuri huomio siihen, että nämä terveysuutiset ovat vain ja ainoastaan yhden naisen kokemuksia, joihin on päädytty yritysten ja erehdysten kautta. En edusta mitään enkä ketään, paitsi tietenkin viehättävää omaa itseäni. Tämä tarina perustuu täysin omakohtaiseen kokemukseen, ilman sen suurempia meta-analyyseja. Noin, saatesanat siinä.

Vakavasta ylikunnosta toipumiseen tarvitaan joskus vähän enemmän aikaa. Etenkin silloin, jos kyseistä totaaliuupumusta ja sisäelinten poksahtamista ei kunnoita eikä suostu muuttamaan toimintatapojaan. Silloin menee kauheasti aikaa hukkaan ja ikävän usein myös ajatutuu vain syvemmälle sinne terveydellisen hätätilan tunnelmiin. Joskus tosin on käytävä pohjalla ja pysyttävä siellä vuositolkulla, jotta voi nousta ylös ja oppia kokemuksistaan.

Ylikunto, lisämunuaiset, kilpirauhanen, haima ja muut sisäelimet. Niiden possahtaminen ei vain tapahdu. Ne tehdään. Tai ne pamahtamiset tehdään. Tyhmällä treenillä, tyhmällä syömisellä ja sillä, ettei kunnioita itseään eikä lepoa. Pää märkänä spartalaisesti eteenpäin, vaikka keho huutaa Hoosiannaa ja valitusvirsiä. Niin se tervespommi tehdään.

Oma motivaatio on merkittävässä roolissa paranemisprosessissa. Sen tuhat kertaa piti paiskoa hanskoja tiskiin, sitten nostaa ne taas kiltisti käteen. Piti juosta päin seinää, useasti. Piti käydä sairaalahoidossa, maata kuusi viikkoa koomassa, piti käydä juoksemassa salalenkkiä ja mitä vielä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että takaraivossa oli valtava määrä periksiantamattomuutta ja uskoa siihen, että pystyn ja osaan parantaa itseni.

Ravinto

No ne hiilihydraatit. Kaksi vuotta piti jankuttaa vastaan, että ei niitä tarvita. Sori, kyllä tarvitaan. Minä tarvitsen, muista en tiedä. Säännöllisesti, maltillisesti, tasaisesti, suhteutettuna aktiivisuuteen. Verensokerin kanssa yhteistyössä, joskus enemmän ja satunnaisesti vähemmän. Hienosäätöä, jatkuvaa tarkkailua. Tärkeimmässä roolissa se, että opin olemamaan demonisoimatta. Hiilari is my friend ❤

Rasvaa kohtuullisesti. Keho menee tukkoon liiallisesta keulimisesta. Sama proteiinin kanssa. Lautasen pääasiallinen sisältö on kasvispainoitteinen, siihen kylkeen sitten bodaripirkon proteiinit ja ne hiilarit. Rasvaa en pelkää enkä tärise sen edessä, keho vain sanoo vastaan liialliselle meuhkaamiselle.

Maitotuotteet tekevät tukkoisen tunnelman, naama kukkii heti ja yskittää. Siksi nou. Gluteeni nou, sitä määkimistä kun ei kestä kukaan, kun vatsa kiljuu. Prosessoimaton ruoka tekee kaikille hyvää, sokeria ei diabetes siedä, joten eiköhän se ruokavalio ole aika kivasti kohdallaan.

Lisäravinteet

Aamuisin D-vitamiinia ja astaksantiinia. Toisella terveysvaikutukset, toinen viihdekäyttöön ja antioksidanttina. Päivällä seleeniä, kelpiä, sinkkiä. Illalla kalaöljyä, magnesiumia, B-vitamiinia. Satunnaisesti sitten C-vitamiinit palkkarin joukkoon, sinne suhahtaa myös glutamiinia. Muutoin olen hylännyt kaikki aminohapposysteemit, boosterit, häbät ja säbät. Ei keho kaipaa niitä enkä minäkään enää itke jauheiden perään. Tämä tuntuu hyvältä ja se riittää.

Liikunta

Vähemmän intervallia, rykäisyjä, riuhtomisia. Enemmän kävelyä, maltillista treeniä ja kehon ehdoilla. Jos on unelias olo, jotenkin tunkkainen tai nuhjuinen tunnelma, niin silloin ei vedetä mave-enkkoja eikä edes yritetä. Silloin kävellään lähimetsään ja nuuskitaan mäntyjä. Ehkä suurin asia tässä terveystaistelussa on ollut juuri tämä löysääminen. Siitä olen valtavan ylpeä ❤

Uni ja lepo

Mikään ei mene edelle. Ei yhtään mikään. Iso piste.

Näillä perustoimilla olen saattanut itseni siihen tilaan, että voin tänä päivänä sanoa olevani terve. Olo on virkeä, reipas, iloinen. Jaksan, välitän, voin hyvin. Ei satu mihinkään, aineenvaihdunta on herännyt henkiin ja tunnen olevani elossa. Pommin seurauksena on tullut valtava määrä ylipainoa, mutta se ei tällä hetkellä ole merkityksellistä. Se on tärkeintä, että tänäänkin on hyvä päivä ja saan olla hengissä. Kenties ne kilotkin haihtuvat hiljalleen, kun saan elää tätä terveystunnelmaa ja jos eivät katoa, niin sitten se on niin. Joskus täytyy kärsiä rangaistuksia, että oppii olemaan kunnolla.

Tämä tarina on tosi. Pitäkää hyvä huoli itsestänne ❤

Tehosteeksi teemabiisi. Se on hyvä 😀

Kaikki lähtee kuulasta

Varsin usein, eli aina, törmää siihen ajatukseen, että ylipaino on huono asia. On, tietenkin se on epäterveellistä ja kenenkään ei pitäisi olla pullea. Samalla tulee rivien välistä viestiä, että paksuilla ei pitäisi olla mitään muuta mielessä kuin laihduttaminen, dieetti ja painoindeksi. Ihmisillä, joista en siis edelleenkään pidä, on jostain tuntemattomasta syystä mielikuva, että vain normaalipainoiset saisivat olla äänessä ja tuotta tarinaa terveydestä ja hyvinvoinnista. Paino = terveys.

On se niinkin. Obeesi ihminen ei välttämättä ole uskottava kertomaan laihdutuksesta ja tavoitteeseen pääsemisestä. Vai onko? Vähentääkö ihmisen ympärysmitta informaatioarvoa niin paljon, ettei kannata kuunnella. Tietenkin siinä tulee mieleen se, että uskottavuus ei ole ihan tapissa. Elä, kuten opetat. Tai jotain sellaista. Ihminen tekee arvion ulkomuodon perusteella. Se on väistämätöntä. Jokainen toimii niin ja joka muuta väittää, valehtelee. Jotenkin kuitenkin toivoisi, että ihmisille annettaisiin mahdollisuus.

Yleensäkin terveys- ja hyvinvointikeskusteluissa tuodaan usein esiin sitä, että vain normaalipainoinen voi olla riittävän terve täyttääkseen ne normit, jotka on yleisesti asetettu. Ylipainoisilla ei juurikaan ole sanottavaa. Ei ainakaan saisi olla, koska kukaan ei halua kuunnella. Lihavat ajattelevat vain pullapusseja ja joukkuetelttoja. Ettäs tiedätte.

Paskat. Sen tiedän, että hyvinvointi on muutakin kuin pelkkä p*rseenleveys. Kaikki lähtee kuulasta. Hyvinvointi lähtee siitä, että on psyykkisesti tasapainoinen. Ilman sisäistä hyvinvointia ei ole ulkoisia arvoja. On vain kroppa, jossa voidaan pahoin.

Ihmisen kuuluu olla virkeä ja valpas. Hyväntuulinen, innostunut ja kiinnostunut elämästä. Sen kuuluu näyttää siltä, että itsensä kanssa on mukavaa. Hyvinvoiva ihminen herää aamuisin hilpeänä ja ottaa elämän haasteet vastaan avosylin. Hyvinvointi näkyy naamasta. Se näkyy  mielenkiintoisena ja tarttuvana energiana. Sellaisena, että hyvinvoivan ihmisen lähellä on helppo olla.

Hyvinvointia on se, että on itsensä kanssa väleissä. Ei ahdista, ei ole tuskatiloja eikä itseinhoa. On hyväksyvä olo, ei tuomitsevia ajatuksia eikä sitku-ulinoita. Terve ihminen elää tässä ja nyt. Omassa kehossa. Siinä, joka on kaikkein arvokkain.

Hyvää elämää tavoitellessa unohdetaan usein se, että hyvinvoinnin pohja rakennetaan tasapainoisen pään päälle. Kun alusta on tukeva ja vakaa, muut tekijät tulevat vain täydentämään rakennelmaa. Kuulan pahoinvointi heijastuu koko kehoon ja sama toimii myös toiseen suuntaan.

Habituksesta pystyy lukemaan ihmisen tunnetilan ja terveyden. Hyväryhtinen ja kirkassilmäinen ihminen on kaunis. Nuhjuinen ja tunkkainen ei ole. Kehon ja mielen tasapainon löytäminen on jotain niin arvokasta, että sen pitäisi olla jokaisen ihmisen velvollisuus. Yksikään merkkilaukku tai rakennekynsi ei tuo tasapainoa, jos pääpuolella on hommat kesken. Ulkoiset tekijät eivät kompensoi psyykkisiä puutteita.

Ei ole olemassa ranskalaisia viivoja siihen, missä vaiheessa ihminen voi sanoa olevansa hyvinvoiva. Sen vain tietää. Siinä vaiheessa, kun pystyy olemaan rento sekä itseä että muita kohtaan. Takaraivon kireys on kadonnut ja jatkuva muutosprosessissa eläminen on päättynyt. Suorittamisesta on tullut lepsua tekemistä ja kehossa on hiljaisuus. Mieli on vapaa, vastaanottavainen, mutta tyyni. Ei ole kiire eikä ole pakko. Silloin on hyvä olla.

Hyvinvointi lähtee sisäisestä järjestyksestä. Siitä, ettei menneisyys mourua eikä tulevaisuus tikitä. Siitä, että voi hyväksyä kehonsa puutteet lempeästi, ilman kiukkua ja raivoa. Ei se ole vartalon vika, että vyötärö on pullahtanut. Kaikki valinnat lähtevät kuitenkin ihan omista toimista. Niiden kanssa kun pääsee yhteisymmärrykseen, niin hyvä olo voi alkaa.

Kuuppaterveys ei ole sitä, että joka maanantai aloittaa raivopäisen dieetin. Eikä se ole sitä, että rankaisee itseään lenkkipolulla. Se on sitä, että toteaa olevansa hyvä tyyppi ja aivan mittaamattoman arvokas. Elämä on niin julmetun lyhyt, ettei sitä pidä hukata vartaloahdistuksilla ja tuskatiloilla. Eikä sitä pidä hukata myöskään pohtimalla, saako olla kiinnostunut terveydestä, vaikka näyttää kumiveneeltä.

Ihmisen ympärysmitta kertoo tietenkin jotain, mutta eniten kertoo se, miten ihminen kohtelee sekä itseään että muita. Se merkitsee enemmän kuin mikään muu.

8426f8fe4c96bb680adb2775df74fcc0